Baccano! - ei kerta kuolleeksi tee

Arvostelu numero neljä on vuoden 2007 antia, nimeltä Baccano!. 

Tarina

Vuonna 1711 ryhmä alkemistejä manaa esiin demonin, jotta he saavat käsiinsä elämäneliksiirin. Demoni kertoo heille, että kuolemattoman voi tappaa vain toinen kuolematon laittamalla käden tämän pään päälle ja imemällä tämän sisäänsä. Kaikki laivassa olijat juovat juomaa ja heistä tulee kuolemattomia. He sopivat keskenään että he olisivat ainoat kuolemattomat, yksi, Szilard Quates, kuitenkin vastustaa aatetta. Kaikki ei sujukaan suunnitellusti, vaan laivassa oleva petturi Szilard tappaa muutaman kuolemattoman ja katoaa jälkiä jättämättä. Välttääkseen toisiaan muut kuolemattomat hajaantuvat ympäri maata.

Tarina hyppää 1930 luvun alkupuolelle, jolloin Szilard juonii juoniaan ja yrittää valmistaa ikuisen elämän eliksiiriä. Mafiat pyörittävät bisnestään ja samalla myös Flying Pussyfoot-juna aloittaa legendaarisen matkansa, mutta ei aikaakaan kun junassa tapahtuu kummia ja kuolemattomien on kohdattava toisensa.

Arvostelu

Baccanoa aloin kastomaan sen alkutunnarin perusteella. Enkä sen puoleen tiennyt lainkaan millainen tämä sarja olisi. Odotin alkutunnarin perusteella jotain aivan muuta, en vain enää tiedä mitä (en ainakaan kuolemattomuudella leikkimistä). Sarja poikkeaa juoneltaan muista samankaltaisista sarjoista, sillä siinä ei kuitenkaan painosteta hahmojen kuolemattomuuteen liikaa. Se keskittyy ennemminkin tarinan kuljetukseen ja hahmoille tapahtuviin asioihin. Pakko sanoa, että idea tuntui tuoreelta ja erilaiselta. Aluksi luulin, että sarja alkaa muuttua etsitään-vastalääke-kuolemattomuuteen-tyyppiseksi melodraamaksi, mitä mediat on jo valmiiksi täynnä. Onneksi olin väärässä. 

Baccanolla ei ole aluksi minkäänlaista päämäärää tai juonta, vaan siinä vain seurattiin maailman menoa ja ihmisten eli pääasiassa kuolemattomien toimia. Sarjan edetessä sarjalle kehkeytyy ns. parikin päämäärää, sillä tarina seuraakin lopuksi kolmea juonta yhden sijasta, jotka lopuksi nivuttautuvat yhdeksi isoksi kokonaisuudeksi. Sarjan tvisti on siinä, että sen juoni hyppii eri vuosien välillä. Tämä hämäsi minua vähän aluksi, mutta loppujen lopuksi se oli toteutettu niin mainiosti, että katsoja kuin katsoja pysyy mukana. Tähän totuttelemiseen saattaa toisaalta mennä jonkin aikaa. juonta voisi myös verrata Higurashiin, sillä se ei paljasta kaikkia korttiaan heti, vaan katsojalle on annettu vapaus miettiä itse. Se tekeekin sarjasta kiinnostavan ja jännittävän, kun joutuu kieli keskellä suuta odottamaan seuraava käännettä. 

Sarjalla on myös mielenkiintoinen tapa esittää kuolemattomat. Sarjan kuolemattomat elävät omilla tahoillaan omaa elämäänsä, omalla tavallaan. He ovat kuitenkin huomanneet ettei kuolemattomuus ole mitään maallista herkkua, sillä siihen liittyy huomattavia haittoja. Kuolemattomalla ei voi olla pysyvää identiteettiä, sillä pelko paljastumisesta on suuri ja tuleminen toisen kuolemattoman tappamaksi ei kuulosta kiehtovalta. Vaikka osa heistä jopa toivoisi sitä. Katsojalle ei aluksi edes paljasteta, että kuka on kuolematon ja kuka on tavallinen kuolevainen, vaan se joko paljastetaan yllättäen, kun katsoja jo luulee, että kyseinen hahmo on nyt vainaa mutta nouseekin hetken päästä takaisin elävien kirjoihin, tai sitten salakavalasti, pikku hiljaa vihjaamalla. Ohjaaja Takahiro Omori on tehnyt loisto työtä juonen kuljetuksessa ja tauotuksessa. Hänet on myös nähty ohjaajan roolissa tunnetuissakin projekteissa, kuten Durarara!! sekä Princess Jellyfish. 

Hän on juonen kuljetuksen lisäksi onnistunut erinomaisesti tasapainottelemaan huumorin ja jännityksen välillä. Sarja ei heittäydy liian synkäksi ja raskaaksi, muttei silti paiskaa liiallista huumoria kehiin. Kritisoin usein sitä, kuinka huumori pilaa tunnelman väärin sijoitettuna, mutta Baccanossa sillä on oma paikkansa ja keventää tunnelmaa aina välillä.

Sarjalla on hyvin laaja hahmokaarti, josta jokainen on esillä enemmän tai vähemmän. Mikään hahmoista ei jää kuitenkaan turhaksi, vaan jokaisella on oma tehtävänsä ja paikkansa. He ovat myöskin kiinnostavia. Ja vaikka heidän kaikkien taustatarinaa ei kerrokaan, niin saa kastoja heistä irti kaiken tarvittavan. Kerron vähän joistakin lempihahmoistani.

Isaac Dian ja Miriam Harvent ovat idioottipariskunta, jotka ryöstelevät pankkeja ja rikkaita ihmisiä. Heitä seuratessa ei voi olla hymyilemättä ja nauramatta ja välillä taas ei voi olla ihmettelemättä sitä, kuinka he eivät jää kiinni mistään ja he jollain ilveellä aina onnistuvat toimissaan. Suurin osa huumorista irtoaakin heidän takiaan. He ovat hölmöjä ja tunteellisia hönttejä ja vaikka he ovatkin varkaita, ovat he kilttejä ja sydämellisiä ihmisiä. Heidän hahmonsa ovat niin vilpittömiä ja jotenkin aina haluaisi liittyä mukaan heidän toheltamiseen. Isaac on kaksikon aivot ja usein suunnittelee kaiken. Hän ei ole Miriamin tavoin penaalin terävin kynä, vaikkakin on persoonaltaan valloittava. Hän on korviaan myöten rakastunut Miriamiin. Hän innostuu kaikesta helposti ja on aina kaikessa täysillä mukana. Ensin luulin häntä pelkuriksi, mutta hän osoittautuikin rohkeaksi ja verrattomaksi partneriksi. Miriamista minulla ei ole yhtä hyviä ensivaikutelmia kuin Isaacista. Pelkäsin, että hän paljastuu ärsyttäväksi, hyperaktiiviseksi ja kimittäväksi letukaksi, joka ei saa mitään aikaan. Hän kuitenkin paljastui Isaacin lisäksi hahmoksi joka pitää sarjaa menossa. Hän on aina valmis kannustamaan Isaacia ja aina innoissaan mukana, jos tämä keksii jonkin uuden suunnitelman. Hän Isaacin tavoin hyvin sympaattinen hahmo, jonka menoa on hauska seurata. Hän on aina iloinen ja positiivinen, sekä hyvin lempeä. Hän on myös välillä hyvin naivia. Hauskinta näissä kahdessa on se, kun he (SPOILER!!) eivät edes tajua olevansa kuolemattomia. 

Fido Prozhainezo on komea nuori salapoliisi, joka kollegansa Maiza Avaron kanssa tekee hommia. Hän omaa herrasmiesmäisen käytöksen eikä unohda niitä tiukan paikankaan tullen. Häneen persoonansa on vähän hupsu, mutta hänessä on jotain poikamaista ja nokkelaa. Vaikka hän ei vedä vertoja Isaacille ja Miriamille, niin on hän kiinnostava ja samaistuttava hahmo.

 Muita kiinnostavia hahmoja ovat mm. tappamisesta nauttiva Ladd Russo, toinen lempipariskuntani Nice Holystone ja Jacuzzi Splot (heidän suhteensa vasta kiinnostava onkin) sekä mafiapomon poika Luck Gandor.

Isaac ja Miriam taas vauhdissa! :)

Baccanon animaatio erottuu massasta. Se on samalla niin yksinkertaista ja pelkistettyä, mutta samalla niin tarkkaa ja luovaa. Siinä ei olla liioiteltu, vaan animaattorit ovat pidättäytyneet simppelissä ja selkeässä, mikä on mielestäni eduksi sarjalle. Hahmojen toteutus on erinomaista. Ne ovat hyvin karkeita ja sarjakuvamaisia, vaikka samalla ne ovat aika realistisia, sillä niiden ruumin rakennetta tai kasvoja ei olla ylimitoitettu. Hahmoissa on myös huomattavia ulkonäkö eroja ja hahmot on helppo erottaa toisistaan sarjan aikana. Niiden ulkonäkö sopii oivasti 30-luvun henkeen, jolloin miehillä oli pulisongit ja naisilla mekot (usein miten). Sarja kuitenkin rikkoo rajoja, sillä osalla naisista nähdään housuissa, mikä ei todellakaan ollut tuohon aikaan suotavaa. Hahmojen liikkuvuus on myöskin sulavaa ja animaatio hyvää. Varsinkin toimintakohtaukset on tehty hyvin. Studio Brain´s Base teki myös hyvää työtä taustojen kanssa. Vaikka sarjan miljöönä toimii pääsääntöisesti joko juna tai kaupunki, on ne silti toteutettu hyvin. Positiivista, että Baccano on näin hyvin tehty.

Jos sarjalla jotain heikkouksia on, niin se on musiikki. Se on melko mitäänsanomatonta, eikä oikeastaan herättänyt minkäänlaisia tunteita. OST:stä ei jäänyt mitään käteen, vaikka se ajaakin asiansa. Musiikkista tulee mieleen 50-luvun klubit joissa soitettiin jazzia taukoamatta. Tunnelman luomiseen musiikki on hyvää, mutta muuten vähän meh. Alkutunnari Guns and Roses oli aluksi sellainen biisi, mistä en pitänyt lainkaan. En sen animaatiosta kuin myöskään kappaleesta. Mutta mitä enemmän kuuntelin sitä sen enemmän aloin siitä pitämään. Alkutunnarin animointi on yksinkertainen ja siinä esitetty sarjalle keskeisesti tärkeät hahmot. Se myös ovelasti huijaa katsojaa, sillä tunnarissa esiintyy hahmo joka on sarjan kannalta tärkeä, mutta jota ei kuitenkaan nimetä. Muuten alkutunnarin animointi on ihan hyvää. Sarjan lopputunnari oli pettymys. Vaikka Kaori Odan laulama kappale Calling on kaunis ja herkkä, niin ei se ollut mitenkään erikoinen. Mutta erityisesti olin pettynyt tunnarin animaatioon. Se vaikutti nopeasti tehdyltä, eikä siihen oltu laitettu aikaa. Se seuraa alkutunnarin jäljessä, sillä siinä jokaisen hahmon kasvot lipuvat ruudun ohi. Mutta se tausta ja se junanrata vainoavat minua ikuisesti. Se on vain niin halvan ja tylsän näköinen, kun vertaa sarjan muuhun animaatioon, mikä on huimasti parempaa. Kova kolaus sarjalle.

 

Ha haa! I´m behind you, bastard!

Tuomio

Baccano on ehdoton katsottava jokaiselle animeharrastajalle. Sarjan juoni on kurottu upeasti kasaan. Se jaksaa yllättää juonenkäänteillään, eikä se iske kaikkia kortteja pöytään heti. Ohjaaja on osannut tasapainottaa sarjan jännityksen ja huumorin erinomaisesti, eikä sarja muutu liian raskaaksi tai liian humoristiseksi. Sarja ei pyöri ainoastaan kuolemattomuuden ympärillä, vaan se keskittyy enemmän ihmisiin ja tapahtumiin. Jättää katsojalle ajattelemisen varaa. 

Sarjan hahmot ovat mielenkiintoisia ja jokainen tuo sarjaan jotain uutta. Ne ovat sympaattisia ja niihin on helppo samaistua. Hahmot on myös helppo erottaa toisistaan sekä ulkonäön että persoonallisuuden avulla. Jokainen löytää varmasti oman lempihahmonsa. 

Animaatio on sujuvaa ja selkeää ja hahmojen liikkeet ovat sulavia. Hyvin yksinkertainen ja realistinen hahmo desing erottuu joukosta ja sopii sarjan henkeen. Tarinan miljöö on suppea, joten Baccanon taustat eivät päässet oikeuksiinsa, vaikka ajavat asian hyvin.

Sarjan suurin heikkous on musiikki, mikä ei tee kovin suurta vaikutusta. Alkutunnarin musiikki ja animaatio on hienoa ja simppeliä. OST oli perinteistä jazzia suoraan 50-luvulta, mikä ajoi asiansa ja oli ihan ok kuunneltavaa, vaikka se ei saanut herätettyä tunteita. Lopputunnarin kohdalla saattaa kokea kitkerän pettymyksen varsinkin animaation suhteen. Kaunis kappale, mutta ei sovi teemaan eikä sekään kauheasti hetkauta. 

Kokonaisuudessaan Baccano ei ole täydellinen, mutta aivan mahtava katsomiselämys. Ei varmasti sovi kaikille suhteellisen raakuuden takia ja jakaa varmaan mielipiteitä niin taiteeltaan, kuin myös juoneltaan. Ennakkoluuloista huolimatta kannattaa kuitenkin tutusta, sillä se saattaa yllättää.

Arvosana: 8,2/10

PS: Isaac ja Miriam rulettaa!!!

Saksinainen - kauhutarinoita kerrakseen

Saksinainen on yksi Sangatsu Mangan tämän talven uutuuksista. Pokkari sisältää nimikkotarinansa lisäksi kolme muuta kauhukertomusta, joista jokainen kertoo oman tarinansa. En ennemmin ole lukenut yhtäkään kauhumangaa vaikka olen saman genren animea katsonut, joten tämä oli samalla meikäläiselle uusi aluevaltaus. Saksinainen yllättikin minut positiivisessä mielessä. Kauhu on rantautunut Suomeen!

En mitenkään odottanut tältä sarjalta suuria, sillä olen yrittänyt kiertää yksi pokkariset sarjat kaukaa. Kokemukseni niistä eivät ole kerran kauhean hyviä. Kaikki neljä tarinaa ovat itsenäisiä toisistaan ja tästä päästäänkin tällaisten tarinoiden yleisimpään heikkouteen; tarinan kerrontaan. Yleensä tällaiset kokoomapokkarien tarinat ovat tylsiä ja niissä tarinan kerronta uupuu paljon. Tarinat ovat usein mitään sanomattomia, eikä kaikkea saada kerrottua kunnolla ja järkevästi. Kauhugenre onkin melko joustava tässä asiassa, sillä se antaa paljon anteeksi jos sudenkuoppiin upotaan. Se ei kerran ole sidottu järkeviin ratkaisuihin ja realistisiin tapahtumiin, vaan ratkaisu voi olla melkein minkälainen tahansa. Saksinainen onnistuu kuitenkin hyvin pitämään katsojan tarinoissa mukana. Se ei yritä olla enempää kuin se on, eikä se yritä tehdä mitään ylimääräistä. Toisaalta sarja taas ei anna mitään uutta. Tarinat sinänsä ovat ihan hyviä, vaikkakaan ne eivät itseä pelottaneet. Kylmät väreet kyllä kulkivat selkää pitkin ja melkein jo luulin näkevän Chin ikkunassa. Aina uuden tarinan alkaessa tuleva pohjustetaan hyvin jonkin huhun tai menneisyyden takauman avulla, eikä lukijan tarvitse alkaa miettiä, että mikä on homman nimi ja mikä nyt taas liittyi mihinkin. Mutta kun alkaa päästä tarinaan mukaan, niin se loppuukin yhtäkkiä. Jännityspotenttiaalia ei saada huippuunsa, koska lukijalle ei jää aikaa miettiä tilannetta ja päästämään jännittyneeseen tilaan. Tarinat vain loppuvat liian nopeasti.

Tarinoiden kulku on hyvin samanlainen, sillä ensin kerrotaan kavereille jokin huhu tai kertomus jostakin tapahtumasta tai hahmosta ja sitten alkaakin kaikki mennä mönkää. Hyvin kliseinen idea, mutta toimii. Juonen kuljetus on sujuvaa ja lukijan on helppo pysyä mukana tapahtumista. Vaikkakin jotkin asiat jäivät pimentoon, kuten kolmannen tarinan olioiden alkuperä. 

Sarjan hahmot eivät ole mitään puhtaita pulmusia. Kukaan hahmoista ei ole samaistuttava, eivätkä herätä minkäänlaista myötätuntoa. Ne kaikki ovat melkein järjestänsä unohdettavia, eivätkään mitenkään persoonallisia. Sarja esittelee, kuitenkin hahmojen kautta ihmisten ruman puolen erinomaisesti ja sen, että jokaisella ihmisellä on kääntöpuolensa, eikä mikään ole vättämättä sitä miltä näyttää. Hahmojen kieroutuneisuus on myös kiinnostavaa, sillä hahmot ovat toisaalta niin ovelia ja luotaantyöntäviä, mutta samalla ne vaikuttavat viattomilta (ainakin aluksi). En enää katso nuoria samalla tavalla...

Valitettavasti mangan taide ei ole kauhen persoonallista. Hana Umenon taide on hyvin tavallista ja samoin on myös hahmojen suunnittelu. Vaikka Umenon kädenjälki on tarkkaa ja selkeää ja välillä hyvinki yksityiskohtaista, se vain on tylsää. Hahmojen ulkonäöissä ei ole paljonkaan eroavaisuuksi, vaan jokasella on kalan mullukkasilmät ja samanlasiet kasvon piirteet. Hahmoja onkin välillä vaikeaa erottaa toisistaan, vaikkakin jokaiselle hahmolle on yritetty keksiä oma hiustyyli. Umeno on kuitenkin etevä piirtämään vääristyneitä ilmeitä, sekä voimakkaita tunteita. Ne hän onkin piirtänyt erittäin tarkasti ja yksityiskohtaisesti. Osa hahmosta ovat ihan oikeasti creepejä, eikä niitä tosielämässä haluaisi kävelevän vastaan. Valkoisen noidan arvostelussa parjasin sen taustoja, mutta onneksi Saksinaisessa on panostettu vähän enemmän niihin. Vaikkakin harmaan eri sävyjä oltaisiin voitu käyttää enemmän sysyyttä tuomaan, niin on taustat kuitenkin hyvin tehty. 

Mangan painolaatu on aivan priimaluokkaa. Vaikka sarja on hyvin tumma, ei muste ole lähtenyt leviämään, vaan musta on pysynyt mustana ja valkoinen on valkoista. Taattua Sangatsua siis.

Alkuperäiset äänitehosteet on säilytetty hyvin, vaikka osa niistä onkin korvattu suomenkielisillä vastineilla. Ne on kuitenkin sijoiteltu nätisti japanilaisten efektien viereen, eivätkä ne häiritse lukukokemusta. Kim Sariolan suomennos on oikein sujuvaa ja sarjaan sopivaa. Se on oikein joustavaa ja suomalaisen suuhun sopivaa. Vuorosanat sopivat myös hahmojen suuhun erinomaisesti. Jos julkaisusta nyt jotain negatiivista pitää keksiä, niin se on se yksi sivu missä suomenkielinen ääniefekti oli jostakin syystä joutunut puhekuplaan ja vuorosana efektin paikalle. Tämä nyt on kuitenkin inhimmillinen virhe, jota ei vain huomattu oikolukiessa. Muuten oikein huippulaatua.

Peruskauhu kertomuksia, jotka voi lukea ilman omantunnon tuskia. Ei yllätä lukijaansa miteenkään, mutta vaikka tarinat ovat kliseisiä niin kyllä ne pitävät silti lukijansa otteessaan. Ei yritä liikaa, mikä on tämän sarjan vahvuus. Hahmot melko mitäänsanomattomia, mutta piirtäjä on niiden kautta osannut tuoda ihmisen sisäisen rumuuden ja kataluuden ilmi. Mangan taide on aika simppeliä, selkeää ja terävää, vaikkakaan ei ole mitään erikoisinta. Kauhukohtauksiin on kuitenkin paneudettu ja piirtäjä on taitavasti osannut piirtää vääristyneitä kasvoja. Sarjan sävymaailma on hyvin suppea ja onkin hyvin mustavalkoista ja harmaan sävyjä on käytetty vähän liiankin niukasti.

Julkaisu on aivan perusta Sangatsu Mangalta. Puhdas painojälki ja selkeä käännös edesauttavat tunnelmaan pääsemisessä. Sarja oli itselle positiivinen yllätys, sillä se keskittyy olennaiseen ja puskee vääjäämättä eteenpäin. Kannattaa tutustua, jos on vähänkää kyseisen genren fani tai jos on yhtään kiinnostunut tutustumaan kauhun maailmaan.

Teos:

Julkaisu:

Valkoinen noita - Talvisota - erään tarkka-ampujan urotyöt

No niin, hyvät naiset ja herrat, ensimmäisenä piinapenkkiin joutuva manga on Valkoinen noita - Talvisota. Sarjassa seurataan Aki nimistä poikaa, joka tulee itse Simo Häyhän pelastamaksi. Näin ollen tarinamme seuraa näiden kahden urotöitä talvisodan aikana talvisessa ja kylmässä Suomessa.

Olin hyvin innoisani tästä sarjasta. Harvoin sitä nyt tehdään mangaa joka kertoo suomalaisesta sotasankarista. Itse en Simo Häyhän historiaan ja urotekoihin ole sen kummemmin perehtynyt, mutta veljeni on. Hän saikin minut innostumaan tästä sarjasta. Se mikä tekee tästä sarjasta mielenkiintoisen on se, kuinka japsit ovat keksineet tehdä kaikista miespuolisista henkilöistä naispuolisia hahmoja. Joten kaikki hahmot luutnantti Juutilaista myöten ovat naisia. Mieten vain ennen, kun aloin sarjaa lukemaan, että miten se toteuttaa tämä sukupuolivaihdoksen. Tekeekö se täydellisen alisuorituksen vai iskeekö se ällikällä? Itse asiassa voin sanoa, että se onnistuu paremmin kuin odotin

Itse tarina ei ole mitenkään yllättävä. Sen aikana vain seurataan tarkka-ampujaamme ja miten tämä suoriutuu sodassa. Vaikka tarina ei itsessään ole mitenkään syvällinen, on siinä sellaisia jippoja jotka pitävät lukijan kiinnostuneena. Tarinaan on upotettu pieniä yksityiskohtia, jotka tarkkaavainen lukija bongaa. Siihen on myös osattu sisällyttää oikeita tapahtumia sekä lausahduksia. Sarjan suurin heikkous on kuitenkin sen pituus. Valkoinen noitahan jatkuu vielä Jatkosota-osiolla, mutta itse Talvisota osiokin olisi voinut olla vaikka pokkarin pidempi. Juonen kuljetus tuntuu vähän hapuilevalta, eikä hahmoihin pääse oikein käsiksi. Ja koska tarina pitää mahduttaa yhteen pokkariin on juonen nopeus aika rivakasta. Vaikka sarja suoriutuu kunnialla ja se vastaa tärkeimpiin kysymyksiin, olisin toivonut hieman lisää tietoa hahmoista. Pokkarin loppuun olisi voitu vaikka lisätä hahmo-infoa tärkeimmistä hahmoista, kuten Juutilasta ja Häyhästä. Suurin osa lukijoista tuskin tietää, että Juutila oli Häyhän komppanian luutnantti, joka tunnettiin kovasta kurista. Itse kyllä googletin Juutilan, koska sarja sai mielenkiintoni sen verran heräämään, mutta kaikki muut lukijat eivät välttämättä innostu. Myös lukijan kannalta olisi ollut hyödyllistä tietää ketkä hahmot ovat olleet todellisuudessa olemassa. Itse vastapuolen Punainen noita Grazia oli sen verran kiinnostava tapaus, että olisin halunnut tietää perustuuko hänen hahmonsa todelliseen henkilöön.

Mangan taide ei ole mitään päätä huimaavaa. Vaikka Pairan osaa piirtää selkeitä ja nättejä kuvia ja upeita ilmeita, niin ei hänen kädenjälkensä kauhean erikoista ole. Se on jopa vähän tylsä ja sitä voisi verrata Etsiväkoira Sherdockin piirtäjän Yuuki Saton kädenjälkeen. Joidenkin hahmojen kohdalla oli kuitenkin tehty kummallisia ratkaisua desingin suhtee. Esim. luutnantti Juutilaisen hahmon desing oli aika yllättävä, enkä oikein tiedä istuuko se sarjaan. Tietenkin hahmosta on pitänyt saada näyttävän näköinen, mutta kun sarjan hahmot ovat kerran "suomlaisia", niin eikö hahmot voisi myös näyttää enemmän sellaisilta. Ja sitä paitsi erehdyin luulemaan Juutilaista mieheksi -_-.  Toinen asia mihin kiinnitin huomiota olivat taustat. Ne olivat hyvin minimalistisia tai niitä ei ollut lainkaan. Ruudut oli täytetty kokonaan hahmoilla tai silloin, kun olisi ollut tilaa taustoille, ne rajoittuivat vain muutamaan kuuseen ja lumikinokseen. Toisaaltan tämä ei häirinnyt mitenkään tarinan seuraamista ja taide kuitenkin ajaa asiansa. Mangaa on helppo ja vaivaton lukea ja ruuduista toiseen on helppo siirtyä. Ruudut ei liian täyteen tumpattu, vaan se jättä ilmavaran.

Mangan painolaatu on taattua Punaiselta Jättiläiseltä. Muste on laadukasta eikä se tartu sormiin. Muste ei ole myöskään tuhriintunut tai sotkenut pokkarin sivuja, vaan on pysynyt kauniina ja selkeänä. Harmaa on harmaata, musta mustaa ja valkoinen valkoista. Myös värisivuja on saatu mikä on tietenkin ain kotia päin. Antti Kokkosen käännös on sujuvaa, vaikka osa tekstin kieliasusta tuntuu oudolta eikä sovi hahmon suuhun tai kyseiseen tilanteeseen. Muuten käännös selkeää. Äänitehosteet on käännetty melkein joka kohdassa mikä on ihan hyvä. Minua kuitenkin häiritsi kuinka osa äänitehosteista oli peitetty kokonaan suomenlielisellä käännöksellä. Ja olisihan ne voitu sijoittaa ruutuihin vähän paremmin. Tämän kuitenkin vain pieni kauneusvirhe, mikä ei vaikeuta lukunautintoa.

Kokonaisuudessaan oikein kelpoinen lukukokemus ja katsaus sotasankarimme menneisyyteen, josta jäi ihan hyvä maku suuhun. Ei kuitenkaan kannata ottaa vakavasti, sillä tarina ei seuraa tarkasti tositapahtumia. Vaikka ei yllätä millään saralla, on se mukaansa tempaava ja viihdyttävä.  Sopii luettavaksi vaikka autoreissulle tai iltalukemiseksi. Hahmot ovat ihan jees kamaa, vaikkeikaan heistä jää paljon mitään käteen. 

Sarjan taide on yksinkertaista ja toimivaa, vaikkakin hahmodesingeissa on tehty outoja päätöksiä ja taustat ovat tylsiä. Punaisen jättiläisen painolaatu ja käännös ovat erinomaisia, vaikkakin kärsii pienistä kauneusvirheistä. Jos olet vähääkän kiinnostunut Suomen historiasta ja kaipaat jotain muuta historiankirjan lukemisen tilalle niin kannattaa lukaista.

Teos: 

Julkaisu: 

Something new

No niin ja heipparallaa arvoisat lukijat. Tämä nyt on tälläinen info-päivitys, jossa vähän kerron loppu vuoden suunnitelmistani ja jotain muutakin. Jos joku on yhtään lukenut lähiaikoina Sangatsun nettisivuja ja Antti-sedän blogia niin tietää, että Sangatsu ja Punainen Jättiläinen etsivät manga-arvostelijoita. No, minähän laitoin sinne suuntaan sähköpostia ja, kappas kummaa, Antti-setä otti yhteyttä ja nyt tämä tyttö toimii ns. virallisesti Sangatsun ja Puniksen leivissä. Tai no Tammen, mutta nääh. Eli tästä eteenpäin arvostelen myös manga-pokkareita, joita Antti-setä minulle lähettelee. Ensimmäinen arvostelu ilmestynee tässä muutaman päivän sisällä, joten olkaa tarkkana. Saatan kyllä arvostella joitain muitakin pokkareita, mutta näin aluksi näin.

Toinen asia liittyykin sitten tulevaan Jouluun ja joulukuuhun. Joulukuussa alkaakin sitten ihka ensimmäinen joulukalenteri tässä blogissa. Listaan näiden 24 päivän aikana parhaimpia asioita animessa kuluneelta vuodelta. Esim. Ensimmäisen päivän aihe voisi olla vuoden paras mieshahmo ja toisen taas paras alkutunnari. Tätä rataa siis. Kriteerejä en sen koommin ole asettanut, muita kuin, että sarjan on tullut alkaa viimeistään tänä vuonna eli listalta ei tule löytymään sarjoja jotka alkavat ensi vuonna. Toinen kriteeri on, että minun on pitänyt katsoa sarjasta ainakin 1/3 ja minun on pitänyt katsoa kyseinen sarja vuonna 2015, sillä muuten sarjoja olisi jo liikaa, mistä valita. Tämä taas ei niinkään ole kriteeri, mutta pyrin siihen, että en yhdestä sarjasta valitsisi monta parasta osiota, esim. samasta sarjasta olisi paras hahmo, alkutunnari sekä OST. Että näin kohti ensi vuotta.
Minulla ei kuitenkaan ole vielä 24. luukulle vielä aihetta, joten ehdottakaa te, lukijat, mikä voisi olla luukun 24 aihe. Ehdottakaa vaikka kommenteissa tai lähettäkää yksityistä viestiä tai sähköpostia. Jos mielessäsi muhii jokin herkullinen ehdotus niin postia vaan tulemaan.

Näin tällä kertaa. Toivottavasti edes jokin näistä kiinnosti, meikäläinen lähtee nyt muihin hommiin, joten eikun kirjoittelemisiin. ;)

Angel Beats - pyssyt tanassa taivaaseen

Arvostelu numero kolme. Angel Beats on ollut katsomislistallani melkein siitä asti kuin aloin katsomaan tosissani animea. Nyt sitten vihdoin ja viimein katsoin sen, sillä monet ystäväni ja tuttuni ovat sitä kehuneet ja suosittelleet. Myös maailmalla suosittu Angel Beats on ollut jo pidemmän aikaa monien huulilla. Nyt on tullut aika selvittää onko sarja kaiken hypetyksensä ansainnut. Tämä on Angel Beats.

Tarina

Tarinamme seuraa nuorta Yuzuru Otonashia, joka herää koulun pihalla, muistamatta mitään ja nuori tyttö ase kädessä vierellään. Tyttö, Yuri Nakamura, kertoo, että Otonasi on kuollut ja joutunut elämän ja kuoleman väliseen tilaan, missä Otonashin kaltaiset nuoret taistelevat Enkeliksi kutsuttua Jumalan apulaista vastaan. Yuri pyytää Otonashia liittymään vastarintaliikkeeseen ja auttamaan heitä taistelussa Enkeliä vastaan. Aluksi vastahakoinen Otonashi ei usko Yurin puheita niin kuolemastaan, kuin myöskään Enkelistä. Otonashi kuitenkin tulee pian Enkelin tappamaksi, mutta herää kuitenkin elossa koulun sairastuvalta, eikä Enkelin tekemästä haavasta näy jälkeäkään. Miten se voi olla mahdollista? Otonashi tutustuu pian muihin kohtalotovereihinsa ja nämä kertovatkin, etteivät he voi kuolla vaikka heidät tapettaisiinkin. He uskovat, että enkelin tappamalla voi päästä pois. Otonashi lupaa auttaa porukkaa suunnitelmassaan, mutta samalla hän epäilee, että onko jonkun tappaminen todellakin avain rauhaan. Otonashi alkaakin selvittää kuka Enkeli oikeasti on ja kuka hän itse on ja miksi hän kuoli.

Arvostelu

Heti aluksi täytyy sanoa, että odotukseni tätä sarjaa kohtaan olivat todella suuret. Varsinkin ensimmäisen jakson katsottuani olin niin myyty, sillä sarjan aloitus oli niin hieno. Se oli tehty tosi mystiseksi ja jo heti alussa katsojan pienessä mielessä herää monia kysymyksiä. Myös hahmot antavat hyvän ensivaikutelman ja katsoja haluaa vain tietää heistä enemmän. Mutta sarja ei mielestäni antanut aivan kaikkea mitä se olisi voinut.

Sarjan juoni tuntui ensin vähän turhan yksinkertaiselta ja pelkäsin, että 13 jakson adaption ajan vain seurattaisiin, kuinka Otonashi ja kumppanit saisivat Enkelin hengiltä. Juoni kuitenkin osoittautuu syvällisemmäksi ja monimutkaisemmaksi kuin aluksi voisi luulla. Sarjan aikana katsoja saattaa myös miettiä onko tämä kaikki jonkin sortin salaliitto vai ihan puhdasta sattumaa. Sarja kärsii kuitenkin huonosta tarinan kuljetuksesta. Sarjan juoni nimittäin hyppii ikävästi ja tapahtumista siirrytään toiseen sen kummemmin selittämättä. Tämä on katsojan kannalta ikävää sillä animesta on vaikea saada kaikkea irti, jos ei pysy koko ajan kärryillä. Varsinkin kun sarja on dialogipainoitteinen, mitä Angel Beats on. Se kuitenkin vastaa ihan kyvin katsojan kysymyksiin ja olin aika tyytyväinen, kun olin katsonut viimeisen jakson, vaikka loppu jättikin vähän ristiriitaiset tunteet,

Angel Beatsin teema on aika synkkä, sillä siinä käsittellään kuolemaa ja lähimmäisen menettämistä. Luulin, että sarja olisi oikein synkkä ja surumielinen. Mutta lopuksi sarja olikin hyvin humoristinen ja jopa positiivinen. Ihan hienoa, ettei sarjasta oltu tehty täysin mustaa nyyhkykertomusta, mutta mielestäni huumoria oli jopa liikaakin. Ehkä viisi ensimmäistä jaksoa, keskityttiin Enkeliin ja Otonashiin ja ne olivat itse asiassa hyvin tehty ja vakavamielisimpiä. Sitten sarja vetääkin huumori-vivusta ja sarjasta tuleekin komedia, draaman sijasta. Ei siinä mitään jos huumori olisi hyvää, mutta koska suurin osa sarjan huumorista oli täyttä kuraa niin ei se ainakaan minua jaksanut naurattaa. Sarja törmääkin juuri siihen mihin usea muukin anime, eli siihen kun huumoria tungetaan mukaan aivan väärissä paikoissa ja väärään aikaan. Ehkä tämä on vain sarjan keino keventää tunnelmaa, muttei se minusta siinä hyvin onnistu. Onnistuuhan sarja luomaan draamaakin, mutta mielestäni huumori vei liian suuren osan.

Toimintakohtauksia olisin toivonut enemmän, sillä sarjan liika keskittyminen epäolennaisiin hahmoihin ja huumoriin syö sarjan tunnelmaa ja poikkeaa olennaisesta. Sarja käytännössä heitti muutaman jakson hukkaan, vaikka nekin olisi voinut käyttää muiden hahmojen kehittämiseen  ja tarinan syvällistämiseen.

Draamasta puheenollen: sarjan pari kolme viimeistä jaksoa olivat aivan sydäntä särkeviä. Varsinkin viimeinen jakso oli niin koskettava, kun katsoja oikeasti huomaa kuinka hahmot oikeasti välittävät toisistaan. Samoin myös jakso (jonka numeroa en nyt muista) jossa Otonashin menneisyys ja kuolema selviää katsojalle oli todella tunteellinen. Jos katsojalta ei tirahada kyynel tai pari jomman kumman jakson aikana niin on kyllä kumma. Koko sarja on melkeimpä yhtä tunteiden vuoristorataa, kun katsojan tunteet heittelehtivät laidasta laitaan.

Sarjan hahmot ovat aika meh tapauksia Otonashia, Yuria ja paria muuta lukuunottamatta. Varsinkin muut vastarintalaiset ovat sieluttomia ja hyvin turhia hahmoja. Onneksi sarja tekee fiksusti eikä perehdy näiden menneisyyteen sen kummemmin. Paitsi Yuin, joka on varmaan sarjan turhin hahmo. Onhan hänelle ja Hinatalle yritetty antaa jotain rakkausintressiä, mutta sekin jää puolitiehen. Hänelle on annettu myös yksi jakso! Sarjassa olisi ollut monia muita hahmoja, joista olisi ollut kiva tietää enemmän, mutta ei kuin kerrotaan siitä hyperaktiivisimmasta ja ärsyttävimmästä hahmosta. Miksi, oi miksiiih!?

Mutta valittaminen sikseen ja puhutaan muista hahmoista kuin Yuista. Otonashi on tarinamme sankari, jonka päätöksiin on helppo samaistua. Hän luotettava kaveri, jonka apuun suurin osa hahmoista uskoo. Pidin hänen hahmostaan kovasti, sillä hän ei jää vain perus mieshahmoksi, joka lähtee nyrkit pystyssä sotaan, vaan hän oikeastaan ajattelee aivoillaan. Hän kehittyy hyvin paljon hahmon, varsinkin sen jälkeen, kun taas muistaa menneisyytensä ja mitenkä kuoli. Hänen, Yurin ja Kanaden (eli Enkelin) välille on yritetty kehittää jonkin sortin kolmiodraamaa, mikä ei kuitenkana saa tuulta siipiensä alle vaan kuihtuu kokoon nopeasti.
Yuri tai lempinimeltään Yuripe on sarjamme tsundere. Hän johtaa vastarintaliikettä ja jos hän saa jotain päähänsä hän myös tekee sen. Välillä vähän likaisin keinoin, minkä varsinkin Hideki saa tuntea nahoissaan. Yuri on ihan mielenkiintoinen hahmo, jonka päähänpistoja on kiva seurata. Hän tekee kaikkensa ystäviensä takia ja ilmeisesti se tekeekin hänestä suositun. Hänen hahmokehityksensä jää mielestäni liian vähäiseksi ja liian loppuun. Hänellä on myös vaikeuksia luottaa Kanaden ja näiden kahden suhteen etenemistä on mukava seurata.
Kanade Tachibana on nimeään myöten tavallinen hahmo. Hän hiljainen, hopeahiuksinen tyttö, joka omaa hyvin huonot sosiaaliset taidot. Aluksi hän oli hyvinkin kiinnostava, sillä hän omaa yliluonnollisa voimia ja odotin mihin suuntaan hahmo kehittyy. Valitettavasti Kanaden hahmo ei kehity melkein ollenkaan ennen viimeistä jaksoa ja silloin on vähän myöhäistä. Hän vain jämähtää paikoilleen, vaikka hänestä olisi voitu saada paljon enemmän irti. Hänen hahmonsa jää hyvin etäiseksi ja välillä hänen ja Otonashin suhde tuntuu pakotetulta ja teennäiseltä. Itse asiassa katsoja ei tiedä hänestä sen enempää lopussa kuin sen jo minkä alussa saatiin selville.
Kunniamaininta pitää kyllä antaa Ayato Naoille, joka kehittyy jopa päähahmojamme enemmän. Naoi toimittaa aluksi pahiksen virkaa, ja vaikka ei hän saavutakkaan mitään sillä saralla, on hän ehdottomasti viihdyttävin hahmo koko sarjassa. Se miten hän kehittyy sarjan aikana on mahtava katsella ja sen lisäksi hän niin moniuloitteinen. Vaikka hän on välillä koppava ja ärsyttävä on hän silti lempihahoni.

Sarjan animaatio on kaunista katsottavaa. Se on tarkkaa, tervää ja hohdokasta, kaikkea yhtä aikaa. Hahmot oli kauniisti tehty ja varsinkin niiden ilmeet ja eleet tulivat hyvin esiin. Hahmojen ulkonäöissä oli selviäkin eroavaisuuksi ja jokaisella oli jokin pieni yksityiskohta josta hahmon tunnisti. Animaation laatu kuitenki heittelehti hurjasti sarjan aikana, varsinkin huumori-kohtauksissa, joissa hahmot on tehty tosi pelkistetysti ja tylsästi. Backgroundit ovat taas aivan omaa luokkaansa, kuten myös musiikkikohtaukset. Ne on esitetty niin kauniisti, ettei niistä voi olla pitämättä. Niissä on erinomaisesti käytetty värejä ja valoja ja joitakin lisätehosteita.

Entäs sitten musiikki? Sitä ei voi edes sanoin kuvailla. Se on puhdasta, tunteellista, kirkasta, säkenoivää ja kipinöivää, mikä hellii korvia. OST:stä jäi varsinkin mieleen Theme of SSS, joka on vastarintalaisten theme ja sitten on Crow song, jonka voimakas ja upea tulkenta aivan hivelee korvia. Tämä kohtaus myös esitetään upeasti. Alkutunnari on myös erinomainen kappale. My Soul, Your Beats on aivan huumaavaa kuunneltavaa. Varsinkin kappaleen piano aloitus oli aivan upea ja se vetää katsoja kuin katsojan mukaan sarjaan. Tunnarin animaatio oli kaunista, vaikken pitänyt tavasta miten hahmot esitettiin, sillä se oli mielestäni liian pelimäinen. Alkutunnarin animaatio myös muuttui aina sarjan edetessä mikä oli ihan kiva lisä. Lopputunnari oli hyvin herkkä ja siitä välittyi melankolinen tunnelma. Kappale sai melkein kyyneleet kohomaan silmiin, niin surullinen ja välitön se oli. Lopputunnarin animointi oli hyvin simppeli, sillä jokaisesta hahmosta näytettiin pysäytyskuvia, jotka ilmestyvät ruutuun yksitellen. Animaatio myös muuttuu sarjan mukaan ja hahmoja lähtee, siitä tulee lisää. Sopii hyvin tähän rauhalliseen kappaleeseen, jonka nimi on btw Brave Song.

Tuomio

Lopullinen kysymys kuuluukin: onko Angel Beats kaiken hypetyksensä ansainnut? Sanoisin, että kyllä se on. Se on erinomainen sarja joka sekoittaa draamaa, huumoria ja yliluonnollisuutta. Se painottaa hieman liikaa huumoriin ja draama jää taka-alalle. Osaa kuitenkin luoda tunnelmallisia kohtauksia ja saa katsojan jopa herkistymään. Hieman haparoiva tarinan kerronta ja lopetus saattavat kismittää jonkin aikaa, mutta kaunis animointi ja upea musiikki pelästävät koko sarjan. Suurin osa hahmoista ovat melko stereotyyppisiä ja tylsiä jotka ovat sarjan kannalta turhia. Onneksi Otonashi, Yuri ja Naoi pitävät menoa ja vauhtia yllä. Osaa hetkauttaa surullisilla kertomuksilla ja dramaattisilla kohtaloilla, varsinkin Otonashin kohdalla. Suuria tunteita riittää. Ei täydelinen pakkaus, mutta pikkuvikojen läpi katsoessa erinomainen kertomus, joka varmasti saa kyyneliin.

Arvosana: 8,3/10

Chouyaku Hyakuninisshu: Uta Koi - silloin kun runoiltiin

Arvostelu numero kaksi. Saatuani Mirai Nikkin ja Higurashin päätökseen, halusin synkempien sarjojen katsomisen jälkeen tuijotella jotakin "ei niin vakavaa". En kuitenkaan muista miksi päätin katsoa juuri Utakoin. Se vain taisi osua oikeaan aikaan.

Tarina

Utakoi kertoo liberaalin tulkinnan Hyukuninisshun kokoomateoksesta, joka sisältää 100 eri runoa Heian kauden sadalta eri runoilijalta. Tarinamme seuraa monia eri rakastavaisia jotka vaikeana aikana painivat rakkauden ja velvollisuuden välillä.

Arvostelu

Kun aloin katsomaan Utakoita oikeastaan en tiennyt ollenkaan millainen tämä anime olisi. Minulla ei siis ollut harmainta aavistustakaan, että tarina sisältäisi runoutta. Laitettuani ensimmäisen jakson pyörimään ensi reaktioni oli: "Siis oikeesti! Tehdäänkö nykyään runouden pohjalta animea!?". Ei siinä mitään. Itse asiassa Utakoi kertoo ihan kelvollisen tarinan. Tai oikeastaan tarinassa ei ole selkeää juonta ollenkaan, vaan se hyppii rakastavaisista toiseen ja kertoo näiden romansseista ja välillä lausutaan jokin rakkausruno. Aina muutama jakson välein hahmot vaihtuvat ja aletaan selvittää heidän tarinaansa. Välitettavasti tämä johtaa siihen, että tarina alkaa toistaa nopeasti itseään. Vaikka hahmot vaihtuvat tiheään tahtiin, ei kiinnostusta jaksa pitää yllä, koska katsoja jo suurin piirtein tietää miten homma menee. Suurin osaan suhteista on kuitenkin saatu sitä oikeaa lämpöä ja rakkauden tunnetta, mikä kiinnittää katsojan TV:n ääreen.

Kuitenkin sarjan päätekijä, eli runous jää valitettavasti taka-alalle varsinkin sarjan alkupuolellla ja välillä se unohtuu kokonaan. Kaikkia sataa runoahan sarjassa ei ehdittäisi muutenkaan käsitellä ja onneksi sarja kuitenkin ottaa runoutta enemmän mukaan sen loppu puoliskolla. Itse en ole mikään runouden ystävä, mutta minuun ainakin sarjan runot vetosivat. Oikeastaan niin paljon, että lainasin kirjastosta kyseisen teoksen. Myös kohdat, kun joku hahmoista lausuu runon oli tehty hienosti. Runon lausuessaan ruutuun ilmestyy jokin kaunis tausta, johon sitten lausuttava runo kirjautuu. Tosi hienosti tehty!

Sarjan rakkaustarinat eivät kuitenkaan kaikki pääty onnellisesti. Se voisi helposti valita helpon reitin ja päättää kaikkien parien suhteet onnellisesti, jolloin kaikki eläisivät elämänsä loppuun asti. Mutta näin ei onneksi ole, vaan tarinassa on sitä draamallisuutta, kun rakastavaiset eivät tavalla tai toisella voi vierttää elämäänsä yhdessä. Hyvin usein tulee velvollisuudet tielle ja joskus toinen osapuoli saattaa kuolla. Jotkin tällaiset ero hetket saivat kyyneleet silmiin.

Ja jotta sarja ei menisi liian vakavaksi on sinne tänne ripoteltu huumoria. Mielestäni se onkin hyvin onnistunutta eikä se tunnu pakotetulta. eikä kuten monilla muilla sarjoilla, Utakoi ei iske typerää huumoria tunteellisiin kohtauksiin, vaan sillä on oikea aikansa ja paikkansa.

Minusta hienoin veto koko sarjalta oli se, kuinka siinä esiintyi hahmoja jotka oikeasti ovat olleet olemassa. Jos edes yhtään tuntee runoutta tai japanilaista historiaa tai kirjallisuutta, sarjasta bongasi hyvin äkkiä hyvinkin tunnettuja henkilöitä, esim. Fujiwara no Takaiko, joka oli aikanaan Japanin hallitsija. Toisaalta tämä on hyvin merkityksetön asia jos ei tunne yhtään japanilaista historiikkia.

Sarjan heikoin lenkki on kuitenkin hahmot. Suurin osa niistä on hyvin tylsiä ja sieluttomia, vaikkakin löytyy sieltä muutama ihan semi-hahmo. Vaikka kaikille hahmoille on yritetty antaa taustatarinaa, niin ei näistä saa lopulta irti paljon mitään. Petyin kuitenkin erityisesti naishahmohin. Ne olivat kaikki samanlaisia niin luonteeltaan, kuin myös ulkonäöltään. Mitään suuria eroja niissä ei voinut huomata. Varsinkin ulkonäöllisesti hahmot muistuttavat paljon toisiaan. Jokaisella hahmolla on samanlaiset kasvon piirteet ja hiukset. Naishahmoja on myös hyvin vaikea erottaa toisistaan koska kaikillä näistä on pitkät hiukset eri väreillä. Tietenkin se kuuluu sarjan ulkoasuun, koska sarjahan sijoittuu Heian kaudelle, jolloin kaikilla naisilla oli järjestänsä pitkät hiukset. On kuitenkin hyvä, ettei kaikille naisille oltu laitettu vain mustia hiuksia. Propsit kuitenkin siitä, että naishahmoista ei oltu tehty itkeviä surkimuksia, vaan jokainen oli päättäväinen, itsenäinen hahmo. Mieshahmojen ulkonäöissä oli vähän enemmän eroja, vaikkakin ne omasivat samanlaisia hiustyylejä ja silmiä eri väreillä varustettuna.

Hahmoja on sarjassa niin paljon, eikä läheskään kaikkiin pääse sisälle, kun nämä näyttäytyvät vain muutaman jakson ajan, ettei niistä keski oiken mitään sanottavaa. Yksi hahmo on kuitenkin sellainen mistä pystyy sanomaan jotain ja joka oli itse asiassa lempihahmoni koko sarjassa. Nimittäin Fujiwara no Teika. Teika toimii sarjan kertojana ja hän aloittaakin lähes joka jakson hölisemällä jotain. Hän on hyvin humoristinen hahmo, joka heittää usein hetulaa. Hän aina pirteä ja iloinen, eikä hän tunnu masentuvan mistään. Ensin pidin Teikaa turhana hahmona, joka on vain lätkäisty mukaan, mutta aloin kuitenkin pitämään hänestä aina vain enemmän. Hänestä myös paljastuu uusia puolia sarjan loppua kohden ja hän loppujen lopuksi tärkeimpiä hahmoja sarjassa. Hänen ainainen hyväntuulisuutensa myös sai aina hymyn kasvoille.

Utakoin musiikki on mielestäni parhaimpi mitä olen kuullut. Itse kyllä pidän tosi paljon koton soitosta ja muustakin japanilaisesta perinnemusiikista. Sarjan OST on hyvin rauhallista ja hempeää ja välillä jopa haikean surullista. Sarjan alkutunnari, Love letter no Nanika?, on aivan liian hyvää kuultavaa. Se toimii hyvin sarjaan henkeen ja se sekoittaa vanhaa ja uutta musiikkityyliä keskenään. Alkutunnarin kaunis animointi on myös tosi hyvin synkattu musiikin kanssa ja sitä jotenkin aina odotti, kun aloitti katsomaan seuraavan jakson. Lopputunnari Singin´ my Lu,  taas ei mielestäni ollut yhtä hyvä kuin alkutunnari, mutta kyllä sitä nyt kuunteli. Lopputunnarin animointi on mielestäni vähän pettymys, sillä se oli vaikutti niin puolivalmiilta ja nopeasti tehdyltä.

Mitä sarjan animointiin tulee, se oli kaunista katsottavaa. TYO Animation oli käyttänyt sarjassa runsaasti värejä ja mielestäni se oli oikein hieno heitto, ja se teki mielestäni sarjasta eloisan ja pirteän. Toisaalta sarja osasi muuttaa tunnelman synkäksi ja surullisemmaksi tai tunteellisemmaksi vain muuttamalla värien sävyjä. Taustat ovat aivan hämmästyttävän kauniita. Ne ovat kuin maalauksia, joita voisi tuijottaa vaikka kuinka kauan. Sarjalla on myös kiinnostava tapa esittää esim. vesisateen, sillä se... tai noh... aaargh, en osaa selittää. Mene ihmeessä itse katsomaan sarja niin ymmärrät mistä puhun. Hahmojen liikkuvuus oli oikein sulavaa ja huolimatta siitä, että hahmot, varsinkin naiset, oli kiedottu runsaisiin kimonoihin ja yukatoihin pitkineen hiuksineen, eivät ne näyttäneet tai vaikuttaneet kömpelöiltä tai tönkköisiltä. Hahmojen ympärille jätetyt mustat rajaukset tekivät niistä sarjakuvamaisia, mikä oli mielestäni hieno idea ja erottaa hahmot paremmin taustasta. Tunteellisena sarjana hahmojen ilmeisiin ja eleisiin oli paneuduttu ja jokainen ilo, kipu, hämmennys ja suru näkyi hahmojen kasvoilla selkeästi ja aidosti. Hyvää työtä animoinnin kanssa.

Tuomio

Erinomainen historiallinen sarja, joka johdattaa katsoja runouteen ja rakkauteen. Tarina valitettavasti toistaa itseänsä, mutta rakastavaisten suhteiden seuraaminen pitää kuitenkin kiinni sarjassa. Ei sorru joka tarinan kohdalla Happy Endiin, vaan antaa muitakin vaihtoehtoja. Osaa välillä olla hyvin surullinen ja dramaattinen, mutta välillä taas ottaa vähän outoja ratkaisuja. Hoitaa hommansa kuitenkin kunnialla ja osoittaa runouden kiinnostavalla tavalla. Hahmot eivät ole alansa parhaimmistoa, mutta osaavat ne välillä herättää katsojassa myötätuntoa ja surua. Ulkonäöllisesti hahmoja on vaikea erottaa toisistaan, vaikkakin kaunis animaatio paikkaa tämän kauneusvirheen. Kaunis ja hienosti suunniteltu värimaailma tuo syvyyttä tarinaan. Musiikki on liian hyvää kuunneltavaa. Varsinkin alkutunnari on loistava, enkä missään nimessä skippaisi sitä.
Sarja varmasti jakaa mielipiteitä, sillä runous ei iske kaikkiin. Suosittelen kuiten katsomaan, sillä se on paljon enemmän kuin antaa ensin ymmärtää ja on ehdottomasti suuri yllättäjä genressään. Vaikka Utakoi ei ole täydellinen, niin mielestäni se ei ole saanut ansaitsemaansa arvostusta ja se kaipaisi enemmän huomiota.

Arvosana:  7,6/10

(Youtubesta ei löytynyt sarjan tunnareita, 

mutta tässä on nyt koko versiot, niin pääsette vähän tunnelmaan ;))