torstai 24. joulukuuta 2015

Luukku 24: Vuoden onnistuja

Nyt se Joulu on viimein täällä! Ja Joulukalenterimme huipentuu vuoden parhaimpaan sarjaan. Vuosi 2015 oli yllätyksekseni täynnä hyviä animeja. Vaikka tämän vuoden uutuuksia on tullutkin katsottua hyvin vähän, niin animet mitä nyt olen kuluneen vuoden aikana katsonut ovat onnistuneet hyvin, konessakin asiassa. Vuoden anime itsessään on vuoden 2014 ulosantia. Harvoin anime onnistuu näin hyvin miten tämä sarja on onnistunut, sillä lähes kaikki mihin se ryhtyy on puhdasta taidetta.

Arvoisat Joulun viettäjät, vuoden 2015 paras anime on:

Terrorismiä hyvän aatteen puolesta eli Zankyou no Terror!

Zankyou no Terror oli ehdoton yllättäjä, kun sen katsoin. Terrorismi on nyt kuitenkin aihe mikä pistää puhuttamaan. ZanTe onnistuu kuitenkin luomaan aivan uskomattoman kokonaisuuden, joka sisältää upean tarinan, mahtavan tunnelman, loistavan musiikin sekä kauniin visuaalisen ilmeen ja animaation. Ja tämän kaiken vain vaivaisen 11 jakson adaption aikana. Sen juoni on kurottu aivan upeista aineksista vielä upeammaksi tarinaksi joka ihan varmasti katsojan kuin katsojan vetää mukaansa. Sarjassa välittyvät tunteet ja hahmojen kokemukset tuntuvat katsojan sisuskaluissa asti, mikä on mielestäni hienointa mitä anime voi tehdä. Onhan sarjassa omat vikansa mutta, kun kyseessä on kuitenkin vain 11 jakson couri, täytyy antaa sarjalle propsit siitä kuinka se on onnistunut sisällyttämään näin laajan ja ikonisen tarinan niin lyhyeen aikaan. Monien animaattorien kuuluisi ottaa oppia ZanTen tarinankerronnasta. Sarjan upeat ja syvälliset hahmot kyllä vetävät mukanaan. Vaikka päähahmomme ovat terroristejä, onnistuvat nämä hyvin saamaan katsojan luottamus, jolloin heitä alkaa väkisin kannustamaan eteenpäin. Yleisesti muutenkin jos sarjalla on tarjota hahmo ne ovat myöskin hyviä. Jokainen hahmo kantaa osansa kekoon ja tuo jotain uutta sarjaan. Vaikkei heistä kaikista pitäisikään on katsojan myönnettävä kuinka upeita hahmot ovat.
Zankyou no Terrorin animaatio sekä musiikki on upeaa katsottavaa sekä kuunneltavaa. En ole ennemmin nähnyt animea joka tuntuu tyyliltään, musiikiltaan sekä animaatioltaan aivan elokuvalta. Sarjan animaatio on elävää, tarkkaa ja kaunista sekä omaleimaista. Hahmosuunnittelu varsinkin on simppeliä mutta sarjaan henkeen sopivaan. Kaikki taustoista hahmojen liikkumiseen on yksinkertaisesti animoitu aivan täydellisesti. Sarjan musiikki on oikein karkkia korville. Se on mahtipontista, voimakasta, mutta siinä on aina se tietty surullisuus sekä kaipuu mukana. Sarjaan musiikki istuu kuin nenä päähän ja animaatio on osattu sovittaa upeasti yhteen musiikin kanssa. Varsinkin alku- sekä lopputunnarissa. ZanTen musiikki on aivan liian hyvää kuultavaa eikä siitä vain tarpeekseen. 

Zankyou no Terrorin lähes täydellinen suoritus melkein joka osa-alueella on etuoikeuttanut sarjan kuningaspaikalle vuoden 2015 Joulukalenterissa!










JK. Tässä oli tämän vuoden Joulukalenteri. Kiitos kun jaksoittele lukea ede osan teksteistä ja toivotaan, että meikäläisen into jatkuu ensi vuonnakin. Jotain pientä uudistusta saattaa tulla vuoden vaihteen jälkeen, jos saan idean toimimaan. Älkää alkako kuitenkaan toivomaan liikoja ;). Tämä on sitten viimeinen päivitys ennen uutta vuotta, joten minun puolestani oikein hyvää Joulua sekä animen ja mangan täytteistä uutta vuotta 2016 jokaiselle! Ensi vuoteen... ;D


keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Luukku 23: Paras lopputunnari

Usein sitä kuule sanottavan, että lopputunnari ei ole yhtä tärkeä kuin alkutunnari. Itse olen aivan toista mieltä. Lopputunnari on se joka luo hyvän lopun sarjalle, antaa katsojan rauhoittua ja koota ajatuksiaan. Se saattaa olla jopa se joka antaa intoa jatkaa eteenpäin sarjaa. Itse olen kuitenkin tajunnut lopputunnareiden tärkeyden vasta näin vanhemmalla iällä (kohta 20v.), sillä nuorempana usein vain skippasin lopputunnarit ja siirryin seuraavaan jaksoon. Silloin jakson päätös uupui eikä se tuntunut yhtä hienolta tai ehjältä kokonaisuudelta. Joskus lopputunnaria oikein odottaa, kun se alkaa sarjan lopussa. Sellainen lopputunnari seuraavan luukun takaa paljastuukin.

Arvoisat lapset ja lapsenmieliset, vuoden 2015 paras lopputunnari on:

Lolitoja ja räiskettä täynnä olevan BlackBulletin lopputunnari Tokohana!

Black Bullet on saanut kovaa kritiikkiä mm. sen lopun takia. Mutta jos tämä sarja jotain osaa niin se on musiikki. Harvoin lopputunnari on parempi kuin alkutunnari, mutta tässä tapuksessa Tokohana on parempi kuin alkutunnari BlackBullet. Joka on kuitenkin myös loistava kappale. Tokohana on kappaleeltaan vähän synkkä ja surullinen, mikä istuu loistavasti sarjaan. Kappaleen melodia vaihtelee rauhallisesta ja surullisesta todella voimakkaaseen ja upeaan tulkintaan.  Laulaja Nagi Yanagin loistavan kuuloinen ja kirkas ääni luo lopputunnarille upean tunnelman. Kappale vie ehdottomasti jalat alta ja tuntuu sisuskaluissa asti. Ehdoton kuunneltava jos pidit sarjan alkutunnaristakin. Mutta mitäpä lopputunnari olisi ilman animaatiota? Tokohana-kappaleeseen synkattu animaatio on aivan loistavaa ja se luo epätoivoisen tunnelman kappaleen kanssa. Lopputunnari keskittyy yhteen sarjan päähahmoista Enjuun ja se tuokin upeasti ilmi tämän yksinäisyyden ja avuttomuuden. Animaatio laatu on myös kaunista ja loisteliasta. Varsinkin Enjun puvun muutos, sekä kukat ja niiden putoavat terälehdet (vai sulkiako ne olikin?) on tehty upeasti ja ne erottuvat tummasta taustasta. Animaation värimaailma on myös kaunista katsottavaa. Vaikka se onkin suurelta osin hyvin tummaa ja sinisen sävyjä käytetään paljon, se kuitenkin iskee lopputunnarin lopussa kauniin keltaisen ilotulituksen päin kasvoja, mikä oli mielestäni hieno veto. Kapppaleen alussa tunnelma on erittäin raskas ja synkkä, mutta lopussa kapplaeen tunnelma on jo huomattavasti kevyempi ja taustat ovat valoisempia. Animaattorit ovat selvästi osanneet leikkiä väreillä lyömättä yli. Parempaa lopputunnaria saa etsiä.

Upealla tulkinnalla ja kauniilla animaatiolla ja laululla Tokohana ampuu itsensä kärkeen ja on ansaitusti saanut paikkansa vuoden 2015 Joulukalenterissa!

tiistai 22. joulukuuta 2015

Luukku 22: Paras alkutunnari

Niin vain se Joulu lähestyy kovaa vauhtia. Joulukalenterissa on päästy luukkuun 22 joka sisältää tällä kertaa vuoden parhaimman alkutunnarin. Animen alkutunnari on usein se suurin tekijä, joka saa katsojan kiinnostumaan animesta ja katsomaan sen. Itselläni oli aikanaa, joskus yläasteen aikoihin, tapana listata ja katsoa animea niiden alkutunnarin perusteella. Jos alkutunnari ei iskenyt päätyi sarja heti roskakoppaan. Toisaalta alkutunnarin kuuluu olla vähän leikittelevä eikä liian vakava.

Arvoisa herrasväki, vuoden 2015 paras alkutunnari on:


Jo kerran listalla nähty Death Paraden alkutunnari Flyers!


Death Paradessa on kaikki tarvittava hyvään alkutunnariin. Ensinnäkin sen musiikki on upeaa. BRADIO:n kappale Flyers on mahtava biisi joka saa takuulla vedetyksi sarjaan mukaan. Ehdottomasti soittolistalle menevä biisi, jota kuuntelee mielellään lisää. Kaikkein hienointa kappleessa sekä alkutunnarissa yleensäkin on kuitenki se, kuinka alkutunnarin hyväntuulinen ja pirteä kappale saa hämättyä katsojaa todenteolla. Se antaa ymmärtää, että sarja on oikein pirteä ja iloista meininkiä täynnä, mikä johtaa täysin hakoteille. En tiedä mistä animaattorit ovat saaneet päähänsä laittaa näin vakavalle sarjalle näin hilpeä kappale, mutta koska se on täysi vastakohta muulle sarjalle se luo tälle kontrastia ja erottuu massasta. Alkutunnari on selvästi tehty kieli poskessa ja siihen on sekoitettu mukavasti mustaa huumoria. Täydet pinnat sekä kappaleesta että tunnelmasta. Death Paraden alkutunnarin animaatio on aivan loistavasti tehty. Se on todella tarkkaa, se on synkattu hyvin musiikkiin ja se hivelee näköhermoja. Animointi on ehkä hivenen yliampuvaa, mutta aina kun alkutunnaria katsoo uudelleen löytää sieltä aina jotain uutta mitä ei ole aiemmin huomannut. Myös sen värimaailma on upeaa katsottavaa kuin myös taustatkin. Liian karkkimaista ja söpöä vaikutelmaa on osattu välttää ja kirkkaita värejä on käytetty maltillisesti. Kova mutta kaunis sanoisin. En skipannut alkutunnaria kertaakaan sarjan aikana, sillä se on vain liian hyvää kuunneltavaa ja se vetää mukaansa takuulla.

Täydellisyyttä hipova alkutunnari, joka on paikkansa ansainnut vuoden 2015 Joulukalenterissa!

maanantai 21. joulukuuta 2015

Luukku 21: Paras animaatio

Animaatiolla on suuri merkitys animea katsottaessa. Se vaikuttaa katselunautontoon ja siihen jaksaako sarjaa katsoa loppuun asti. Kuka nyt haluaisi katsoa rumaa animaatiota? Animaation laatu ja jälki usein myös vetää katsojia puoleensa kuin juusto hiirtä ja useimmat alkavat katsoa jotakin sarjaa sen animaation takia. 10:nen otakuvuoteni aikana olen nähnyt todella surkealaatuisia animaatioita. Mm. School Days, Amatsuki sekä Ayakasi. Joskus olen jättänyt sarjan katsomisen kesken, koska animaatio on ollut täyttä sontaa. Nykyään osataan tehdä hyvälaatuisia sarjoja, mutta vain hyvin harvoin tulee vastaan hätkähdyttävällä animaatiolla varustettu anime. Tämä sarjan animaatio loistaa yksinkertaisuudellaan ja lähes kaikella muullakin.

Arvoisa yleisö, vuoden 2015 parhaalla animaatiolla varustettu anime on:

Tämän vuoden uutta verta eli Plastic Memories!

Moni saattaa olla erimieltä valinnastani, mutta pidin tämän sarjan animaatiosta koska Plastic Memoriesin animaatio on jo heti alussa hätkähdyttävää. Sen terävä, tarkka ja selkeä animaatio erottaa sen heti joukosta. Se myös pystyy säilyttämään laatunsa loppuun asti eikä siinä näy jälkeä oikomisesta. Hahmosuunnittelu ei ole kaikista persoonallisinta, mutta se istuu sarjaan hyvin. Hahmot on tehty tarkasti ja jokaikinen pienikin yksityiskohta on tehty kunnolla ja huolellisesti koko sarjan ajan. Hahmoissa näkyy myös huomattavia eroavaisuuksia ja jokaisen hahmon persoonallisuus tulee hyvin ilmi ulkonäön kautta. Niiden ilmeet ja eleet on tuotu upeasti esille ja jokaisen hahmot ilmeiden muutokset on helppo erottaa. Kaikki tunteet välittyvät hienosti hahmojen kasvoilta. Kauniiden hahmojen lisäksi sarjan taustat ovat upeita. Niiden värimaailma on aivan mahtavaa ja koko sarjan kattavat miljööt ovat kauniita. Oltiin sarjan aikana sitten puistossa, huvipuistossa tai vain kaupungilla on sarjan taustat tarkkoja ja iloa silmälle. Sarja on mukavan värikäs eikä siitä oltu tehty liian kirkasta tai liian synkkää. Sarjan vähän surullinen mutta iloinen tunnelma pysyy koko ajan mukana. Sarja on loppua kohden hyvin huumoripohjainen ja huumori näkyy animaatiossa hienosti. Se on sisällytetty siihen hyvin eikä kuitenkaan tuotu liikaa esille. 
Myös sarjan alku- sekä lopputunnarin animaatiolle täytyy antaa kunniaa. Alkutunnari on oikein kauniisti tehty ja sen liike on sulavaa. Sen tunnelma on vähän melankolinen joka sopii sarjan tunnelmaan. Pidin siitä, että aina alkutunnarin lopussa sankaritaremme Islan ilmeet vaihtuvat joka jaksossa toiseksi. Pieni mutta hauska yksityiskohta. Lopputunnari on taas tehty aivan eri tyylillä kuin muu animaatio. Se on kuienkin kaunista katsoa ja se erottuu muusta animaatiosta. Upeaa, kun animaattorit leikittelevät näin sarjalla. Vahva animaatio on tämän sarjan ylpeys ja ehdottomasti tämän vuoden parhaita.

Animaatioltaan Plastic Memories on lähes täydellistä ja ansaitsee paikkansa vuoden 2015 Joulukalenterissa!

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Luukku 20: Tunteita herättävin anime

Vuosi 2015 on ollut täynnä anime-sarjoja, jotka ovat herättäneet kunnon tunteiden purkauksia. Tietenkin suurin osa näistä ovat saanet minut itkemään vuolaasti, mutta osa on nostattanut vihan tunteita pintaan tai toinen saanut tosi hyvälle mielelle. Vuoden tunteita herättävin sarja onnistui herättämään tunteita laidasta laitaan, mutta se lyö yli surullisuudessaan.

Arvoisat naiset ja herrat, vuoden 2015 paras tunnepurkausanime on:

Ystävyydestä ja rakkaudesta kertova AnoHana!

Tämä sarja ei varmaankaan tullut monelle yllätyksenä, varsinkin jos on kyseisen sarjan katsonut. Sarja käsittelee uskomattoman hyvin monia synkkiä ja vakavia aiheita, mutta pystyy kuitenkin pitämään itsenä pirteänä ja iloisenakin. AnoHana kertoo uskomattoman eheän kasvutarinan vain 11 jakson aikana ja jokaiseen kuuteen hahmoomme ehditään tutustumaan. Mutta puhutaan nyt siitä tunteiden herättämisestä. Sarja herättää katsojissa monenlaisia tunteita, sillä samaan aikaan kun katsoja tuntee turhautuneisuutta hahmojen suhteiden johdosta, tuntee sitä samalla sympatiaa kovia kokeneiden päähahmojen takia. Hahmot herättävät myös inhoa, kun osa käyttäytyy aivan hiton tökerösti toista kohtaan vain oman epävarmuutensa takia. Katsoja myös kokee sen kovan epätoivon, minkä hahmot kokevat. Mutta se kaikki surullisuus mitä sarjassa on aivan hämmästyttävää. Sarjan aikana itkee ainakin kerran (loppuhuipennus!), mutta meikäläinen itki ainakin kolmeen kertaan sarjana aikana. Itse rakastan sitä kuinka sarja herättä tällaisia voimakkaita tunteita sillä siitä tietää, että sarja on ainakin jossakin onnistunut. Sarja jättää kuitenkin aivan uskomattoman hyvän olon, mikä on animeille nykyään jo harvinaista. Se tunneskaala minkä katsoja tuntee on aivan sanoinkuvaamaton. Sen takia jokaisen tulisi kokea se itse, sitä on liian vaikea kuvata sanoin. 

Siihen kaikkeen tunteiden purakutumiseen vaikutta kuitenkin tarinan lisäksi myös musiikki sekä animaatio. Animaatio on upeaa ja se osaa luoda mahtavia tunnelmia tilanteeseen kuin tilanteeseen. Värien ja valojen käyttö on aivan upeaa ja lisäävät tunteellisuutta hetkeen. Sarjan upea musiikki osaa myös asiansa. Se on tosi herkkää ja surullista. Vaikka ei tietäisikään kappaleiden sanojen merkitystä, niistä välittyvä tunne on ihmeellistä ja koskettavaa. Musiikkia kuunnellessa rentoutuu ja keskittyy sarjaan tosissaan.

Tämä kyynelkanavien avaaja on ehdottomasti paikkansa ansainnut vuoden 2015 Joulukalenterissa!

lauantai 19. joulukuuta 2015

Luukku 19: Paras salapoliisianime

Japanilaiset tykkäävät leikitellä asioilla. Salapoliisisarjoja on tehty paljon ja hyvin erilaisilla metodeilla. Osa on ollut söpöä kouluhömppää ja osa on ollut vakavampaa draamaa. Jokainen varmaan tuntee Gosho Aoyaman luoman Salapoliisi Conan. Se olikin ehdolle vuoden parhaaksi salapoliisianimeksi, mutta... se on aivan tajuttoman piiiiiitkääääääääääääääääh! Conan juoni kierrättää koko ajan samaa ideoita ja se käy hyvin, hyvin toistavaksi ja tylsäksi, kun tappisankarimme ei etene tavoitteessaan mitenkään. Onneksi tämä sarja, jonka olen valinnut tälle päivälle, on eri luokkaa. Se ei käy toistavaksi ja se on ihan varmasti Conanin lailla jokaiselle tuttu.

Hyvät gangsterit ja kunnon kansalaiset, vuoden 2015 paras salapoliisianime on:

Nerojen kaksin taistoa, Death Note!


Luulenpa, että kyseinen sarja on jokaiselle edes nimenä tuttu. Kaksi maailman nerokkainta ihmistä ovat joutuneet toisiaan vastatusten, koska toinen tapaa rikollisia sydänkohtauksiin ja toinen ei voi hyväksyä tätä ja eksetera eksetera. Death Noten tarinassa seurataan loistavasti kahden päähenkilömme elämää ja tarinaa seurataankin molempien kuvakulmista. Kumpaankin ehtii tutustumaan kunnolla sarjan aikana. Tämä sarja myös tekee sen mitä useammat muut sarjat eivät tee; se pakottaa katsojan valitsemaan puolen. Normaalisti sarjoissa on selvästi se pahatyyppi ja hyvätyyppi, mutta Death Notessa kumpaakaan osapuolta ei voi pitää täysin pahana. Mitä tarinan kuljetukseen tulee, se on aivan loistavaa. Vaikka se seuraa tapahtumia kahdesta näkökulmasta se osaa tauottaa kaiken tarkalleen oikein ja juoni pysyy selkeänä ja sujuvana koko sarjan ajan. Sarja on myös juonenkäänteitä täynnä eikä koskaan voi olla varma kumpi puoli onkaan niskanpäällä. Kissa ja hiiri - leikkiä parhaimmillaan. Myös sarjan tunnelmaan tulee, se on oikein onnistunutta ja synkkää. Sitä täydentää vielä upea miljöö ja siihen sopiva värimaailma. Death Noten kahdesta päähahmosta ehdinkin jo mainita sen verran, että heihin pääsee käsiksi nopeasti ja hyvin. Sen lisäksi he ovat loistavia hahmoja joidenka takia sarjaa jo pelkästään seuraa. Sivuhahmot ovat oikein onnistuneita ja jokaisella on loppujen lopuksi se oma tarkoitus ja paikkansa sarjassa.

Sarjan animaatio on täydellistä. Vaikka se ei aiheuttakaan mitään "VAU"-reaktiota on se silti tarkkaan, terävää ja kaunista. Sitä jaksaa katsoa ja ennen kaikkea sitä haluaa katsoa. Hahmot ovat selvä linjaisia ja tarkkoja. Niissä on suuriakin eroavaisuuksia ja ne on helppo erottaa toisistaan. Sarja on ehdottomasti kunnostautunut hahmojen ilmeissä ja eleissä. Ne ovat upeasti tehty ja jokaisen hahmon tunne tulee upeasti esiin. Myös sarjan alkutunnarille täytyy antaa kunniaa. Animaation lisäksi sarjan musiikki on upeaa. Se on mahtipontista ja voimakasti ja sopii oikein hyvin sarjaan. Tätä sarjaa katsoessasi pistä sitä volyymiä isommalle!


Oikeutetusti upeimpana genrensä edustajan Death Note ansaitsee paikkansa vuoden 2015 Joulukalenterissa!

perjantai 18. joulukuuta 2015

Luukku 18: Paras supernaturalanimea

Sarja voidaan usein rengastaa yliluonnolliseksi monin eri perustein. Pienikin asia voi tehdä sarjasta yliluonnollisen käsitteen täyttävän. Tästä johtunee se, että näitä sarjoja on maailma pullollaan. Ja suurin osa on niitä tyydyttävä-käsitteen alittavia. Eli umpisurkeita. Tästä joukosta onkin helppo karsia huonot pois ja kaivaa se kultakimpale esiin niiden alta. Tämäkin sarja on monen tuntema ja se onkin suosittu Japanin ulkopuolellakin.

Hyvät pojat ja tytöt, vuoden 2015 paras supernaturalanime on:

Musikaalinen rakkaustarina, Angel Beats!


Monesti Angel Beatsiä on parjattu sen sekavan ja harppovan juonen takia. Onhan se totta, että sarjan juonenkuljetus ei ole parasta mahdollista, mutta tarinan idea itsessään on mahtava. Sarja on erittäin synkkä, vaikka sitä huumoria riittääkin aina välillä. Vaikkakin sarjan yliluonnollisuus jää vähän taka-alalle sen loppupuolella, sitä on kuitenkin painotettu loistavasti sarjan alkupuolella. Se tuo sarjaan sen oman tunnelmansa. Sarjan tunnelma nimittäin on aivan loistava alusta loppuun asti ja on parasta mitä sarjassa on. Se vaihtelee synkästä iloiseen sekä surulliseen. Tunneskaala minkä sarjan aikana saa on aivan huumaava. Voisi sanoa, että koko sarja on yhtä tunteiden vuoristorataa. Tähän skaalaan sisältyy mm. hahmojemme väliset suhteet ja tunteet, jotka ovat aivan loistavia.
Sarjan päähahmot ovat hyvin onnistuneita. Vaikka ne ovat hyvin kliseisiä omalla tavallaan, niitä on kiva seurata läpi sarjan ja ovat oikein viihdyttäviä. Sivuhahmot ovat taas vähän tylsiä ja persoonattomia. Mutta koska päähahmot (varsinkin miespäähahmo) ovat onnistuneita ja kiinnostavia sarjaa jaksaa seurata kiinnostuksella. Varsinkin hahmojen taustatarinat ovat niin surullisia ja tunteellisia, ettei heistä voi olla pitämättä.

Angel Beatsin animaatio on aivan täydellistä ja aikamoinen silmänruokaseikkailu. Se on tärkkää, sulavaa ja selkeää ja niin kaunista. Tietyt musiikkikohtausten oli animoitu niin upeasti, että ne luovat aivan oman lumoavan maailmansa. Sarjan animaatio on niin henkeäsalpaavaa että sitä on vaikea kuvailla. Persoonattomasta hahmosuunnittelusta huolimatta hahmojen piirteet ja kaikki somista kasvoihin on viimeisen päälle viilattua ja hiottua. Oikein loistava veto animattoreilta. Sarjan musiikki on hyvin herkkää ja kaunista. Ja onhan se suuressa osassa tätä sarjaa. Siihen on nähty aikaa ja se herättää katsojassa ihan varmasti jonkinlaisia tunteita. Pääasiassa surullisuutta.


Vähän huonosta tarinankuljetuksesta ja tylsistä sivuhahmoista huolimatta, sarjassa on niin paljon hyvää sen lisäksi, että Angel Beats on paikkansa ansainnut vuoden 2015 Joulukalenterissa!

torstai 17. joulukuuta 2015

Luukku 17: Paras yaoi-anime

Yaoi-sarjat usein merkataan joko tyttöjen päivuniksi tai sitten homopoikien unelmaksi. Onhan se niin, että genre on enemmään tyttöjen suosiossa, mutta yhtä hyvin pojat voivat niitä katsoa. Yleisin käsitys yaoista on se, että siinä vain vahvempi osapuoli vain raiskaa toisen ja molemmat ovat karkea kasvoisia raavaita miehiä. Näin ei kuitenkaan aina ole ja usein yaoi onnistuu yhdistämään tunteita ja luomaan todentuntuisempaa kemia hahmojen välille paremmin, kuin useampi "hetero"sarja. Luukun 17 sarja on parhaimpia ja tunnepitoisimpia sarjoja mitä olen pitkään aikaan katsonut.

Arvoisat heterot, pit ja homot, vuoden 2015 paras yaoi-anime on:

 Söpöäkin söpömpi Love Stage!

Love Stagen idea perustuu heti alussa tapahtuvaan väärinkäsitykseen, jonka jälkeen ystävämme alkavat setvimään välejään ja suhde alkaa kehittyä. Vaikka sarjan idea ei ole mitenkään omaperäinen, tarina kerrotaan kuitenkin niin onnistuneesti ja kiinnostavasti, että sitä on pakko seurata loppuun asti. Parivaljakkomme suhde kehittyy koko ajan sarjan aikana ja heidän hahmojensa kasvamista on kiva seurata. Love Stage ei kuitenkaan ole pelkkää rakkautta ja söpöilyä, vaan päähahmojemme suhde alkaa käytännössä aivan nollasta. Sarjassa on myös loistavasti juonenkäänteitä, jotka on mahdutettu oikein hienosti niinkin pieneen jaksomäärään. Miksei tällaisia sarjoja tehdä enemmän!
Sarjan hahmot ovat kaikki persoonallisia ja joitakin stereotypiota on rikottu kivasti. Uke ei ole pelkkä valittava neiti, vaan tälle on annettu oma persoonallisuus. Semekään ei ole mahdottoman dominoiva, jolle uke ei mahda mitään. Päähahmojemme lisäksi sivuhahmot ovat kaikki mahtavia ja jokainen löytää varmasti jonkun samaistuttavan hahmon.

Love Stagen värimaailma on aivan loistavaa. Koko sarjan miljöö on oikeaa silmäkarkkia jota saa vatsansa täyteen. Kauniit vesiväritaustat ovat aivan loistavia ja yksityiskohataisia. Hahmojen malli on suoraansanottuna söpö. Varsinkin hahmojen kasvonpiirteet ovat oikein suloiset ja söpöt. Jos ei yaoista muuten välitä niin tätä sarjaa kannattaa katsoa jo pelkästään sen visuaalisen ilmeen ja animaation takia. Musiikki on tosi pirteää ja mukavaa kuunneltavaa. Siitä tulee elävästi mieleen 2000-luvun alku. Se sopii loistavasti sarjan henkeen ja tuo pirteyttä siihen.

Loistavan tarinan kuljetuksen ja kauniin animaation ja visuaalisen ilmeen takia Love Stage! on paikkansa ansainnut vuoden 2015 Joulukalenterissa!

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Luukku 16: Paras kauhuanime

Oli kyseessä sitten amerikkalainen B-luokan kauhuleffa tai japanilainen animaatio, ei kauhuaihe ole koskaan nostanut odotuksiani korkealle. Ensinnäkin; toteutus on niissä usein surkeaa ja toiseksi; loppu on usein typerä, katastrofaalinen tai molempia. Ja jos sarja ei onnistu hätkähdyttämään tai saamaan kylmiä väreitä kulkemaan pitkin selkärankaa, on sarja useinmiten mokannut totaalisesti. Sarja joka ei pelota tai värisytä ei ole mitään kauhua. Mutta tämän päivän sarja onnistuu pitämään katsojan jännityksessä ja luomaan oikean kertomuksenkin siinä sivussa.

Arvoisat psykopaatit ja kaiken karvaiset otukset, vuoden 2015 paras kauhusarja on:

Hyytävää jännitystä ja gore-elementtejä täynnä oleva Higurashi no naku koro ni, 
tai englanninkieliseltä nimeltään Higurashi: When they cry!

Higurashi on maailman laajuisesti tunnettu ilmiö ja sillä on hyvin laaja kannattajakunta. Jokainen joka on katsonut koko sarjan, mikä käsittää kaksi tuotantokautta, tietää, että sarja on aivan loistava. Sarjan ensimmäinen kausi saatta karkoittaa osan katsojista pois, koska kieltämättä sarjan alku on sekava. Sen loistokkuus kuitenkin piilee juuri siinä, että se antaa katsojille tärkeitä tärppejä ympäri sarjan, eikä se paljasta mitään liikaa. Paljon jää katsojien oman tulkinnan varaan. Toisella kaudella sarja kuitenkin ompelee kaikki yhteen ja palaset loksahtavat kohdilleen aivan kuin itsestään. Vaikka sarja vaikuttaa aluksi pelkältä verenlento-päänheitto-mässäilyltä niin se kuitenkin on paljon enemmänkin ja varsinkin toisella kaudella, kun katsoja alkaa saada enemmän irti sarjasta, tarina alkaa syventää itseään ja tarjoilee syvemmän kertomuksen mitä aluksi luulisi. Higurashin tarinankerronta on ehdottamasti parhaimpia mitä olen koskaan nähnyt. Se pitää otteessaan koko ajan ja tarjoilee pelottaviakin hetkiä.
Sarjan hahmot eivät erotu aluksi mitenkään vaan jokaisen kuului vain teilata joku sarjassa. Hahmot kuitenkin syventyvät sarjan loppua mentäessä ja he ovat huomattavasti sympaattisempia, kuin alussa. Heidän tekemisiään ei koskaan tiedä, mikä on olennainen osa tarinan jännityksestä. ja siksi heitä jaksaa seurata kaikki 50 jaksoa.

Inhosin aluksi Higurashin hahmosuunnittelua, sillä se on ehkä liian simppeliä ja pelkistettyä. Myös hahmojen chibimäisyys ärsytti. Laatu kuitenkin parani huimasti toisella kaudella ja hahmoihin oli selvästi nähty enemmän vaivaa ja aikaa. Hahmosuunnittelu säilyttää kuitenkin yksinkertaisuutensa loppuun asti, vain paremmalla laadulla höystettynä. Jos tämä sarja jotain osaa niin se on kauheat goreilmeet. Jokainen hahmo on aivan puistattavan näköinen, kun kasvoilla kareilee psykopaattinen hymy ja pienet pupillit. Kuvakulmia ja värimaailmaa oltiin myös käytetty nerokkaasti. Musiikki on perus jännitymusiikki, mikä sopii sarjaan hyvin ja sai aikaan loistavan tunnelman.

Genrensä parhaimpana Higurashi no naku koro ni ansaitsee paikkansa vuoden 2015 joulukalenterissa!

tiistai 15. joulukuuta 2015

Luukku 15: Paras toiminta-anime

Jos maailma on joitakin animegenrejä täynnä niin se on toiminta-animet. Niitä tungetaan ulos jatkuvalla syötöllä ja täytyy sanoa, että niitä on tullut nähtyä laidasta laitaan. Jotkin ovat olleet aivan umpisurkeita, toiset ihan katsottavia ja osa aivan loistavia. Nämä loistavat animet ovat kyllä olleet harvassa, mutta toisaalta näin laajassa genressä animen on vaikea erottua joukosta. Seuraava anime on toiminta-animeiden parhaimmistoa, vaikkei se vielä jatkoa ole saanutkaan.

Hyvät naiset ja herrat, vuoden 2015 paras toiminta-anime on:

Tokiossakin elää korppeja, ainakin Tokyo Ravensissa.

Tokyo Ravens perustuu samannimiseen manga-sarjaan, joka on edelleen kesken. Sarja joka on tehty vielä päättymättömän mangan pohjalta ei välttämättä herätä kauheasti luottamusta sitä kohtaan. Mutta vaikka monet tällaiset sovitukset ovat aikamoisia floppeja, Tokyo Ravens pelaa korttinsa tosi hyvin. Sen tarina on hyvin kiinnostava, vaikka se aukeaa katsojalle vähän hitaasti. Se jaksaa kiinnostaa loppuun asti ja tarjoaa monenlaisia juonenkäänteitä. Sarja käsitellään päähahmojemme suhteita oikein mukavasti, mutta se ei kuitenkaan nouse liian suureen rooliin vaan toiminta säilyy päätekijänä. Jokaisessa jaksossa tapahtuu aina jotain kiinnostavaa ja toimintaa riittää. Sarjan surullinen ja vähän päällekäyvä alku saattaa häiritä monia, mutta sarja onnistuu kuitenkin kertomaan upeasti tarinan, niin että katsoja osaa yhdistellä asioita sitten myöhemmin aikaisempiin tapahtumiin. Sarjan päähahmot ovat kaikki mielenkiintoisia tapauksia ja pidin etenkin kahden päähahmomme suhteesta, jonka kehittymistä on hauska seurata. Sivuhahmot olisivat kaivanneet lisää taustatarinaa, sillä ne olivat tosi hyvin suunniteltuja ja heistä olisi halunnut tietää enemmän. Tällaisten sarjojen suurin ongelma on usein huonosti tehty loppu. Vaikka Tokyo Ravens päättyykin aikamoiseen gliffhangeriin, niin se on kuitenkin tyydyttävä, eikä myöskään poissulje jatkoa sarjalle. Kunhan saadaan mangan kautta lisää materiaalia niin uskon, että sarja tulee jatkoa saamaan. Mutta jos niin ei käy niin olen aika pettynyt. Näin loistava tarina ja upeat hahmot tarvitsevat arvoisensa lopun.

Sarjan visuaalinen ilme ja animaatio on aivan loistavaa katseltavaa. Se on hyvin tarkkaa ja terävää ja kaikki hahmojen vaatteista upeisiin taustoihin ja komeisiin taistelukohtauksiin on toteutettu todella hyvin. Hahmojen familiarikset oli kuitenkin tehty GCI-tekniikalla mikä oli vähän surku. Hahmosuunnittelu ei ole mitenkään massasta erottuvaa, mutta sopii kuitenkin sarjaan, eikä ole kuitenkaan liian söpöä. Tokyo Ravensin musiikki on mahtipontista ja voimakasta eli juuri sellaista mitä toiminta-animeissa useinmiten on. Se on kuitenkin hyvän kuuloista ja se on synkattu sarjaan hyvin.

Monien muiden sarjojen lomassa, Tokyo Ravens ei ole täydellinen, mutta se on ehdotonta lajinsa parhaimmistoa ja se ansaitsee paikkansa vuoden 2015 Joulukalenterissa.

maanantai 14. joulukuuta 2015

Luukku 14: Paras mysteeri-/psykologinen anime

Monet sarjat saattavat olla hyvin psykoottisia ja mysteerisijä. Ne pitävät usein katsojan ruudussa kiinni aivan viime hetkille asti ja usein niiden valtti onkin salamyhkäisyys. Asioita usein paljastetaan pala palalta ja kokonaiskuva pysyy usein loppumetreille asti pimennossa. Tällaisten sarjonen loppu saattaa tosin olla suurikin pettymys jos se ei ole ollut odotusten arvoinen tai jos katsoja on jo sarjan aikana ehtinyt tajuamaan, että miten tulee loppujen lopuksi käymään. Luukun 14 sarja onnistuu sarjan lopetuksessa ja monessa muussakin asiassa erittäin hyvin.

Arvoisat elävät ja kuolleet, luukun 14 takaa paljastuva sarja on:

Baarimikko Decimin ja kumppanien tähdittämä Death Parade!
Death Parade oli alusta alkaen kovan hypetyksen kohteena ja itse oiken odotin, että pääsen tähän sarjaan käsiksi. Sarjassa kuolleiden ihmisten sielut joutuvat Decimin pitämään uhkapelibaariin, missä nämä sitten pelaavat oman henkensä uhalla moninaisia pelejä, aina tikanheitosta korttien peluuseen. Ja näiden pelien ideahan on auttaa Decimiä päättämään kuuluvatko näiden ihmisraukkojen 
sielut kadotukseen vai uudestisyntymiseen. Sarjan konsepti on aivan loistava ja kutkuttavan mielenkiintoinen. Death Paradessa on se tietty jännitys mukana alusta loppuun asti ja itse ainakin jämähdin TV:n äärelle. Tarinakin kulkee mukavaa tahtia eteenpäin, eikä se jää edes tylsäksi tai yksinkertaiseksi, sillä se muuttuu sitä syvällisemmäksi mitä enemmän jaksoja katsoo. Tiettyjen hahmojen kohtalot olivat vähän ärsyttäviä ja äkkiä tehtyjä, mutta muuten sarja piti itsensä kasassa hyvin. Sarjan lopetus oli rauhallinen ja oikein hyvin mietitty. 
Sarjan päähahmot ovat oikein mielenkiintoisia ja mukaansatempaavia. Heihin saatiin sarjan aikan syvyyttä, mutta sivuhahmoihin olisin toivonut lisää taustatarinaa.

Sarjan animaatiota on kaunista katsella. Se on täynnä synkkijä sävyjä, mutta silti siinä on tarpeeksi valoa tuomaan tunnelmaa. Mikää ei katoa taustaan mustaksi mössöksi vaan kaikki erottuu. Taustat ovat myös uskomattoman yksityiskohtaisia. Hahmosuunnittelu on kaunista ja terävää, eivätkä hahmot ole mitään mulkosilmäisiä montereita. Musiikki taas henkii oikein mustaa huumoria. Varsinkin alkutunnari oli loistava veto. Musiikki on oikein kuunneltavaa ja sopii sarjaan loistavasti.

Pienistä virheistään ja vähän hapuilevista sivuhahmoistaan huolimatta sarja on loistava teos ja se on paikkansa ansainnut vuoden 2015 joulukalenterissa!

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Luukku 13: Paras mecha-anime

Kaikki varmaan tuntevat nykyajan hittituoteperheen Gundamin, joka on tunnetusti mecha-animeiden huippuja. Jokainen anime-harrastaja on todennäköisesti edes kuullut sarjasta. Mutta vuoden parhaana mecha-animena ei olekaan mikään Gundamin tuotantokausista. Tämä sarja kyllä on yhtä hyvää luokkaa kuin ne ja on varmasti animeintoilijoiden keskuudessa todella tunnettu ja suosittu. 

Hyvät robottiasuiset ihmiset, vuoden 2015 paras mecha-anime on:

Monen tahon taituri, Code; Geass!

Jos kukaan on lukenut joulukalenterini alkupäätä, niin tietää, että valitsin vuoden sankariksi Code;Geassin päähahmon Lelouchin. Code;Geass on niin moniuloitteinen sarja, että se olisi kelvannut melkein mihin tahansa genreen. Se oli itseasiassa ehdolla moneen muuhunkin joulukalenterin titteliin. Vaikka sitä voisi luulla pelkäksi mechamätöksi, niin se on loppujen lopuksi paljon muutakin kuin vain taistelevia robotteja. Code;Geass osaa yhdistellä niin paljon erilaisia tyylisuuntia, ettei sitä voi pelkästään lokeroida vain yhteen luukkuun. Sen tarina on aivan upea ja toteutus vielä upeampaa. Vaikka sarja on 50 jaksoa pitkä, ei se jätä kylmäksi. Juonenkäänteitä on paljon, eikä katsoja voi varmasti sanoa, että mitä tuleman pitää. Sarja onnistuu myös tunnelman luonnissa ja hahmojen tunteiden esiintuonnissa.  Mutta eipä anneta koko kunniaa tarinalle, sillä sarjan hahmot ovat aivan loistavia. Sarjan suuresta hahmokaartista huolimatta jokainen hahmo on persoonallinen ja erotettava joukosta. Toisaalta suuri hahmokaarti saattaa sekoittaa katsojan päänuppia, sillä hahmoja tulee lähes jatkuvalla syötöllä. Mutta tämä koskee enemmänkin sivuhahmoja. Päähahmot ovat aivan toista luokkaa. Ne on suunnitelu loistavasti ja jokasen hahmon uniikki persoona ja ulkonäkö tuovat ulottuvuutta sarjaan. 

Code;Geassin animaatio ja visuaalinen ilme on aivan loistavia. Animaation perusteella voisi luulla, että Code;Geass on lämminhenkinen ja pikkulasten välipala, mutta sitä se ei todellakaan ole. Sarjan värimaailma on niin värikäs ja pirteä, että se hämää aivan totaallisesti, kun kyseessä on niinkin vakava ja draamallinen sarja kuin Code;Geass. Se ei kuitenkaan ole liian söpöä ja ihanaa, vaan se on yksinkertaisesti nerokasta. Hahmojen suunnittelija tiimille eli CLAMPille täytyy antaa tunnustusta. Hahmot erottuvat toisistaan ja niiden ilmeet ja eleet ovat tarkkoja. Sarjan musiikkikaan ei kyllä jät kylmäksi. Se natsaa hyvin yhteen täydellisen animoinnin kanssa ja sarjan henkeen sopivaa.

Ettei tämä luukku venyisi liian pitkäksi, niin lopetan sen nyt tähän. Code;Geass on vain niin laaja käsite, ettei sitä voi kertoa näin suppeasti. Tämän ja monien muiden ominaisuuksiensa takia Code;Geass on paikkansa ansainnut vuoden 2015 joulukalenterissa!

lauantai 12. joulukuuta 2015

Luukku 12: Paras musiikkianime

Musiikkia käsittelevät animet ovat kasvattaneet suosiotaan, niin Japanissa kuin ulkomaillakin. Osa keskittyy enemmän musiikkiin ja toiset taas ihmissuhteisiin. Mutta kaikista parhainta on jos sarja osaa yhdistää sekä musiikin, että ihmissuhteet. Seuraava sarja kallistuu ehkä enemmän setvimään ihmissuhteita, mutta se kuitenkin pitää musiikin mukana koko ajan.

Hyvät tytöt ja pojat, saanen esitellä vuoden 2015 parhaan musiikkianimen, joka on:

Koululaisten lauluharrastusta seuraavaa Tari Tari!

Moni varmaan ihmettelee miksen valinnut Your lie in Aprilia. Syy on se, että koska en ole katsonut sarjaa vielä ollenkaan. Se on ollut jo pitkään katsomislistalla, joten enköhän sen kohta saa katsottua. Tari Tarin tarina kertoo kaikessa yksinkertaisuudessaan viidestä nuoresta, jotka pyörittävät musiikki-/laulukerhoa koulussa, ja joidenka murrosikään kuuluvia haasteita sitten selvitetään. Sarja on erittäin pirteä loppuun asti ja päähahmojemme arkielämää on mukavaa seurata. Sarja ei kuitenkaan heittäydy liian karkkimaiseksi ja söpöksi, vaan se ottaa hyvin vakaviakin teemoja käsittelyyn. Se tuo sarjaan elävyyttä, eikä sarja plätsähdä kasaan. Sarjan huumori on pääosin hyvää, vaikka se olikin aika samanlaista kuin muissakin kouluanimeissa. Vaikka sarja painottaa enemmän ihmissuhteisiin ja sankariemme arkeen kuin musiikkin, pysyy musiikki mukana kuitenkin loppuun asti ja ennen kaikkea musiikki on se asia miten päähahmomme purkavat tuntojaan. Sarja onkin hyvin draamallinen ja tunteellinen, sillä varsinkin naishahmomme joutuvat käymään pettymyksiä ja vanhoja traumojaan läpi. Hahmot ovat hyvin onnistuneita ja persoonallisia. Poikahahmoihin olisin toivonut enemmän syvyyttä, mutta naishahmot olivat oikein onnistuneita. Jokaisen hahmoon tutustutaan tietyn ajan verran ja näin hahmoihin saadaan lisää syvyyttä. Viiden päähahmomme suhteet ovat oikein kiinostavaa seurattavaa, eikä sarja ole pelkästään mukavaa laulelua, vaan hahmot jotuvat ratkomaan välisiään riitoja ja eripuria. Tunnelmaltaan ja toteukseltaan sarja on oikein hieno ja onnistunut.

Sarjan musiikki on melko perinteistä rallattelua, mutta siinä on kuitenkin sellaisia biisejä joita haluaa kuunnella lisää. Osa on myös hyvin tunteellisia ja osa on vain pirteitä ja iloisia. Kaikki se musiikki ja ne kappaleet, mitä sarjassa soitetaan on oikein onnistunutta ja se saa aina hymyn kasvoille. Tari Tarin animaatio on oikein nättiä ja kaunista. Värejä ja valoa on käytetty paljon ja hyvin ja ne lisäävätkin sarjaan sopivaa iloisuutta ja valoisuutta. Animaatio on myös hyvin elävää ja hahmojen liikkeet ovat tarkkoja ja suoraviivaisia. Hahmojen suunnittelu on oikain nättiä, vaikka se ei olekaan persoonallisinta. Terävä ja pirteä animointi on sarjan valtti ja se pitää laatunsa yllä loppuun asti.

Tari Tari ei ole täydellinen anime ja vaikka musiikki jäi vähälle osalle, on se kuitenkin oikein onnistunut sarja joka tarjoaa sekä musiikkia, että ihmissuhteita. Se on paikkansa ansainnut vuoden 2015 Joulukalenterissa.

perjantai 11. joulukuuta 2015

Luukku 11; Paras sci-fi-anime

Sci-fi-sarjat ovat meikäläisen kohdalla jääneet hyvin vähälle. En ole mikään innokkain tämän genren fani ja ihan tavallisisa elokuviakin on tullut katsottua hyvin minimaalisesti. En ole sellainen henkilö jota kiinnostaa robotit tai tiede yleensäkään. Näin ollen en kovin herkästi tartu sci-fi aiheisiin sarjoihin. Tämä sarjan kuitenkin katsoin, koska eräs ystäväni suositteli sitä. Se voitti viisi-nolla kaikki muut genren edustajat ja onnistui muussakin kuin tieteessä.

Arvoisat herraset ja rouvaset, vuoden 2015 paras sci-fi-sarja on:

Viime vuosien sensaatio-tapaus Steins;Gate!

Aikamatkailu on hyvin käytetty aihe monissa amerikkalaisissa elokuvissa ja se on yvin suuressa osassa myös Steins;Gatessa. Lyhyesti juoni menee näin; päähahmomme sattuu keksimään aikakoneen jonka kautta pystyy lähettämään tekstiviestejä menneisyyteen ja näiden avulla muuttamaan tulevaisuutta. Päähahmomme jotuvatkin korjaamaan menneisyyden takaisin samanlaiseksi, jotta tulevaisuuden pahat tapahtumat saataisiin peruttua. Näin ihan pähkinänkuoressa, sillä Steins;Gate on huomattavasti monimutkaisempi ja syvällisempi kuin ensin luulisi. Tarina on juoneltaan aivan loistava ja se kuljettaa juontaan loistavasti. Se ei keskity ainoastaan aikamatkailuun, vaan ihmissuhteetkin ovat tärkeässä osassa. Sarja ei käy tylsäksi, vaikka aikamatkailu itsessään ei kiinnostaisikaan. Ainoa huono puoli on sarjan hidas alku, joka saattaa käydä aika tylsäksi. Sarjalla on kuitenkin aivan loistava dialogi, mitä on kiinnostavaa seurata, vaikka paikoin sekin oli vähän puista. Sarjan tarinan lisäksi sillä on aivan loistava hahmokaarti. Hahmot ovat kiinnostavia, haukoja ja pitävät sarjan menossa.  Kukaan hahmoista ei jää ylimääräiseksi vaan jokainen tuo jotain uutta sarjaan. Hahmokehitys on aivan hätkähdyttävää jokaisen hahmon kohdalla. Heita jaksaa katsoa koko sarjan ajan.

Steins;Gaten hahmosuunnittelu on aivan loistavaa ja erilaista. Hahmojen yksinkertainen toteutus ja realistinen suunnittelu erottuvat joukosta ja sopivat sarjaan täydellisesti. Hahmojen ulkonäkö ei varmaan sovi monen silmään, mutta  itse pidin siitä valtavasti. Myös sarjan taustat ja aikahyppykohtaukset oli tehty hienosti. Sarjan musiikki oli pienoinen pettymys, vaikka alkutunnari oli mahtava. Se kuitenkin ajoi asiansa ja sarja oli muuten niin loistava, ettei ontuva musiikki haitannut lainkaan.
'
'Hypetyksensä sarja on ansainnut ja pienistä virheistään huolimatta se on loistava teos, joka on paikkansa ansainnut vuoden 2015 Joulukalenterissa.

torstai 10. joulukuuta 2015

Luukku 10: Paras ecchi-anime

Monesti pervoja ecchi sarjoja vältellään niiden runsaan irstauden takia tai koska et halua tulla leimatuksi siksi henkilöksi, joka katsoo pervoja piirettyjä. Osa sarjoista on kuitenkin kiinnostavia ja jokaisen pitäisi antaa niille mahdollisuus. Luukun 10 sarja on erilainen monelta kantilta ja komedian sekä pervouden lisäksi se on erittäin tunteellinen.

Hyvät inhimilliset ja epäinhimilliset otukset, vuoden 2015 paras ecchi-sarja on:

Eläintyttö sarja Monster Musume no iru Nichijo! tai
toisinsanoen Everyday live with Monster Girls!


Monster Musumella ei ecchi-sarjojen tyyliin ole mitään lopullista päämäärää. Sen tarkoitus on vain kerryttää päähenkilömme Kimihiton nurkkiin mitä erikoisimpia monsterityttöjä, jotka nyt sattuvat muodostamaan haaremin ja kaikila on rakkauden tunteita tätä kohtaan. Viihdyttävyydeltään sarja on kuitennkin ensiluokkainen. Kaikki tytöt ovat erilaisia ja jokainen kuvastaa hyvin omaa hahmoaan. Heidät on vain yksinkertaisesti helppo erottaa toisistaan, vaikka kaikki ovat jollain tasolla tsundereita. Tyttöjen ja Kimihiton päivittäisia asioita on hauska seurata, sillä se on normaaliarjesta kaukana. 
Sarja myös oikeasti saa hyvät naurut aikaan. Sen huumori on hauskaa, eikä lähes kaikki vitsitkään ole pelkkiä pervoja sutkautuksia. Sensuuristaan huolimatta sarja on aikuisille suunnattu ja siinä tissit vilkkuvatkin melkein jokaisen naishahmon kohdalla. Toivon Monster Musumelle toista kautta, sillä jos se säilyttää tasonsa näin hyvin niin siitä saattaa tulla hitti.

Animaatio on kauniisti toteutettu, vaikkakin hahmomallit eivät ole kaikista omaleimaisimpia. Hahmojen eläin- tai mytologiset piirteet  on tehty erinomaisesti, eikä katsojalle jää epäselväksi, mitä eläintä hahmo esittää. Värikäs animaatio sopii sarjaan ja muutenkin hahmojen teemavärit sopivat hahmoille. Musiikki on oikein menevää ja pirteää, vaikka se ei olekaan mitään persoonallista. Hyvän meiningin se kuitenkin luo ja ajaa asiansa.

Monster Musume on selvästi monille musta lammas, mutta hyvällä kokoonpanolla sarja on paikkansa ansainnut vuoden 2015 joulukalenterissa.

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Luukku 9: Paras komedia-anime

Päätinkin nyt kirjoittaa jo aamusta. Iltapäivällä tuskin ehdin, kun kerran pikkujoulut on tänään. Peräti kahdet. Taitaa mennä niin myöhälle, ettei taida kirjoittaminen kiinnostaa. Mutta asiaan. Komedialliset animet... Niitä on kans moneen junaan. Hyvin usein tällaiset animet pyörivät fanservicen ympärillä ja joidenkin mielestä pikkuhousujen vilauttelu ja rintojen paljastelu on oikein hauskaa huumoria. Itse koen suurimman osan tällaisista sarjoista laimeiksi ja tylsiksi. Luukku 9 takaa paljastuu kuitenkin aivan toisenlainen sarja. Se jaksaa naurattaa ja tuntuu aivan tuoreelta.

Hyvät onniset ja epäonniset, vuoden paras komedia-anime on:

Hyvän tuurin metsästämisestä kertova Binbougami ga!


Huumori painotteisissa animeissa kaikkein haastavinta on saada tarinalle oikea sisältö ja jonkinlainen juoni. Binboussa se on Ichiko tytön jahtaaminen epäonnen Jumalan toimesta. Ja syy on totta kai se, että Ichikolla nyt vain sattuu olemaan tuuria yhtä paljon kuin Hannu Hanhella. Okei, okei. Juoni ei kuulosta miltää tajunnan räjäyttävältä, mitä se ei olekaan. Mutta nyt ei ole siitä kyse. Yksi ehdoton kriteeri minulla oli tämän luukun kohdalla: sarjan pitää olla hauska. Liian monta kertaa olen katsonut puujalkavitsi täytteisen sarjan jossa ainoa naurun aihe on sen naurattamattomuus. Binbou on kuitenkin oikeasti hauska. Kaikki sen laukomat vitsit, Momijin selostuksista lähtien, ovat hauskoja ja oikein kieli poskessa tehtyjä. Sarja myös jaksaa pitää kiinnostuksen yllä koko sarjan ajan ja itse asiassa sarja oli niin kiinnostava, että maratoonasin sarjan yhdessä päivässä. Sarjan koossa pitävä voima on ehdottomasti Ichikon ja Momijin välinen suhde. Varsinkaan Momijistä ei ota selvää, että onko hän tosissaan työnsä suhteen vai ei. Hahmoista lisää myöhemmin. Totta kai sarjasta löytyy myös niitä tyypillisiä tissivitsejä, joko liian isoista Ichikon rinnoista tai liian pienistä Momijin rinnoista. Mutta se sopii kuitenkin sarjaan niin hyvin, etten voi alkaa parjaamaan sitä. Ja sitä on kerran rajoitettu määrä eikä sitä lauota koko ajan tuutin täydeltä tulemaan, niin voin hyväksyä sen. Ainoa huono asia mitä sarja omistaa on sen loppuminen. Loppu itsessään ei ole huono, mutta olisin mielelläni kastonut sarjaa enemmämän. Toivottavasti tästä tulee joskus toinen kausi.

Kaikki Binboun hahmot ovat onnistuneita. Vaikkakin päähahmomme Ichiko on hemmoteltu ja ärsyttävä hienostoperheen tyttö, häntäkin oppii kestämään. Hän toimii kuitenkin hahmona hyvin Momojin kanssa yhteen ja he tasapainottavat toisiaan hyvin. Heidän suhteensa kehittyminen on viihdyttävää ja kiinnostavaa katseltavaa. Sarja sisältää myös muita sivuhahmoja mm. masokisti koirajumala, pervo munkki sekä kaiken karvaisia kissaihmisiä. Pelkästään hahmojen takia kannattaa Binbouta katsoa. 
Hahmosuunnittelu on oikein kekseliästä ja siinä on vähän liioiteltu joidenkin hahmojen ominaisuuksia. Se kuitenkin tuo sarjaan lisää henkeä mukaan ja istuu kuin nenä päähän. Se myös säilyttää laatunsa hyvin. Musiikki on hyvän tuulista ja iloista joka on saatu tuomaan lisää eloa sarjaan.

Vaikka Binbou ei ole kaikkein täydellisin anime-sarja on se kuitenkin hauskin. Tämän tyyppisiä sarjoja saataisiin tehdä lisää. Binbougami Ga! on ehdottomasti ansainnut paikkansa vuoden parhaimpana komediana.

tiistai 8. joulukuuta 2015

Luukku 8: Paras selviytymisanime

Toisin kuin slice of life animeja, selviytymisanimet ovat melko harvassa. Itselle ei ainakaan äkkiseltään tule mitään muita sarjoja mieleen kuin viidakkoseikkailu BTOOM! ja naapurin isot pojat Attack on Titans. Harkitsin AOT;n laittamista tälle paikalle, mutta koska en ole katsonut animea loppuun asti, niin en viitsinyt sitten rikkoa sääntöjä -_-. Mutta tämä sarja aivan yhtä hyvä vaihtoehto. Moni ihan varmasti tuntee tämän sarjan. Siinä on seikkailua, jännitystä, verta, irtopäita ja kaikkea muuta mukavaa mikä herättää ruokahalut.

Arvoisat päästään terveet ja vähän pimahtaneet, vuoden 2015 paras selviytymissarja on:

Sekopäinen rakkaustarina Mirai Nikki!


Mirai Nikkin tarina ja juoni on varmasti monelle tuttu. Päähahmomme Yukiteru joutuu tekemään yhteistyötä psykopaatti muijan kanssa, pysyäkseen hengissä pelissä, jossa pääpalkintona on paikka itse Jumalan valtaistuimella. Yksinkertaisesta juonestaan huolimatta Mirai Nikki on aivan loistava. Se säilyttää vakavuutensa loppuun asti, eikä se latistu tylsäksi rakkaus muusiksi. Vaikka rakkaus onkin hyvin suuressa osassa tarinaa, sarjasta ei keehkeydy mitään tavallista rakkasukertomusta. Mirai Nikkissä yllättäviä juonenkääntä riittää ja sitä katsoessa ei oikeasti voi olla varma mistään. Jännittävyyttä tuo lisää vähemmän tervejärkiset hahmot ja varsinkin Yuno, joka surutta pilkkoo ihmisiä paloiksi. Sarjan raakuudesta ja veren lentämisestä huolimatta, sarjan parasta antia ovat juuri ihmissuhteet. Varsinkin Yukiterun ja Yunon välinen suhde on ehdottomasti sarjan parasta antia. Kuten kirjoitinkin Mirai Nikkin arvostelussa heidän suhteestaan ei yritetäkään tehdä tervettä tai sellaista jossa olisi edes vähän järkeä. Sarjan mahtava osuus on se kuinka se lyö aivan yli kaiken. Se ei säästele ollenkaan varojaan vaan se antaa tulla tuutin täydeltä.

Mirai Nikkin hahmot ovat kaikki kiinnostavia ja toisin kuin alkuperäisessä mangassa, myös sivuhahmoihin tutustutaan enemmän. Hahmoista on tehty myös erilaisen näköisiä ja ne on helppo erottaa toisistaan. Myös sarjan animaatio oli loistavaa ja varsinkin lentävä veri oli komean näköistä. Mutta ai että ne hahmojen ilmeet. Niihin oli selvästi laitettu aikaa ja varsinkin Yunon ilmeisiin oli lisätty aimo annos häiriintyneisyyttä. Pitänee vielä mainita Mirai Nikkin musiikki. Sarja onnistuu siinä kuin kaikessa muussakin. Se on oikein sarjaan sopivaa, synkkää, mahtitempoista ja karmivaa. 

Mirai Nikki onnistuu kaikilla mahdollisilla osa-alueilla ja ansainnut paikkansa vuoden 2015 Joulukalenterissa!

maanantai 7. joulukuuta 2015

Luukku 7: Paras slice-of-life-anime

Yksittäisistä henkilöistä ja pimahtaneista pariskunnista päästäänkin sitten kokonaisiin sarjoihin. Aivan  perusteellisia syväanalyysejä en ala näistä värkkäämään, mutta yritän kuitenkin saada aikaseksi mahdollisimman hyvät perustelut.

Slice-of-life henkisiä sarja pukataan Japanissa pihalle jatkuvalla syötöllä. Osa menestyy paremmin kuin toiset ja osasta ei edes puhuta. Mutta koska loppu viimein tämän genren animeita on niin paljon, että niistä on vaikea valita sellaista, joka erottuisi joukosta. Kaikki sarjat mukailevat aina tietynlaista kuviota, jonka mukaan sitten sarja etenee. Luukun 7 sarja ei ole mitenkään idealtaan erikoinen, mutta se onnistuu silti tekemään tarinastaan ja hahmoistaan mielenkiintoisia ja jännittäviä.

Arvoisa yleisö, vuoden 2015 paras slice-of-life-anime on:

Rakkautta ja tunteita täynnä oleva Sukitte ii na yo 
tai englannin kieliseltä nimeltää Say I love you.


Sukin tarina on hyvin yksinkertainen; kun sosiaalisesti eristäytynyt tyttö tapaa tosi sosiaalisen pojan, näiden väille kehittyy romanssi ja koko sarja onkin punastelua ja väärinkäsityksiä. Tai niin sitä luulisi. Sukin taika piilee siinä, että se osaa tavallisten tapahtumien lisäksiä kertoa ehjän kasvutarinan pienellä huumorilla höystettynä. Sarja käsittelee rakkauden ja teinien identiteettiongelmien lisäksi vakavampiakin aiheita, kuten syömishäiriötä ja kiusaamista. Siinä puhutaan myös melko avoimesti seksistä, mikä jo paljon kertoo katsoja ryhmästä, keille tämä sarja on alunperin suunnattu. Kahden kauden aikana Suki kertoo loistavan tarinan kahdesta päähahmostamme ja se ehtii vielä keskittyä muihinkin sivuhahmoihin. Okei, sarja ehkä pelaa liikaa huumorin varassa välillä, mutta tämä ei kuitenkaan haittaa laisinkaan, sillä sarjan huumori on yksiä parhaimpia mistä olen ssaanut nauttia. Se ei tunnu yhtään pakotetulta ja se tulee kuin itsestään.

Suki osaa kuljettaa juonen lisäksi ihmisuhteita koko ajan oikeaan suuntaan. Kaikkien hahmojen välille on osattu tehdä oikean tuntuinen suhde, mutta varsinkin päähahmojemme Mein ja Yamaton välille on saatu kunnon kemiat aikaan. Vaikka se ei aluksi vaikutakkaan siltä. Kun nyt tuli kerran puheeksi Mei ja Yamato, niin jatketaan hahmoista. Kaikki sarjan hahmot ovat aivan upeita, sillä jokainen heistä voisi olle oikeasti olemassa ja jokainen heistä kamppailee jonkin ongelman kanssa, mitkä ovat myös nykymaailman nuorisolle tuttua. Hahmot ovat kiinnostavia ja heistä kaikista haluaa aina vain tietää lisää. Jokainen hahmo kasvaa sarjan aikana ja hahmokehitys on todella loistavaa. Hahmot ovat myös erittäin samaistuttavia ja empaattisia ja lyön vaikka vetoa, että jokainen löytää oman lempihahmonsa, jonka vaikeuksiin voi itse samaistua. 

Animaatiosta sanon sen verran, että vaikka se on tehty suhteellisen realistisesti ja melko simppelisti, niin on hahmot silti tehty melko laihoiksi ja aneemisen näköisiksi, mikä henkii sarjan karkeutta ja nuoruuden raakutta. Vaikka tämä piirtojälki ei näy yhtä hyvin kuin alkuperäisessä mangassa, on siitä sen verran jäljellä, että sarjassa on se oma karkeutensa ja karuutensa.

Sukitte ii na yo nostaa itsensä massasarjojen yläpuolelle ja luo oman tarinansa hahmoineen ja käänteineenn. Se on ansainnut paikkansa vuoden 2015 Joulukalenterin parhaimpana slice-of-life animena.

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Luukku 6: Paras pari

Vuodelle 2015 on ollut hyvin vähän empaattisia ja hyviä pareja. Suurin osa oli joko yli ärsyttäviä tai täysin empaatittomia ja joiden välillä ei ollut minkäänlaista kemiaa. Moni varmaan jo osaa arvata mikä pari on ollut mielestäni paras vuonna 2015.

Hyvät naiset ja herrat, elävät ja kuolleet, vuoden 2015 paras pari on:

Idioottipariskunta Isaac Dian ja Miria Harvent

Jos kukaan on lukenut arvosteluani Baccanosta, niin tietää että olen näiden kahden suuri fani. Arvosteluun pääset TÄSTÄ! En kuitenkasn ala käsittelemään näitä kahta yksilöinä vaan pariskuntana. Isaac ja Miria ovat kuin luodut toisilleen. Kumpikin tukee toistansa ja ensimmäistä kertaa näin animessa parin jotka eivät ole toistensa kurkussa kiinni vähän väliä. He ovat koko ajan samalla aaltopituudella ja toimivat hyvin yhteen. Vaikka he ovat luonteiltaan hyvin samankaltaisisa, ei kumpikaan jää toisensa varjoon. Upeaa, että heistä oltiin tehty tällainen koheltajapariskunta, eikä mitään itse täydellisyyksiä, kovanaamoja. He tuntuvat ottavan kaiken huumorina ja hauskana seikkailuna. Silti kohelluksistaan huolimatta he aina onnistuvat, oli sitten kyse ryöstöstä tai kaappauksesta. Sen lisäksi, että he ovat erittäin eloisia ja hauskoja seurata, ovst he myös erittäin sympaattisia ja samaistuttavia. He eivät ole lainkaan ärsyttäviä ja katsoja väkisinkin kannustaa näitä kahts, oli kyse mistä vaan. Ja kuten sanoin Baccanon arvostelussa, halusin koko sjan hypätä heidän mukasn toimintaan. Ja heiltä opin ettei kaikkea tarvitse ottaa niin vakavasti. Kumpa minulla olisi joskus tulevaisuudessa samankaltainen suhde kuin näillä kahdella on =).


Isaacin ja Mirian hahmosuunnittelu on erittäin yksinkertaista ja se sopii sarjan henkeen. Täle pariskunnalle oli aina annettu jotain erikoista rekvisiittaa, kuten cowboy hattuja tai tonttulakkeja, joidenka avulla heidät erottaa tosi hyvin muista hahmoista, vaikka he olisivat isonkin ihmismassan keskellä. Heidän rooliasunsa vaihtuvat melko usein ja välillä he esiintyvät huvittavissakin asuissa. Pelkästään Miria erottuu hyvin joukosta blondeine hiuksineen ja kimeine äänineen. Äänestä puheen ollen; heidän ääninäyttelijänsä Masaya Onosaka sekä Sayaka Aoki tekivät hyvää työtä heidän kanssa. Varsinkin Aoki teki loistosuorituksen Mirian äänenä. Nämä kaksi ovat osanneet myös luoda hahmojensa välille  tunteita ja oikeaa kemiaa. Ääninäyttelijöiden valinta on osunut nappiin!

Oikealla kemialla ja hölmöilyllä pääsee pitkälle. Isaac ja Miria ovat ansainneet erilaisuudellaan paikkansa vuoden 2015 Joulukalenterin parhaimpana parina!

lauantai 5. joulukuuta 2015

Luukku 5; Pahiksista pahin

Koska vuoden sankarikin nyt tuli nimettyä, niin täytyyhän vuodelle olla myös paras pahis. Pahiksen valinta vain oli toivottoman tuskaista, sillä minkään sarjan pahis ei tuntunut mainitsemisen arvoista. Kaikki olivat joko tylsiä, persoonattomia, aikaan saamattomia, typeriä tai kaikkia näitä. Toisaalta se timantti oli helppo erottaa akanoista.

Hyvät taivaan, tämän maan ja tuonpuoleisen asukit, vuoden 2015 paras pahis on:

Lukiolaisnero ja shinigamien ystävä Light Yagami!

Code Geassin Lelouchin tavoin Lightin voisi rinnastaa ennemmin antisankariksi. Mutta hän on kuitenkin niin kiero ja pahan suopa, ettei häntä voi sanoa sankariksi. Vaikka hänen tavoitteensa ovat ja kuulostavat hienoilta ja euphoriamaisilta, ovat ne kuitenkin sanahelinää maailmasta jossa Light jakaisi oman käden oikeutta. Mutta palataan Yagamiin. Light on erittäin terävä päästään ja sarjassa kerrotaankin, että hänen koetuloksensa ovat Japanin kärkiluokkaa (välillä kyllä tuntuu, että kaikki lempihahmoni ovat jotain neropatteja -_-. Anteeksi siitä!). Älykyytensä takia hän erittäin pitkästynyt päiviinsä, kunnes hän löytää shinigamin lehtiön, nimeltään Death Note. Tämän avulla hänellä on valta tappaa ihmisiä, kunhan Light vain tietää kohteen nimen ja kasvot. Eipä aikaakaan, kun Lightin päivät piristyvät, kun koko Japanin poliisi alkaa etsiä häntä. Luulisi olevan parempiakin tapoja kuluttaa aikaansa tai keksiä ajanvietettä...

Pidin Lightista tosi paljon ja sen lisäksi että hän on äärettömän älykäs, on hän myös umpikiero. Hänestä ei olla alettu muovailemaan mitään valoista päivän pelastajaa, vaan hän käyttää Death Notea omiin tarkoituksiinsa. Hän niittaa surutta kaikki vihollisikseen pitämiään armotta ja ilmekkään värähtämättä, jopa omat perheen jäsenet ja ystävät. Light saa pidettyä myös todellisen identiteettinsä piilossa uskomattoman hyvin, vaikka hän asuu saman katon alla poliisin kanssa. Ja toisin kuin Code Geassin Lelouch ei Lightilla ole minkäänlaista tunnesidettä kehenkään eikä välitä kestään tippaakaan. Hänessä ilmenee myös psykopaattisia piirteitä, eikä hän voi sietää häviämistä. Hänen rumia ja hirveitä puoliaan on uskallettu tuoda esille, mikä tekee hahmosta oikean tuntuisen ja ei-niin-täydellisen. Häntä kohtaan kuitenkin tuntee väistämättä empatiaa ja hirveistä teoistaan huolimatta, sitä vain haluaisi kannattaa hänen toimiaan ja olla hänen puolellaan. Rakastan ristiriitaisia hahmoja! Vaikka Light onkin läpeensä paha ja kieroutunut on hänen hahmonsa nerokas ja persoonalinen, joka lyö laudalta kaikki muut. Hänen hahmonsa pysyy erittäin vahvana alusta loppuun, eikä se lätsähdä kasaan. Häntä jaksaa tuijottaa vaikka aamusta iltaa.


Yagmin hahmosuunnittelu ei ole mitenkään erikoista, mutta sopii hahmolle kuin nenä päähän. Hänen ulkonäkönsä kuitenkin hämää paljon, sillä pinnan alta löytyy paljon muutaki kuin ahkera opiskelija. Myös se, että  Lightista on tehty komean näköinen, saa katsojan pitämään hänestä väistämättä. Lightin ilmeisiin ja eleisiin on laitettu tunnetta mukaan ja osa on tehty niin loistavan häiriintyneen näköiseksi, ettei voi kun ihmetellä. Mamoru Miyano teki myös mahtavaa työtä Lightin äänenä. Mamorun on nimittäin täytynyt osata näytellä sekä kilttiä koulupoikaa, että psykopaattista nuorukaista, mutta myös hänen on täytynyt pitää ääni vahvana ja nuorekkaana.

Älyllään, kieroudellaan, häpeilemmättömyydellään, sekä kylmäpäisyydellään Light Yagami teilaa kaikki muut pahikset mennen tullen ja on näin ollen ansainnut paikkansa vuoden 2015 Joulukalenterissa.

perjantai 4. joulukuuta 2015

Luukku 4: Sankareista sankarein

Joka animessa löytyy aina se hyvä tyyppi, josta kaikki tykkäävät ja jota kunnioitetaan. Ja useinmiten tällainen hahmo puolustaa heikompiaan. Silloin saattaa olla kyse ihan kiusattujen puolustamisesta tai muuten vain toisten etuuksien ajamista ja puolustamista. Useammin sankarit mielletään maata puolustaviksi hahmoiksi, jotka tavoittelevat suurempia kuin tavalliset arjen sankarit.
Vuoden 2015 sankariksi kipusi hahmo, joka on varmaan suurimmalle osalle tuttu, vaikka kyseistä sarjaakaan ei olisi edes katsonut. Hahmo sarjoineen ovat legendaarisia jopa animepiireissä.

Arvoisat kaiken karvaiset yksilöt, vuoden 2015 sankari on:

Taktikoija nero Lelouch Lamperouge

Lelouch nousi ehdottamaksi suosikikseni heti Code;Geassin katsottuani. Vaikka hän ei ole puhtaasti sankari, vaan pikemminkin antisankari, on hän mielestäni kyllin sankarimainen. 
Lelouch on luonteeltaan viileä ja varsinkin koulussa hän ei näytä tunteitaan kovin avoimesti. Mutta siskonsa Nunnallyn seurassa hän on rakastava ja lempeä isoveli. Hän on erittäin kylmä hermoinen ja kivikasvoinen taktikko varsinkin taisteluiden aikaan. Hänen kylmäpäisyytensä on välillä jopa karmivaa. Hän nauttii jollain tasolla vallastaan ja usein hän nauraa mielipuolisesti saatuaan tuhottua vihollisensa. Hän on erittäin älykäs ja hän osaa ajoittaa siirtonsa hyvin pitkälle. Lelouchia on usen verrattu Death Noten Light Yagamiin, mutta toisin kuin Light, Lelouch todella välittää läheisistään ja on aina valmis puolustamaan läheisiään. Hän joutuukin useaan kertaan kokemaan menetämisen tuskan, joka on ajaa hänet huulluuden partaalle. Hänen jatkuva tasapainottelu arkielämän ja vastarinnan keulakuvana on aivan ilmiöimäistä ja hän selviää kinkkisistäkin tilanteista.

Syy minkä takia valitsin Lelouchin on se, että hän ei ole tavallinen sankarin esikuva. Hän omaa sellaisia piirteitä mitä tavallisilla ja puhtoisilla sankareilla ei ole. Usein sankarit pyrkivät estämään kuolonuhrien määrän nousun ja säästävät usein vihollisetkin, mutta Lelouch niittää vihollisia kumoon sen kun kerkeää. Hän ei myöskään arkaile käyttää ihmisiä hyväkseen. Kylmäverisyydestään huolimatta Lelouch on silti lämmin sydämminen ja lempeä. Hänen tarkoitusperänsä ovat loppujen lopuksi vilpittömät ja puhtaat. 

Lelouchin hahmosuunnittelu on aivan erinomaista. Hänen ulkonäkönsä sopii sekä tavalliselle koulupojalle, että vallanhimoiselle sankarille, Hänen eleensä ovat mahtipontisia ja voimakkaita ja hänen luoma toinen henkilöllisyys, Zero, on aivan mahtava. Hänen vaattensa, Zeron varustusta myöten ovat aivan silmää hiveleviä. Hänen ilmeensä ja eleensä ovat todellla voimakkaita ja hänen kiltti kuonteensa ja paha luonteensa erottuvat selvästi. Hänelle on osattu tehdä tosi helliä ja lämpöisiä ilmeitä, mutta sekä goremaisia ja psykopaattisia. Lelouchin ääninäyttelijä Jun Fukuyama tekee aivan erinomaista työtä Lelouchin vaativasssa roolissa. Kovuudestaan huolimatta Lelouchin äänessä on säilynyt pehmeys ja lempeys, mistä saamme kiittää herra Fukuyamaa.

Antisankaruudestaan ja pienistä psykopaatin piirteistä huolimatta Lelouch erottuu muista sankareista selvästi ja ansaitsee näin ollen Vuoden Sankari-tittelin 2015.

torstai 3. joulukuuta 2015

Luukku 3: Tunteita herättävin hahmo

Animehahmot ovat välillä hyvinkin tunteita herättäviä. Joku saattaa herättää katsojassa aivan puhtaita inhon, vihan, rakkauden ja empatian tunteita. Hahmo voi olla erittain ristiriitainen katsojalle, jos hahmo varsinkin herättää monenlaisia tunteita ja saa aikaan voimakkaitakin tunteen purkauksia. Minun kohdalleni tällaisia hahmoja ei ole tullut kauheasti vastaan. Tunteita hahmot ovat kyllä herättäneet,mutta ne ovat olleet hyvin yksiuloitteisia, eivätkä ne ole herättäneet muuta kuin yhtä ainutta tunnetta. Seuraava hahmo ansaitsee päästä Joulukalenteriin, koska hän herättää kenessä vain ristiriitaisia tunteita, aivan silkasta vihasta syvään empatiaan.

Arvoisa yleisö, vuoden 2015 tunteita herättävin hahmo on:

Seiji Noumi omahyväinen pahiksemme!

En olisi koskaan uskonut, että sanon näin Seijistä, mutta rakastin hänen hahmoansa. Hän on se kusipää, joka luulee maailman polvistuvan jalkoihinsa. Ja voi että sitä vitutuksen määrää, kun hän astui ensimmäistä kertaa kehiin Accel World sarjassa. Vihasin hahmoa niin sydämmeni kyllyydestä, että olisin halunnut itse hypätä sarjaan mukaan ja tirvaista häntä turpaan. Varsinkin, koska päähahmomme Haru on vellihousu joka ei saa pistettyä kampoihin Seijille (Seijiä enemmän kyllä vihasin saamatonta Harua -_-). Seijin kurjasta luonteesta ja maailman vittumaisestä hymystä huolimatta hän ei ole tyhjäpää. Hän on erittäin laskelmoiva ja pystyy ajattelemaan siirtojaan hyvin pitkällä tähtäimellä ja vaikka hän on osan koulumenestyksestään ansainut vilpillisin keinoin, on hän oikeasti hyvin fiksu ja hänen ÄÖ:nsä on selvästi keskivertoa korkeampi. Hänestä on tarkoituksella tehty hyvin haastava vastus ja hän ei jää vain nuolemaan näppejään, vaan hän oikeasti saavuttaa sarjassa jotain. Seiji omaa selviä psykopaatin piirteitä, sillä hän nauttii toisten satuttamisesta ja alistamisesta, mutta hänen mielensä kuitenkin järkkyy herkästi, esim. jos kaikki ei menekkään juuri niin kuin hän suunnittelee. Hänen luonnettansa selittää kuitenkin paljon hänen karu menneisyytensä ja varsinkin hänen suhteensa veljeensä. Hänen karua luonnettaan kuvataan sarjassa hyvin tarkasti, eikä hän tosiaankaan arkaile käyttää likaisia keinoja.

Mutta miksi Seiji on ansainnut paikkansa Joulukalenterissa? Noh, vaikka hän on hyvin inhottava ja kerrassaan luotaantyöntävä hahmo, hän kuitenkin kokee sarjan lopussa lopussa, joka muuttaa hahmon täysin. Harun voittaessa hänet en voinut ollatuntematta empatiaa ja surua Seijiä kohtaan. Kaikessa tuskassaan ja inhossaan hän kuitenkin oli vain yksinäinen poika, joka ei nähnyt muuta tarkoitusta itselleen. Melkein itkin hänen kohtalolleen. Hänen  hahmonsa muuttuu aivan uskomattomasti toisesta ääripäästä toiseen, joka pistää miettimään omaa näkemäänsä. Jälkeenpäin hahmo on herättänyt minussa surua, vihaa, inhoa, empatiaa, rakkautta ja iloakin. Ai, että märakastan hahmoja jotka tekee näin!

Seijin ilmeisiin ja eleisiin on selvästi laitettu aimo annos häiriintyneisyyttä. Hänen ulkonäkönsä on täysin ristiriidassa hänen luonteensa kanssa, sillä häntä erehtyy äkkiä pitämään kilttinä ja tunnollisena opiskelijana. Ei voisi pahemmin ulkokuori pettää. Häneen ilmeensä ovat varsinkin taisteluissa hyvin häiriintyneen näköisiä ja hänen hymynsä vasta on karmiva (ja ärsyttävä). Hänen hahmosuunnittelunsa on aivan täydellistä ja se hämää hyvin katsojaa aluksi. Accel Worldin tarkka animaatio ja terävä jälki tuo hahmoon eloa, niin ilmeissä kuin eleissä. Vielä  pitää suoda kiitos Seijin ääninäyttelijälle Sanae Kobayashille, joka hoiti Seijin rooin kiitettävästi. Hänen selkeä äänensä vaihtuu sujuvasti kirkkaasta pojan äänestä matalaan ja uhkaavaan miehen ääneksi. Sanae on osannut selvästi tuoda Seijin rooliin sitä häiriintyneisyyttä ja oma leimaisuutta.

Ristiriidoistaan huolimatta tämä hahmo herättää katsojassa monenlaisten tunteiden kirjon. Seiji Noumi on paikkansa ansainnut vuoden 2015 Joulukalenterissa!

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Luukku 2: Naisihmisten kermaa

Jos vuodelle 2015 pitää valita paras mieshahmo, niin täytyyhän naisetkin huomioida. Ja miehethän tarvitsevat aina aisaparin. Mutta toisin kuin mieshahmon valinnassa, naisten kohdalla ei ollut samanlaisia vaikeuksia tehdä valintaa. Oikeastaan se johtui siitä, että kaikki naispuoliset hahmot ovat järjestänsä yhtä tylsiä ja unohdettavia. Tämä hahmo kuitenkin pistää riehakkaille pojillekin hanttiin ja on hyvin moninainen.

Hän on: (Tättärää!!)

Automail-mekaanikko Winry Rockbell


Winry on aina ollut yksi suosikkihahmoistani. Hän on luonteeltaan voimakastahtoinen ja erittäin äkkipikainen. Minkä Elricin veljekset, varsinkin Edward, saa tuntea useasti nahoissaan jakoavaimen muodossa. Vaikka hän vaikuttaa kovalta ja joskus koppavaltakin, kantaa hän aina huolta veljeksistä, kun nämä ovat reissaamassa ympäri maata viisastenkiven perässä. Winry rakastaa automaileja, niin kokoamis- kuin purkamismielessä. Tämä fetissi tulee ilmi varsinkin, kun veljekset ovat Winryn kanssa vierilulla automailien mekassa. Päättäväisenä ja kunnianhimoisena naisena, hän haluaakin tulla maan parhaimmaksi automail-mekaanikoksi.

Winry on erityisen viihdyttävä hahmo, sillä hän ei ole perus teinityttö, joka kikattelee poikien perään. Hänelle on oikeasti annettu luonne! Hän on erittäin määrätietoinen ja välillä vähän poikamainenkin. Hänelle on keksitty mitä äijämäisin ammatti, mikä tekee tytöstä erilaisen. Hänestä ei kuitenkaan ole tehty liian poikamaista, vaan sarjassa on korostettu hänen naisellisuuttaan. Rujosta käytöksestään huolimatta, Winry on hyvin tunteellinen ja hän kyllä itkee jos siltä tuntuu. Lisäksi Winry onkin yksi parhaimmista tsundere hahmoista. Hän peittää pehmeän puolensa kovan kuoren alle ja tämä johtuukin hänen menneisyydestään ja vanhempien menetyksestä nuorena. Menneisyys palaakin hänen muistoihinsa uudestaan Scarin hahmossa ja Winrystä todistetaan tämän synkkä puolikin. Kyseinen kohtaus tuokin hyvin ilmi Wnryn haavoittuneisuuden ja tunteellisuuden. Hän myös ensimmäistä kertaa tulee suojeltua tyttönä.



Kuten jo sanoin Winrystä ei olla tehty liian poikamaista ja siksi hänen hahmosuunnittelunsa onkin niin nerokas. Yleensä hahmoista tehdään joko täydellisiä feministejä tai lesbopoikia. Winry vain sattuu itse tipahtamaan siihen väliin. Hänet nähdäänkin usein mekaanikonhaalareihin pukeutuneena mutta aina, kun hän lähtee jonnekin veljesten kanssa, hän pukeutuu aina tyttömäisesti ja suloisesti. Hän pitää aina hiuksiaan poninhännällä, mikä luo samalla tyttömäisen kuvan mutta ei ole kuitenkaan ristiriidassa hänen poikamaisuutensa kanssa. Ulkonäöllisesti hän ei ole erikoinen, mutta... (AUTS! Kuka heitti jakoavaimella!?)...mutta hänen visuaalinen toteutuksensa on niin onnistunut, että se ei edes haittaa. Ei kaikilla tytöillä tarvitse olla räikeän värisiä hiuksia tai yli isoja rintoja, erottuakseen joukosta. (Vaikka Winryllä niitä avujakin on :3)


Olkootte mitä mieltä tahansa, Winry Rockbell on paikkansa ansainnut vuoden 2015 parhaimpana naishahmona.

tiistai 1. joulukuuta 2015

Luukku 1. Mieshahmojen aatelia

Niin vaan on taas päässyt käymään, että joulukuu on täällä taas. Marraskuu meni kuin siivillä ja nyt odotetaan vain 24. päivää ja joulupukkia. Tänään onkin ollut onnea matkassa, kun saatiin täksi päiväksi lunta! Se nyt tuskin pysyy kovin kauan maassa, mutta nautitaan siitä mitä on.

Joulukalenteri 2015 avautuu ja ensimmäisessä luukussa pohdimme, kuka on vuoden 2015 paras mieshahmo. Minulla oli todella suuri vaikeus valita ensimmäiselle luukulle teemaa, tai oikeastaan yleensäkin koko kalenterin suunnittelu oli tuskaa. Sain kuin sainkin sen valmiiksi ja yritän olla muuttamatta tai miettimättä asiaa kauhean vakavasti. Mutta tosiaan, asiaan.
Vaikeinta oli valita paras mieshahmo, sillä olen vuoden 2015 aikana katsonut paljon sarjoja, joissa olisi ollut varteenotettavia kilpailijoita. Mielipiteen vaihtui yhtä usein kuin sydän lyö ja olin tosi lähellä luovuttamista. Sain kuitenkin päätöksen aikaiseksi. Hyvät naiset ja herrat (rummun päristyksiä), vuoden 2015 paras mieshahmo ooooooooooooonnnnn:

Oma hullu tiedemiehemme Hououin Kyoma tai siviilinimeltään Rintaro Okabe.



Parasta mieshahmoa miettiessäni yritin keskittyä ja miettiä asiaa hyvin laajalta kantilta. Ensin meinasin mennä vain sillä, että mikä nyt tuntuu parhaimmalta. Tajusin kuitenkin hyvin nopeasti, että ettei siitä tulisi mitään. Mielessäni oli tusina muita mieshahmoja, kuten Code;Geassin Lelouch ja Death Paraden Decim. Sitten kun aloin katsomaan hahmoja kokonaisuutena, niin ei voinut olla muuta vaihtoehtoa kuin Okabe. 

Okabe on sarjan (ja jos joku ei tiedä missä sarjassa kyseinen hahmo esiintyy, niin se on Steins;Gate) alussa hyvin lapsellinen ja kärsii jonkin sortin chuunibyou-syndroomasta, sillä hän kuvittelee olevansa hullu tiedemies Hououin Kyoma, jota salaperäinen organisaatio vainoaa. Hän usein myös puhuu kännykkäänsä yksikseen, omien sanojensa mukaan tehdäkseen muistiota organisaatiota vastaan. Hän pukeutuu aina valkoiseen labratakkiin ja pitää hiuksiansa aina kampaamattomina ja kurittomina. Okabe on hyvin mielivaltainen eikä usein kuuntele poikkipuoleista sanaa muilta, jos hän kokee asian välttämättömäksi. Tämän takia hän joutuu usein sanaharkkaan ryhmän neron Kurisu Makisen kanssa. 
Okabea ei kuitenkaan säästellä sarjan aikana vaan hänet laitetaan erittäin koville. Hän on jopa menettää järkensä yrittäessään selvittää aikakoneen salat. Hän joutuu kokemaan oman kyvyttömyytensä ja rajansa. Okabe kasvaa sarjan aikana aivan huimasti ja on huomattavasti aikuisempi ja kypsempi sarjan lopussa. Nyt varmaan luulette, että hän on itse täydellisyys, mutta sitä hän ei ole. Hän epäonnistuu useasti sarjan aikana ja hän on luovuttaa useaan otteeseen. Hahmo tuntuu aidolta ja oikealta, eikä Okaben vikoja edes pyritä peittämään. Koska hän ei ole täydellinen häneen on helppo samaistua. Kiinnostavana ja innostavana hahmona häntä jaksaa seurata koko sarjan ajan. Ja vaikka muuta luulisi on hän tosi lempeä ja höpsö :3



Vaikka pidin Okabesta ja nautin hänen hullusta naurustaan, en sentään valinnut häntä luonteen perusteella. Hänen hahmosuunnittelunsa on aivan loistavaa ja se kertoo jo paljon hänen luonteestaan. Hänen ulkonäkönsä myös huijaa, koska häntä voisi luulla ajattelemattomaksi ja sottaiseksi nörtiksi, mitä hän ei kuitenkaan ole. Myös kliseinen labratakki tuo hänen imagolleen oman laatuisen ja vinksahtavan säväyksen. Hänen ääninäyttelijänsä Mamoru Miyano teki aivan mahtavaa työtä Okaben hahmon kanssa. Miyano on selvästi heittäytynyt hahmonsa vietäväksi, sillä Okaben äänen laatu ja paino vaihtelee tosi paljon. Miyanon matala mutta lempeä ääni tuo hahmolle syvyyttä ja varsinkin Okaben hullu-tiedemies-nauru oli aivan aidon kuuloinen.


Okabe on ansaitusti saanut paikkansa parhaimpana mieshahmon vuonna 2015!

perjantai 27. marraskuuta 2015

Baccano! - ei kerta kuolleeksi tee

Arvostelu numero neljä on vuoden 2007 antia, nimeltä Baccano!. 

Tarina

Vuonna 1711 ryhmä alkemistejä manaa esiin demonin, jotta he saavat käsiinsä elämäneliksiirin. Demoni kertoo heille, että kuolemattoman voi tappaa vain toinen kuolematon laittamalla käden tämän pään päälle ja imemällä tämän sisäänsä. Kaikki laivassa olijat juovat juomaa ja heistä tulee kuolemattomia. He sopivat keskenään että he olisivat ainoat kuolemattomat, yksi, Szilard Quates, kuitenkin vastustaa aatetta. Kaikki ei sujukaan suunnitellusti, vaan laivassa oleva petturi Szilard tappaa muutaman kuolemattoman ja katoaa jälkiä jättämättä. Välttääkseen toisiaan muut kuolemattomat hajaantuvat ympäri maata.

Tarina hyppää 1930 luvun alkupuolelle, jolloin Szilard juonii juoniaan ja yrittää valmistaa ikuisen elämän eliksiiriä. Mafiat pyörittävät bisnestään ja samalla myös Flying Pussyfoot-juna aloittaa legendaarisen matkansa, mutta ei aikaakaan kun junassa tapahtuu kummia ja kuolemattomien on kohdattava toisensa.


Arvostelu

Baccanoa aloin kastomaan sen alkutunnarin perusteella. Enkä sen puoleen tiennyt lainkaan millainen tämä sarja olisi. Odotin alkutunnarin perusteella jotain aivan muuta, en vain enää tiedä mitä (en ainakaan kuolemattomuudella leikkimistä). Sarja poikkeaa juoneltaan muista samankaltaisista sarjoista, sillä siinä ei kuitenkaan painosteta hahmojen kuolemattomuuteen liikaa. Se keskittyy ennemminkin tarinan kuljetukseen ja hahmoille tapahtuviin asioihin. Pakko sanoa, että idea tuntui tuoreelta ja erilaiselta. Aluksi luulin, että sarja alkaa muuttua etsitään-vastalääke-kuolemattomuuteen-tyyppiseksi melodraamaksi, mitä mediat on jo valmiiksi täynnä. Onneksi olin väärässä. 

Baccanolla ei ole aluksi minkäänlaista päämäärää tai juonta, vaan siinä vain seurattiin maailman menoa ja ihmisten eli pääasiassa kuolemattomien toimia. Sarjan edetessä sarjalle kehkeytyy ns. parikin päämäärää, sillä tarina seuraakin lopuksi kolmea juonta yhden sijasta, jotka lopuksi nivuttautuvat yhdeksi isoksi kokonaisuudeksi. Sarjan tvisti on siinä, että sen juoni hyppii eri vuosien välillä. Tämä hämäsi minua vähän aluksi, mutta loppujen lopuksi se oli toteutettu niin mainiosti, että katsoja kuin katsoja pysyy mukana. Tähän totuttelemiseen saattaa toisaalta mennä jonkin aikaa. juonta voisi myös verrata Higurashiin, sillä se ei paljasta kaikkia korttiaan heti, vaan katsojalle on annettu vapaus miettiä itse. Se tekeekin sarjasta kiinnostavan ja jännittävän, kun joutuu kieli keskellä suuta odottamaan seuraava käännettä. 



Sarjalla on myös mielenkiintoinen tapa esittää kuolemattomat. Sarjan kuolemattomat elävät omilla tahoillaan omaa elämäänsä, omalla tavallaan. He ovat kuitenkin huomanneet ettei kuolemattomuus ole mitään maallista herkkua, sillä siihen liittyy huomattavia haittoja. Kuolemattomalla ei voi olla pysyvää identiteettiä, sillä pelko paljastumisesta on suuri ja tuleminen toisen kuolemattoman tappamaksi ei kuulosta kiehtovalta. Vaikka osa heistä jopa toivoisi sitä. Katsojalle ei aluksi edes paljasteta, että kuka on kuolematon ja kuka on tavallinen kuolevainen, vaan se joko paljastetaan yllättäen, kun katsoja jo luulee, että kyseinen hahmo on nyt vainaa mutta nouseekin hetken päästä takaisin elävien kirjoihin, tai sitten salakavalasti, pikku hiljaa vihjaamalla. Ohjaaja Takahiro Omori on tehnyt loisto työtä juonen kuljetuksessa ja tauotuksessa. Hänet on myös nähty ohjaajan roolissa tunnetuissakin projekteissa, kuten Durarara!! sekä Princess Jellyfish. 
Hän on juonen kuljetuksen lisäksi onnistunut erinomaisesti tasapainottelemaan huumorin ja jännityksen välillä. Sarja ei heittäydy liian synkäksi ja raskaaksi, muttei silti paiskaa liiallista huumoria kehiin. Kritisoin usein sitä, kuinka huumori pilaa tunnelman väärin sijoitettuna, mutta Baccanossa sillä on oma paikkansa ja keventää tunnelmaa aina välillä.



Sarjalla on hyvin laaja hahmokaarti, josta jokainen on esillä enemmän tai vähemmän. Mikään hahmoista ei jää kuitenkaan turhaksi, vaan jokaisella on oma tehtävänsä ja paikkansa. He ovat myöskin kiinnostavia. Ja vaikka heidän kaikkien taustatarinaa ei kerrokaan, niin saa kastoja heistä irti kaiken tarvittavan. Kerron vähän joistakin lempihahmoistani.
Isaac Dian ja Miriam Harvent ovat idioottipariskunta, jotka ryöstelevät pankkeja ja rikkaita ihmisiä. Heitä seuratessa ei voi olla hymyilemättä ja nauramatta ja välillä taas ei voi olla ihmettelemättä sitä, kuinka he eivät jää kiinni mistään ja he jollain ilveellä aina onnistuvat toimissaan. Suurin osa huumorista irtoaakin heidän takiaan. He ovat hölmöjä ja tunteellisia hönttejä ja vaikka he ovatkin varkaita, ovat he kilttejä ja sydämellisiä ihmisiä. Heidän hahmonsa ovat niin vilpittömiä ja jotenkin aina haluaisi liittyä mukaan heidän toheltamiseen. Isaac on kaksikon aivot ja usein suunnittelee kaiken. Hän ei ole Miriamin tavoin penaalin terävin kynä, vaikkakin on persoonaltaan valloittava. Hän on korviaan myöten rakastunut Miriamiin. Hän innostuu kaikesta helposti ja on aina kaikessa täysillä mukana. Ensin luulin häntä pelkuriksi, mutta hän osoittautuikin rohkeaksi ja verrattomaksi partneriksi. Miriamista minulla ei ole yhtä hyviä ensivaikutelmia kuin Isaacista. Pelkäsin, että hän paljastuu ärsyttäväksi, hyperaktiiviseksi ja kimittäväksi letukaksi, joka ei saa mitään aikaan. Hän kuitenkin paljastui Isaacin lisäksi hahmoksi joka pitää sarjaa menossa. Hän on aina valmis kannustamaan Isaacia ja aina innoissaan mukana, jos tämä keksii jonkin uuden suunnitelman. Hän Isaacin tavoin hyvin sympaattinen hahmo, jonka menoa on hauska seurata. Hän on aina iloinen ja positiivinen, sekä hyvin lempeä. Hän on myös välillä hyvin naivia. Hauskinta näissä kahdessa on se, kun he (SPOILER!!) eivät edes tajua olevansa kuolemattomia. 
Fido Prozhainezo on komea nuori salapoliisi, joka kollegansa Maiza Avaron kanssa tekee hommia. Hän omaa herrasmiesmäisen käytöksen eikä unohda niitä tiukan paikankaan tullen. Häneen persoonansa on vähän hupsu, mutta hänessä on jotain poikamaista ja nokkelaa. Vaikka hän ei vedä vertoja Isaacille ja Miriamille, niin on hän kiinnostava ja samaistuttava hahmo.
 Muita kiinnostavia hahmoja ovat mm. tappamisesta nauttiva Ladd Russo, toinen lempipariskuntani Nice Holystone ja Jacuzzi Splot (heidän suhteensa vasta kiinnostava onkin) sekä mafiapomon poika Luck Gandor.

Isaac ja Miriam taas vauhdissa! :)
Baccanon animaatio erottuu massasta. Se on samalla niin yksinkertaista ja pelkistettyä, mutta samalla niin tarkkaa ja luovaa. Siinä ei olla liioiteltu, vaan animaattorit ovat pidättäytyneet simppelissä ja selkeässä, mikä on mielestäni eduksi sarjalle. Hahmojen toteutus on erinomaista. Ne ovat hyvin karkeita ja sarjakuvamaisia, vaikka samalla ne ovat aika realistisia, sillä niiden ruumin rakennetta tai kasvoja ei olla ylimitoitettu. Hahmoissa on myös huomattavia ulkonäkö eroja ja hahmot on helppo erottaa toisistaan sarjan aikana. Niiden ulkonäkö sopii oivasti 30-luvun henkeen, jolloin miehillä oli pulisongit ja naisilla mekot (usein miten). Sarja kuitenkin rikkoo rajoja, sillä osalla naisista nähdään housuissa, mikä ei todellakaan ollut tuohon aikaan suotavaa. Hahmojen liikkuvuus on myöskin sulavaa ja animaatio hyvää. Varsinkin toimintakohtaukset on tehty hyvin. Studio Brain´s Base teki myös hyvää työtä taustojen kanssa. Vaikka sarjan miljöönä toimii pääsääntöisesti joko juna tai kaupunki, on ne silti toteutettu hyvin. Positiivista, että Baccano on näin hyvin tehty.

Jos sarjalla jotain heikkouksia on, niin se on musiikki. Se on melko mitäänsanomatonta, eikä oikeastaan herättänyt minkäänlaisia tunteita. OST:stä ei jäänyt mitään käteen, vaikka se ajaakin asiansa. Musiikkista tulee mieleen 50-luvun klubit joissa soitettiin jazzia taukoamatta. Tunnelman luomiseen musiikki on hyvää, mutta muuten vähän meh. Alkutunnari Guns and Roses oli aluksi sellainen biisi, mistä en pitänyt lainkaan. En sen animaatiosta kuin myöskään kappaleesta. Mutta mitä enemmän kuuntelin sitä sen enemmän aloin siitä pitämään. Alkutunnarin animointi on yksinkertainen ja siinä esitetty sarjalle keskeisesti tärkeät hahmot. Se myös ovelasti huijaa katsojaa, sillä tunnarissa esiintyy hahmo joka on sarjan kannalta tärkeä, mutta jota ei kuitenkaan nimetä. Muuten alkutunnarin animointi on ihan hyvää. Sarjan lopputunnari oli pettymys. Vaikka Kaori Odan laulama kappale Calling on kaunis ja herkkä, niin ei se ollut mitenkään erikoinen. Mutta erityisesti olin pettynyt tunnarin animaatioon. Se vaikutti nopeasti tehdyltä, eikä siihen oltu laitettu aikaa. Se seuraa alkutunnarin jäljessä, sillä siinä jokaisen hahmon kasvot lipuvat ruudun ohi. Mutta se tausta ja se junanrata vainoavat minua ikuisesti. Se on vain niin halvan ja tylsän näköinen, kun vertaa sarjan muuhun animaatioon, mikä on huimasti parempaa. Kova kolaus sarjalle.
 
Ha haa! I´m behind you, bastard!
Tuomio

Baccano on ehdoton katsottava jokaiselle animeharrastajalle. Sarjan juoni on kurottu upeasti kasaan. Se jaksaa yllättää juonenkäänteillään, eikä se iske kaikkia kortteja pöytään heti. Ohjaaja on osannut tasapainottaa sarjan jännityksen ja huumorin erinomaisesti, eikä sarja muutu liian raskaaksi tai liian humoristiseksi. Sarja ei pyöri ainoastaan kuolemattomuuden ympärillä, vaan se keskittyy enemmän ihmisiin ja tapahtumiin. Jättää katsojalle ajattelemisen varaa. 
Sarjan hahmot ovat mielenkiintoisia ja jokainen tuo sarjaan jotain uutta. Ne ovat sympaattisia ja niihin on helppo samaistua. Hahmot on myös helppo erottaa toisistaan sekä ulkonäön että persoonallisuuden avulla. Jokainen löytää varmasti oman lempihahmonsa. 
Animaatio on sujuvaa ja selkeää ja hahmojen liikkeet ovat sulavia. Hyvin yksinkertainen ja realistinen hahmo desing erottuu joukosta ja sopii sarjan henkeen. Tarinan miljöö on suppea, joten Baccanon taustat eivät päässet oikeuksiinsa, vaikka ajavat asian hyvin.
Sarjan suurin heikkous on musiikki, mikä ei tee kovin suurta vaikutusta. Alkutunnarin musiikki ja animaatio on hienoa ja simppeliä. OST oli perinteistä jazzia suoraan 50-luvulta, mikä ajoi asiansa ja oli ihan ok kuunneltavaa, vaikka se ei saanut herätettyä tunteita. Lopputunnarin kohdalla saattaa kokea kitkerän pettymyksen varsinkin animaation suhteen. Kaunis kappale, mutta ei sovi teemaan eikä sekään kauheasti hetkauta. 

Kokonaisuudessaan Baccano ei ole täydellinen, mutta aivan mahtava katsomiselämys. Ei varmasti sovi kaikille suhteellisen raakuuden takia ja jakaa varmaan mielipiteitä niin taiteeltaan, kuin myös juoneltaan. Ennakkoluuloista huolimatta kannattaa kuitenkin tutusta, sillä se saattaa yllättää.

Arvosana: 8,2/10




PS: Isaac ja Miriam rulettaa!!!