torstai 31. maaliskuuta 2016

10 vuotta sitten...

Hohhoijaa, huomenta arvon lukijat... ei kun hetkinen mitä kello on?! Joo jäi vähän pääsiäisloma päälle ja tämä postaus vain lykkääntyi lykkääntymistään. Ja koska se ei riitä niin aika on ollut vähän kortilla tämän viikon, eikä kaikkeen mitä pitäisi tehdä tai mitä haluaisi tehdä ei ole yksinkertaisesti riittänyt aika... Anteeksi siis vähän myöhästyneestä postauksesta! Mutta asiaan; oma anime/manga-harrastus on tullut siihen pisteeseen, että sitä on takana jo 10 vuotta. Ja näissä kymmenessä vuodessa on ehtinyt tapahtua kaikenlaista tämän harrastuksen kanssa. Siis ajattelin tehdä postauksen, jossa muistelen mieleen jääneitä muistoja jotka liittyvät jotenkin otakun uraani. Tätä postausta olen suunnitellut jo pitkään, jo viime vuodesta asti jolloin tämä kyseinen kymppi tuli varsinaisesti täyteen. Nautin kovasti tämän tekstin kirjoittamista, sillä oli hauska pitkästä aikaa kelata aikaa taaksepäin ja yrittää muistella niitä kaikkia asioita mitä on tapahtunut ja miten harrastukseni on kehittynyt.


Vuosi 2005

Okei, tämä on erittäin tärkeä vuosi elämässäni, sillä tuolloin pääsin käsiksi ensimmäiseen mangaani, joka siis oli Inuyashan toinen osa. Olin tuolloin 9 vuotias, kirkas silmäinen nappula. Jostakin syystä tuo vuosi ja tuo päivä on jäänyt mieleeni hyvin selvästi, vaikka olen tosi huono muistamaan asioita. En tiedä mikä sai minut tuolloin kiinnostumaan tuosta kyseisestä pokkarista siellä pokkarihyllyllä Aku Ankkojen ja Tex Willereitten seassa. Jostain syystä nappasin sen sieltä hyllyltä, selasin sitä vähän aikaa ja pyysin isää ostamaan sen. Kaikki kiitos kuuluu kaiketi isälle, sillä jos hän ei olisi suostunut ostamaan tuota pokkaria tuolloin niin en tiedä olisinko koskaan tutustunut mangaan ja animeen. Tämä harrastus sai siis oikeastaan alkunsa ihan vahingossa :D. Minulla ei nimittäin ollut tuolloin, kun nappasin sen Inuyashan pokkarin käteeni, minkäänlaista hajua mangasta ja mikä se oikeastaan on. Voisi varmaan sanoa, että kohtalolla on ollut tuolloin sormensa pelissä.

Tästä kaiki alkoi... putosin kaivoon joka vei minut toiseen maailmaan

Vuodet 2006 - 2009

Lopun ala-asteen ajan harrastukseni vietti hiljaiseloa, sillä ei ollut niitä kavereita joidenka kanssa olisi voinut jakaa harrastuksen. Olin muutenkin eristäytynyt muusta porukasta, sillä minua ei hyväksytty joukkoon. Toiseksi koko ala-asteen ajan luin vain ja ainoastaan Inuyashaa, sillä pidin sitä ainoana hyvänä mangana. Tai no, en kyllä varmaan kauheasti tuolloin tiennyt muista sarjoista. Kuljin siis aika lailla läpät silmilläni enkä kiinnittänyt huomiota muuhun tarjontaan. Toisaalta tuolloin mangabisnes Suomessa oli vielä lasten kengissä, eikä tarjontaa kuitenkaan ollut aivan ylimäärin. Tuohon aikaan kuuluivat mm. Naruto, Dragonball, Azumanga Daioh, Death Note, Emma ja FMA. Egmont Kustannus oli myös hyvissä voimissaan ja julkaisi Punista ja Sangatsua enemmän mangaa. Suurin osa 2005- 2010 vuosien manga-tarjonnasta tulikin lehtipisteisiin juuri Egmontin kautta.
Mutta tosiaan; ala-asteen viimeiset vuodet olivat melkoista hiljaiseloa. Tuolloin olin kuin kävelevä Inuyasha-tietopankki, sillä jos joku sattui kysymään jotain sarjaan liittyen, niin meikä poika kyllä tiesi vastauksen. Voi niitä aikoja...

Vuosi 2010

Ylä-asteen aloitus toi taas uutta puhtia harrastukseen. Ylä-asteelta löytyi ystäviä jotka jakoivat myös saman harrastuksen ja intohimon. Tuo ystävyys on jatkunut muutaman kanssa tähän päivään saakka. Ja jos tätä nyt intohimoksi voi kutsua. Tulin paljon avoimemmaksi asiasta ja asiasta puhuminen oli jo helpompaan. Uudet kaverit tutustuttivat minut myös muihin sarjoihin, kuten Salapoliisi Conaniin, Fushigi Yuugiin sekä Narutoon. Noihin aikoihin myös isoveli alkoi kiinnostumaan mangasta ja pikkusisko luki jo Inuyashaa meikäläisen hyllystä.

Mm. nämä sarjat ovat nousseet suosikeikseni vuosien varrella

Vuodet 2011 - 2012

Rippikoulu vuonnani löysin tieni englannin kielisen mangan pariin. Tuohon asti olin vieroksunut vieraskielisiä opuksia, sillä enkun taitoni eivät olleet kovin kehuttavat. Tarjonta oli kuitenkin laajempaa, vaikka suurin osa enkku-pokkareista tuli lainattua kirjastosta, sillä netti ei ollut vielä löytänyt tietään pieneen mieleeni. En tosin muista oliko tuolloin jo mahdollista lukea mangaa netistä käsin... Innostus animeen kasvoi myös tuolloi ja aloitinkin katsomaan Inuyashan animeversiota Youtuben kautta. Tuolloin en osannut edes ajatella, että animea ja videoita voisi katsoa muualtakin kuin Youtubesta. Muistan edelleen kuinka vaikeaa se oli löytää jaksot ei-enkku-dubeilla. Tosin taisin katsoa ensimmäiset 50 jaksoa joko espanjaksi (johon minulla ei ollut minkäänlaista kielitaitoa) tai japaniksi ilman minkäänlaista tekstitystä. Nykyään olenkin ihmetellyt miten olen pysynyt sarjan menossa mukana ja tapahtumissa kärryillä, kun ei ole osannut kumpaakaan edellä mainituista kielistä. Kai meikäläisestä on vaan niin mukavuuden haluinen tai vanha. 2012 oli vähän hiljaisempi vuosi, mutta yläasteen aikana moni muukin sarja oli löytänyt tiensä mun mangahyllyyn Inyashan rinnalle Keväällä 2012 päätin muuten myös ylä-asteen.


Vuosi 2013

Vuoden 2012 lopussa innostus animeen taas hiipui vähäksi aikaa, sillä koulun vaihdettua ammattikouluun alkoivat uudet kujeet ja uudet kaverit astui kehiin. Tosin manga-innostus taisi olla huipussaan tuolloin. Lähes kaikki manga mitä julkaistiin päätyi vääjäämättä meikäläisen hyllyyn ja kaikki mikä liittyi Japaniin, kiinnosti aivan suunnattomasti. Kriitikon silmää ei ollut lainkaan ja sen takia tuli ostettua vähän turhiakin opuksia. Anime-innostus nosti uudelleen päätään myöhemmin vuonna 2013 ja taisin katsoa tuolloin oikein 25 sarjaa vuoden aikana. lol. Ja löysyin vihdoin sen kaivatun asian netin syövereistä, nimittäin nettisivuja joidenka kautta pystyi katsomaan animea maksutta enkkuteksteillä. Joo, oon tullut jo tuolloin kaikessa jäljessä, mutta minkäs teet :).


Vuosi 2014

Tuona vuonna harrastukseni saavutti aivan uuden tason. Täytettyäni 18 päätin hyödyntää "aikuisuuttani" ja lähteä ensimmäiseen coniini. Olen siis aika untuvikko vielä cosplayn parissa. Vanhemmat eivät olleet aikaisempina vuosina luvanneet lähteä kuskaamaan, joka harmitti toden teolla, kun Yoshihiro Takahashin vierailu jäi kokonaan välistä -_-. Mutta tosiaan isoveljen kanssa lähdettiin Tampereelle Traconiin yhdeksi päiväksi. Olin aivan kuin lapsi karkkikaupassi, sillä näkemistä, kuulemista ja hiplaamista oli vaikka millä mitalla. Muistan edelleen kuinka ihailin muiden cossaajien pukuja ja tuijotin cosplay-kisaa. Ja sitä rahaa paloi... voi herran jestas sitä meni paljon. Suurin osa taisi mennä mangoihin. Hups. Meikäläinen olisi viettänyt siellä vaikka koko päivän, mutta isoveljellä alkoi aika käydä tylsäksi, joten päädyttiin lähtemään jo 7 aikaan kohti kotia. Mutta conit olivat tulleet jäädäkseen. 2014 vuonna minulle alkoi tulla myös aikuisempi ote harrastukseen, sillä en kelpuuttanut kaikkea mitä oli saatavilla ja järki tuli mukaan.

Vuosi 2015

Viime vuosi oli, sanoisinko parhaimpia anima/manga-vuosia elämässäni. Hyvää mangaa suomennettiin ja Japanista tuli aivan uusia ja hienoja hittejä, tosin enkkupokkarien muodossa. Tuona vuonna lähes 2/3 lukemastani mangasta oli englannin kielisiä ja jopa kielitaitoni oli parantunut huomattavasti ylä-asteen ajoista. Myös katsomieni animeiden määrä oli huimassa nousussa, sillä määrä oli kasvanut 20 sarjasta vuodessa lähes 60 sarjaan vuodessa. Putki oli päällä ja meikäläinen tykkäsi siitä ;). Isoveli alkoi myös tuolloin innostumaan toden teolla mangasta ja alkoikin lukemaan sitä meikäläisen hyllyistä ja ostamaan joitakin sarjoja jopa itse (niitä mitä meikä ei kelpuuttanut :D). Conit eivät jääneet välistä, sillä osallistuin tuona vuonna sekä Traconiin, että Desuconiin. Conit olivat tuoneet jotain uutta elämään, sillä niissä oli mahdollista tutustua muihin harrastajiin ympäri Suomea. Muihin ihmisiin tutustuessa on löytynyt myös niitä sydänystäviä. Into sen kuin vain yltyi ja valitettavasti sain kokea tämän harrastuksen nurjan puolen; nimittäin burn-outin. Ei niinkään mangan suhteen vaan animen. Animen katsominen ei enää innostanut ja välillä sen katsominen tuntui työltä sekä raastavalta. En kuitenkaan halunnut joutua siihen pisteeseen, että animen katselu loppuisi meikäläisen kohdalla kokonaan. niin päätin pitää lomaa animesta. Jätettyäni animen katsomisen 3:ksi kuukaudeksi alkoi into taas palautua. Vasta tämän vuoden alussa alkoi sama roihu taas kipinöidä. Mangaa kylläkin luin samaan tahtiin kuin aina yleensäkin.


Vuosi 2016 (nykyhetki)

Ammatikorkeakoulussa aloitettuani opinnot harrastukseni on kokenut taas uuden vaiheen. Kai sitä voi aikuisuudeksikin kutsua, mutta tietty aikuismainen kritiikki sekä mangan että animen suhteen on ottanut enemmän valtaa. Eikä se ole huono juttu lainkaan. Kriittisessä mielessä kaikkia täytyy katsoa aivan uudelta kantilta ja se jos mikä tuo uutta syvyyttä harrastukseen. Monta kertaa olen miettinyt kuinka paljon lähti liikkelle siitä yhdestä pokkarista siellä Minimanin hyllyllä. Jotenkin itsekin on vaikea hahmottaa oman harrastuksen kehitystä, sillä enää en ole vain se pikku nassikka joka luki vain Inuyashaa tai osti jokaisen mangan minkä käsiinsä sai. Minusta on tullut (kai) aikuinen harrastaja, jolla on ollut pitkä matka kuljettavanaan tähän pisteeseen. Aikoinaan pelkäsin muiden suhtautumista harrastukseeni ja luulin heidän tuomitsevan minut sen takia. Olen positiivisesti yllättynyt kuinka helposti tuttava- ja ystäväpiirini ovat hyväksyneet harrastukseni. Tämä on yllätävää sillä kyse on kuitenkin suomalaisista :). Matkan varrella myös Suomen mangateollisuus on muuttunut ja kasvanut huimasti. Toivottavasti se jatkaa kasvuaan vastedeskin. Tämän harrastuksen kanssa on ollut ylä- ja alamäkiä, mutta sen kanssa ei kuitenkaan tule tylsää ja se jaksaa aina yllättää uudestaan. Animeteollisuus on muuttunut myös huimasti viimeisen 10 vuoden aikana, eikä vanhempia sarjoja voi enää verrata nykyisiin. 10 vuodessa on ehtynyt kokea yhtä ja toista ja oma tietoisuus animesta, mangasta ja itsestään on kasvanut rutkasti.

Tällainen oli minun matkani harrastukseni parissa. Aika pääpiirteisesti kirjoitin sillä kaikkea ei vain voi muistaa. Heh! En tiedä moniko luki loppuun asti, mutta meillä jokaisella on piste mistä ollaan lähdetty. Ja jos mitä olen oppinut tänä aikan: Älä häpeä harrastusta! :D


Jos innostus riittä niin kommentoi ihmessä monta vuotta olet itse harrastanut ;). Ja muistakaa: me olemme nörttejä ja ylpeitä siitä!!

English translate: My anime and manga hobby has come to the point that it is now ten years behind. My hobby has developed into a number of laws over the years and I was progressed with it. I don´t know where and who I would be now I would not have found this hobby. The world of anime and manga has chance a lot and I am glad that I can be a part of it. My adventure start in year 2005 when I was 9 years old. My first manga was Inuyasha volume 2 and my dad bought it for me. Thanks dad that you bought me that book!! My first touch for anime was when I was in junior high school. The enthusiasm has continued and even grown even if ups and downs has been. I visited my first con 2014 when I turned 18. In cons I've met new people and made new friends with whom I can share my passion. Thanks for all people; my friends, my kins and everyone whose have accepted my hobby and even me. Remember all that you don´t to be ashamed for your hobby. Be brave and be what you are. We are in some way geeks and proud of it!!
Comment and tell me how many years have you had the anime and manga!!

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

#11: Sound! Euphonium

Arvostelu yksitoista. Muutaman viime vuoden aikana musiikki-aiheisia sarjoja on ilmestynyt lähes jatkuvalla syötöllä. Nykyään oikeastaan jokaiselta kaudelta löytyy ainakin se yksi musiikkianime. Tarjontaa on ollut moneen makuun. Suurin osa on ollut idoli-tyylistä ryhmässä lauleskelua, klassiselta puolelta löytyy myös tarjontaa kuten myös vähän rock-henkistäkin musiikkia löytyy. Orkesterimusiikki on kuitenkin yksi niistä musiikkityyleistä, joka on jäänyt vähemmälle huomiolle ja josta ihmiset tuntuvat tietävän todella vähän ylipäätään. Kyoto Animation päätti kuitenkin tarttua härkää sarvista ja yrittää jotain erilaista. Hyvät naiset ja herrat, tämä on Sound! Euphonium!

Tarina

Sarjassa seurataan nuorta opiskelijaa, Kumiko Oumaejaa, joka on pienestä pitäen harrastanut musiikkia ja soittanut euphoniumia. Hän soitti aikanaan koulunsa orkesterissa, jonka kanssa hän kisasi paikasta kansainvälisissä kisoissa. Nykyään Kumiko on jättänyt euphoniumin soiton vähemmälle, eikä ole enää niin kiinnostunut musiikista. Aloitettuaan uudessa koulussa hänellä ei ole lainkaan innostusta alkaa taas soittamaan orkesterissa, varsinkaan sen jälkeen kun hän kuulee kuinka huonoja soittajia nykyiset ryhmäläiset ovat. Uusien ystäviensä takia ja erilaisten sattumusten kautta hän päätyy kuitenkin taas orkesterin riveihin. Hän päättää ottaa haasteen vastaan ja kohdata menneisyytensä haamut ja tähdätä ryhmänsä sekä uusien ystäviensä kanssa kansainvälisiin.


Arvostelu

Omalla kohdalla musiikkianimeiden katselu on jäänyt hyvin vähäiselle. You lie in April sekä Love Live! ovat tällä hetkellä ainoita tämän genren animeita, joihin olen tutustunut. Sound! Euphonium on kuitenkin sarja mikä sai kiinnostukseni heräämään. Heti ensimmäisten jaksojen aikana katsojan eteen lyödään monia kiinnostavia elementtejä ja kysymyksiä, jotka saavat pidettyä katsojan mukana. Näitä ovat mm. arvoitus, että miksi nykyisiä kakkosluokkalaisia on niin vähän ja mitä orkesterille oikein oli tapahtunut viime vuonna. Myös hahmojen väliset suhteet, varsinkin Kumikon ja Reinan suhde on mielenkiintoinen alusta asti. Suurin seikka on kuitenkin koko orkesteriryhmää koskeva kysymys, että haluavatko he soittaa kilpatasolla vai aivan huvin vuoksi. Nämä kysymykset herättävät katsojan kiinnostuksen ja saavat pidettyä katsojan kiinni sarjassa. Vaikka sarjassa on aika paljon huumoria ja koomisia kohtauksa, osaa sarja ottaa vakavammankin otteen jos se niin haluaa. Mukaan saatiin myös hieman romantiikkaa muutamien hahmojen puolelta, mikä elävöitti sarjaa hieman, eikä se pyörinyt pelkästään soittamisen ympärillä.

Koska itselle orkesterissa soittaminen ei ole missään suhteessa tuttua, niin oli kiinnostavaa päästä oppimaan asiasta ja päästä mukaan siihen. Sarjan pääidea on seurata Kumikoa ja tämän kaveruksia, kun he yrittävät kehittyä paremmiksi soittajiksi. Sarja luo mukavan kontrastin hahmoihin, sillä jokainen orkesterin jäsen on taidoiltaan eri tasoinen. Kaikki hahmot eivät ole jo alunperin hyviä soittajia, vaan jotkut joutuvat oikeasti aloittamaan aivan pohjalta soittamisen kanssa. Myöskään kokeneemat soittajat eivät ole ylivertaisia musiikkiniekkoja, vaan he tekevät myös itse virheitä ja kehittyvät soittamisessa. Tämä oli mielestäni hienoa, sillä usein sarjoissa päähahmot ovat jo alunperin uskomattoman hyviä ja täydellisiä taistelijoita, tanssijoita, kokkeja tai laulajia. Sarjassa tulee kuitenkin hyvin ilmi se, että vaikka itse olisi kuinka hyvä soittaja ei tule ryhmässä pärjäämään, jos ei pysty soittamaan yhdessä toisten kanssa. Sarjan tarkoitus tuoda esiin orkesterissa soittamisen vaikeudet onnistuukin todella hyvin. Sen lisäksi, että kaikki soittajat ovat niin eri tasoisia, hahmojen väliset riidat sekä epävarmuus omasta osaamisesta tuovat mutkia matkaan.


Sitten päästäänkin sarjan suurimpaan ongelmaan, mikä on monien muiden sarjojen tavoin liian vähäinen aika. Nimittäin 13 jaksoa ei millään riitä koko tarinan kertomiseen. Katsoja tajuaakin jo heti alussa ettei ryhmä ehdi päästä yhden kauden aikana mitenkään kansainvälisiin kisoihin asti. Myöskin osa hahmoista joutui kärsimään liian lyhyestä esitysajasta, sillä kaikkiin hahmoihin ei mitenkään ehditty perehtymään. En tiedä kuinka paljon KyoAni haluaa tuoda muita hahmoja esiin, mutta esimerkiksi orkesterin varapresidentti Asuka sai mielestäni liian vähän huomiota. Myöskin Kumikon menneisyys jäi aivan liian pimentoon, eikä sitä käsitelty muuta kuin ehkä jakson tai parin ajan. Nämä pienet mutta tärkeät asiat söivät hieman kiinnostustani sarjaan kohtaan, sillä pidin varsinkin Kumikon menneisyyttä erittäin tärkeänä koukkuna sarjassa. Toisaalta sarjasta on tulossa jossain vaiheessa toinen kausi, joten toivotaan, että sen aikana saadaan loputkin vastaukset kysymyksiin.


Kuten varmaan jo arvaatte, sarjalla on todella paljon hahmoja. Tämä on toisaalta sekä hyvä, että huono juttu. Hyvä asia oli se, että vaikka hahmoja on paljon tuo jokainen kuitenkin jotain uutta pöytään ja jos tällä sarjalla oli tarjota uusia hahmoja, olivat ne myös hyviä ja kiinnostavia. Kääntöpuolena taas suuri hahmokatras saatta sekoittaa katsoja pään totaalisesti ja suuren hahmokaartin takia suurin osa hahmoista jää ilman kehitystä ja tarinaa.
Kumiko Oumae on lukion ensimmäisellä aloittanut opiskelija, joka haluaa aloittaa uuden alun uudessa koulussa. Hän on pienestä asti soittanut euphoniumia, mutta on kuitenkin erkaantunut musiikista todella paljon. Hänen hahmonsa on hyvin kiinnostava ja sanoisinko tavallinen. Ja tavallisella tarkoitan sitä, että hän vaikuttaa luonteeltaan sekä tunteiltaan hyvin oikealta ihmiseltä. Tilanteesta riippuen Kumiko on joko hyvin hiljainen, toisinaan puhelias ja pirteä, mutta välillä jopa nenäkäs ja koppava toisia, varsinkin Shuichia, kohtaan. Hänen hahmonsa oli hyvin moninainen eikä häntä voi rengastaa mihinkään stereotyyppiseen hahmoon. Kumikossa on erittäin paljon samaistumispintaa, sillä hän on hyvin inhimmillinen ja normaali, eikä mitenkään ylitseammuttu. Hänen hauskin piirteensä on kuitenkin se kuinka hän välillä möläyttelee ääneen omia ajtuksiaan, mitkä usein johtavat hieman kiusallisiin tilanteisiin. Kumikon hahmokehitys oli mielestäni hieman heikkoa, vaikka hänen hahmonsa hyvä onkin. Kumikoon haluan vielä lisätä Reinan, jonka Kumiko tuntee ennestään yläasteelta, jolloin heillä oli keskenään erimielisyyksiä. Reina on hyvin hiljainen ja rauhallinen tyttö, joka on aivan loistava trumpetisti. Siitä huolimatta, että näiden kahden hahmon välillä on ollut jännitteitä, eivät he oikeastaan käsitelleet menneisyyttään tai riitojaan mitenkään. En pitänyt tästä, sillä tuntui kuin koko asia oltaisiin vain unohdettu tai kuitattu pelkällä olan kohautuksella. Myös se, että vaikka näiden kahden suhde kehittyykin, jää katsojaa askaruttamaan heidän todelliset tunteensa toisiaan kohtaan. Sarjassa annetaan nimittäin ymmärtää, että heidän suhteensa olisi paljon syvempää kuin pelkkää ystävyyttä. Tämän voi kuitenkin tulkita samalla lailla kuten Akuma no Riddlessä, eli pelkäksi hyvin syväksi ystävyydeksi.



Sapphire "Midori" Kawashima on Kumikon uusi ystävä, joka saa houkuteltua Hazukin kanssa Kumikon orkesteriin. Hän on joukon ainoa joka soittaa kontrabassoa. Hän inhoaa oikeaa nimeään ja sen takia hän usein painottaakin toisia kutsumaan itseään Midoriksi. Midori on hyvin sympaattinen ja suloinen hahmo, joka on aina huolehtimassa muista. Hän saa kuitenkin milestäni koko kolmikosta vähiten kehitystä sekä ruutuaikaa verrattuna esim. Hazukiin joka sai melkein kokonaisen jakson itselleen.
Hazuki Katou on pirteä ja innokas tyttö, joka innostuu orkesterista heti ja liittyykin Kumikon ja Midorin kanssa siihen. Itse samaistuin kaikista eniten Hazukiin, sillä hän ei ole koskaan ennemmin soittanut mitään soitinta, mutta haluaa kuitenkin yrittää ja kehittyä soittajana. Hänen kauttaan huomaa, ettei soittaminen ole mitenkään yksinkertaista, kun jopa hengittäminen täytyy opetella uudelleen. Hazuki kokee Kumikon lisäksi kaikista eniten asioita sarjassa, sillä uuden harrastuksen lisäksi hänet sysätään rakkauden ikuiseen oravanpyörään. Siitä huolimatta, että Midori ja Hazuki olivat hyviä hahmoja, eivät he olleet mitään tajunnanräjäyttäjiä vaan olivat joissakin suhteissa aika stereotyyppisiä. Tästä huolimatta molemmat olivat erittäin viihdyttäviä hahmoja, joita jaksoi seurata.

Sarjassa olisi paljon muitakin hahmoja joista haluaisin puhua, mutta heitä on kuitenkin liikaa joten mainitsen vielä yhden lempihahmoni. Nimittäin orkesteriryhmän uusi opettaja Noboru Taki. Monessa suhteessa Noboru on hyvin mielenkiintoinen, mutta samalla ristiriitainen tapaus. Hän ei ole ulkokuorestaan huolimatta se kiltti ja lempeä luokanopettaja, vaan on välillä jopa hieman julma ja kylmä oppilaitaan kohtaan. Tämän takia osa ryhmäläisitä ei pidä hänestä. Siitä huolimatta, että hän on tiukka ja jämäkkä opettaja, joka vaatii luokkalaisiltaan paljon, hänen opetusmetodinsa tuottavat kuitenkin aina tulosta. Hän nimittäin osaa hommansa ja tietää aina mistä puhuu ja osaa opastaa oppilaita oikein. Itse pidin Noborun hahmosta todella paljon, sillä hän osaa laittaa angstaavat lukiolaiset ruotuun.


Mitä sarjan animaatiosta voi sanoa? Se on taattua KyoAni-laatua. Jos olet joskus katsonut Kyoto Animationin tuotantoa, bongaa sarjasta heti studiolle tyypilliset hahmomallit sekä animaation laadun. Sarjan animaatio on eritäin sulavaa ja kaunista katsottavaa, mikä tekee katsomiselämyksestä entistä nautinnollisempaa. Kaikki aina taustoista hahmoihin on animoitu oikein tarkasti ja upeasti. Myös sarjan soittimet ovat todella yksityiskohtaisia sekä kauniita ja niistä huomaa, että soittimiin ja niiden rakenteeseen on perehdytty. Olisin kuitenkin toivonut hahmoihin enemmän eroavaisuuksia, sillä varsinkin sarjan naishahmot ovat kaikki saman näköisiä erilaisilla silmien väreillä ja hiustyyleillä varustettuina. Tästä huolimatta hahmoissa oli aina jokin tunnistettava piirre tai ykityiskohta, josta hahmon tunnisti. Monilla hahmoilla se oli esim. jokin hiuspinni tai huivi, joka teke hahmosta persoonallisen eivätkä nämä jääneet vain copy-paste hahmoiksi. Myös musiikki- ja orkesterikohtauksille täytyy antaa kunniaa. Ne on todella hienosti tehtyjä ja varsinkin viimeisen konserttikohtauksen animaatio sekä valotus oli upeaa katsottavaa. Myös tietyissä huumorikohtauksissa animaatio näkyi oikein hyvin, vaikka en tästä niinkään piitannut. Ylipäänsä sarjan tunnelma oli hyvin lämmin ja valoisa.

Sarjan alku- sekä lopputunnari olivat hienoa kuunneltavaa. Kumpaakaan tunnaria ei tullut skipattua sarjan aikana kertaakaan. Molempien tunnarien animaatio oli todella kaunista katsottavaa, varsinkin alkutunnarin konserttikohtaus, sekä lopputunnarin loppukohtaus jossa Kumiko ja Reina seisovat kukkaniityllä. Pidin myös siitä miten animaatiossa esiteltiin kaikki neljä päähahmoamme sekä näiden soittimet. TRUEn kappalle "Dream solister" oli upean kuuloinen biisi, joka sopi sarjan henkeen upeasti. Sitä jaksoi kuunnella kaikkien 13 jakson ajan ja sitä aina odotti, kun uusi jakso alkoi. Sarjan lopputunnari kuitenkin veti mielestäni tällä kertaa pidemmän korren. Energinen "Tutti!"-biisi oli todella upeaa kuunneltavaa ja se oli toteutettu mielestäni todella hienosti, sillä sen esittäjinä ovat Kumikon, Reinan, Midorin  sekä Hazukin ääninäyttelijät. Sarjan muu OST oli ihan hienoa kuunneltavaa, vaikka sieltä ei löytänytkään mitään erikoista. Viidennen jakson orkesterin soittama kappale oli kuitenkin hienoa kuunneltavaa ja olikin ainoa biisi mikä jäi mieleeni.


Tuomio

Sound! Euphonium on todella upeaa katsottavaa sekä kuunneltavaa. Sarjassa on paljon kiinnostavia elementtejä sekä kysymyksiä, jotka herättävät katsojan mielenkiinnon heti kättelyssä. Sarja hoitaa tonttinsa kunnialla loppuun asti ja sen avulla keltanokkakin pääsee perehtymään orkesterin sekä sen musiikin saloihin. Tietyt kysymykset jäivät ilman vastausta, mikä jäi vähän harmittamaan. 13 jaksoa on aivan liian lyhyt aika sarjalle. Kaikkiin hahmoihin ei ehditä tutustua, eikä ryhmä ehdi kansainvälisiin kisoihin asti.
Sarjan laaja kirjoinen hahmokatras on kiinnostavaa seurattavaa. Hahmojen lähtökohdat sekä musikaalinen tuntemus on jokaisen hahmon kohdalla eri tasoista, mikä tekee sarjasta viihdyttävän ja kiinnostavan sekä sen hahmoista inhimmillisä ja empaattisia. Hahmojen on nähtävä vaivaa, eikä mitään voi sarjassa saavuttaa ilman kovaa työtä. Sarjan päähahmot ovat erittäin mielenkiintoista ja viihdyttävää seurattavaa. Varsinkin Kumikoon ja Hazukiin on helppo samaistua, sillä molempiin hahmoihin pääsi helposti sisälle. Suurin osa hahmoista jäi liian pimentoon ja heistä kaikista olisi halunnut tietää enemmän.
Sarjan animaatio oli taattua Kyoto Animationia. Taustat, hahmot ja soittimet olivat kaikki hienoa katsottavaa. Animaation laatu oli erittäin korkea se piti laatuaan yllä loppuun asti. Hahmoissa olisi voinut enemmän ulkonäöllisiä eroavaisuuksia, varsinkin naispuolisten.
Vaikka sarjan molemmat tunnarit olivat hienoja ja upeaa kuunneltavaa, itse sarjassa soitettava musiikki oli kuitenkin keskinkertaista. Vaikka kaikki orkesterin soittamat biisit olivatkin hyviä niin muu sarjan OST oli hyvin unohdettavaa.
Kaikki mihin tämä sarja ryhtyy sen se suorittaa kunnialla. Sarjalla on omat vikansa, mutta upea ohjaus, sekä hieno tarina ja tasapaino pelastivat paljon. Odotan innolla sarjan toista kautta.

Arvosana: 7,4/10

English translate: Sound! Euphonium is really stunning both to watch and to listen. There have so much interesting elements and questions whose arouse interest in the viewer, Series make its job very well and with it viewer can jump into music and orchestras action. Some questions can´t give answers and it`s annoyed. 13 episodes is too short time to tell the whole story.
Series have lots of characters. Most of the characters are very interesting to watch. Viewer can identy with them and characters have to make work so they can get it what they want. The main characters are very interesting and entertaining to watch. Especially Kumiko and Hazuki are very sympathetic and  empathetic. Some of characters were too obscure.
The animation of the series is fantastic and clean. Backgrounds, characters and instruments are all good made. Animation is very high quality. The characters could have been more differences, especially women characters. Although opening and ending are great the other OST is really boring and moderate.
All what this series will take to perform it with honor . Series has its own faults , but the stunning control , as well as a great story and a lot of balance rescued . I look forward to the second series





sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

#10: Katanagatari

Heissan allihubba taas kerran! Vuorossa on arvostelu numero kymmenen. Aikoinani, kun rupesin oikein tosissaan katsomaan anime, minulla oli tapana kirjoittaa listaa animeista joita aioin katsoa. Kyseinen lista on edelleen olemassa, vaikkakin vähemmällä käytöllä se nykyään onkin. Listalta löytyy mm. Baka no test shounkanju, Princess Princess ja Code Geass. Katanagatari on anime, joka oli kuitenkin jäänyt jostain syystä mieleeni ja nyt melkein kuusi vuotta animen päättymisen jälkeen, päätin aloittaa kyseisen sarjan katsomisen. Hyvät naiset ja herrat, tämä on Katanagatari.

Tarina

Yasuri Shichika on nuorukainen, joka asuu autiolla saarella kahdestaan siskonsa Nanamin kanssa. Shichika kuuluu legendaariseen Kyotouryuu sukuun, jonka jäsenet ovat taitavia miekkamiehiä. He eivät kuitenkaan ole tavllisia miekkamiehiä, sillä heidän niin sanottu synnyinlahjansa on se etteivät he pysty käyttämään miekkaa. He ovat itse se miekka,
Eräänä päivänä Shichika kohtaa nuoren naisen nimeltään Togame, joka on tullut saarelle pyytämään Shichikalta apua. Togame kertoo Shicikalla, että kauan sitten taidokas miekkaseppä Shikizaki Kiki takoi 12 miekkaa, joilla on suuria jopa pelottavia voimia. Togamen on etsittävä ja kerättävä nämä miekat ja siihen hän tarvitsee Shichikan apua. Ensin kieltäydyttyään, Shichika muuttaa kuitenkin mieltään ja päättää kerätä miekat Togamen kanssa ja ryhtyä tämän miekaksi.


Arvostelu

Katanagatari on taas yksi sarja joka oli keikkunut katsomislistallani melkein yläasteen alusta saakka. Olin kuullut sarjasta paljon hyvää ja olin oikeastaan innoissani tämän sarjan suhteen ja odotin siltä aika paljon. Mutta se ei aivan yltänyt odotuksiini. Sarja ei ole varsinaisesti umpihuono, muttei kuitenkaan parhaimpiakaan. Se mikä minua kiinnosti eniten Katanagatarissa oli sen samuraihenkisyys sekä nämä 12 kirottua miekkaa. Myös Edo-kauden miljöö herätti kiinnostusta. Sarja toteuttaa samurai-/miekkamies-teeman vähän eri tavalla kuin muut animet. Pääsankari ei ole jumalattoman isoa miekkaa heiluttava köriläs, vaan sankari itse on se miekka jotta käyttää taistelussa. Ensin minua vähän askarutti koko idea, mutta se oli kuitenkin toteutettu ihan hyvin. Mitä näihin 12 miekkaan tulee; noh, minua oikein suututti kuinka vähän aikaa jokaiseen miekkaan loppujen lopuksi käytettiin. Jokaisen miekan nimi sekä voima kerrottiin kyllä, mutta selitykset tuntuivat äkkiä keksityiltä ja hutaistuilta. Vaikka miekkojen kuuluisi olla keskeinen osa sarjaa ne jäävät silti vähän valjuiksi. Varsinkin lopputaistelussa, jossa kaikki miekat olivat esillä tuntui typerältä, sillä katsoja oli jo tässä vaiheessa ehtinyt unohtaa miekkojen nimet sekä niiden kyvyt. Sarjalla on 12 jaksoa ja jokainen varmaan tajuaa, että jokaisessa jaksossa käsitellään yksi miekka. Idea on ihan hyvä, mutta huolimatta siitä, että jokaisella kapistuksella on oma jakso, toisiin miekkoihin perehdyttiin silti enemmän kuin toisiin. Tämä sai oloni tuntumaan erittäin tyhjältä. Minua häiritsi myöskin se, etteivät miekat olleet edes välttämättä miekkoja. Aseet olivat jos jonkinmoisia hömpötyksiä, mikä mielestäni söi sarjan uskottavuutta.

Aluksi luulin, että Katanagatarissa olisi kunnolla tappeluita, verta, hikeä ja miehekkäitä lausahduksia. Heh he hee... eipä ollutkaan. Toisin kuin esim. Kill la Killissä jossa turha teoreettinen selitys sivuutetaan ja lyödään pahiksia turpaan sen kun ehditää, Katanagatarissa dialogi on hyvin suuressa osassa. Jos odotit sarjalta pitkiä ja upeita taisteluita, niin voin sanoa että tulet takuulla pettymään. Kaikki sarjan taistelut nimittäin kestävät korkeintaan 5 minuuttia ja loppuvat ennen kuin ne ovat ehtineet edes alkaa. Itse koin tämän vähän typeräksi sillä, kun taistelut olivat ohi nopeasti ei fiilikseen ehtinyt päästä mukaan eikä sankaria ehtinyt edes kannustaa. Dialogista puheen ollen vielä; sarjassa on sitä paljon. Ei siinä mitään jos se olisi ollut kiinnostavaa ja hauskaa seurattavaa, mutta koska suurin osa oli hyvin pitkäveteistä ja raskasta, ei sitä jaksanut seurata. Sarja käy pikku hiljaa puuduttavaksi, sillä dialogi vie liian suuren osan toiminnalta. Sarja onkin toiminnan sijaan Edo-kaudelle sijoittuvat slice-of-life-sarja jossa suurin asia on Togamen ja Shichikan suhde ja sen kehittyminen. Jokaisella jaksolla on kuitenkin esitysaikaa 45-50 minuuttia, joten olisi draaman ja toiminnan välille ihan varmasti saatu parempikin tasapaino.


Mitä tulee naiskertojaan, joka selosti aina jakson alun ja lopun, se sai ainakin minun  nuppini kiehumaan. Ensinnäkin pidin kertojaa aivan turhana heti ensimmäisestä jaksosta lähtien ja toiseksi vihasin kertojan ääntä ja puhetyyliä.
Sarjan lopetuksesta sanon sen verran, että vaikka sen kuului olla sydäntä särkevän surullinen, oli se minulle pettymys. Ja tämä pettymys johtuu siitä, että en päässyt koskaan kunnolla sarjan enkä sen hahmojen sisälle. Vaikka yritin pitää loppua hyvänä ja surullisena, en silti saanut itseä pitämään siitä. Se kuitenkin opetti sen ettei lopun tarvitse aina olla onnellinen. Loppukohtaus ja sen ratkaisu oli taas mielestäni epäloogisin ja typerin mitä sarjassa oli tapahtunut.

Sarjalla on suhteellisen suuri määrä hahmoja, joihin ei valitettavasti pääse käsiksi. Vaikka sarjalla on antaa mielenkiintoisia pää- sekä sivuhahmoja, ei mihinkään hahmoon pääse oikein sisälle ja näin ollen myöskään samaistumaan. Osa hahmoista kuvataan ensin tärkeinä tarinan kannalta, mutta eivät sitä olekaan loppujen lopuksi. Mm. Maniwa ninjajoukko oli yksi tällainen. Heistä annetaan todella mielenkiintoinen kuva heti alussa ja luulin, että he olisivat tärkeimpiä pahiksi. Minua kuitenkin suretti aivan hirveästi kuinka huonosti sarja kohteli heitä, sillä heidät vain nakataan surutta pois sarjasta eivätkä he ehdi oikeastaan tehdä mitään sarjan aikana. Heidän roolinsa olikin lopuksi vain kulkea mukana tapettavana. Tämä on harmi sillä heistä olisi saanut niin paljon irti. Myös miekkojen haltijat jäivät vain tyhjiksi kuoriksi, joidenka tuli olla mukana yhden jakson verran ja sitten joko delata tai jäädä vain yhtäkkiä pois. Myös se, että yhden miekan haltijan ja Shichikan taistelua ei näytetty lainkaan oli mielestäni kova floppi. Varsinkin kun sarjan lopussa kukistettuja hahmoja esiteltiin niin tämä kyseine hahmo häiritsi aivan suunnattomasti, sillä hänen lyömistään ei oltu näytetty. Kyseinen hahmo vaikutti myös tärkeimmältä miekan haltijalta koko sarjassa.

Shichika tykkää leikkiä Togamen hiuksilla.

Mutta esittelen nyt kuitenkin myös tarinan kaksi tärkeintä päähahmoa. Yasuri Shichika on noin 18 vuotias nuorukainen, joka liittoutuu Togamen kanssa ja alkaa toimia tämän miekkana. Shichika on rauhallinen ja aina tyyni, joka hoitaa aina hommansa, kun Togame käskee. Hän on koko ikänsä asunut kaksistaan siskonsa kanssa saarella joten hän ei aina tiedä miten kuuluu olla toisten ihmisten kanssa tai kuinka reagoida heihin. Hän on vähän hölmö ja hän on oiva esimerkki pullossa kasvatetusta lapsesta, joka ei tiedä mitää ulkomaailmasta. Aluksi en pitänyt Shichikasta lainkaan, sillä hän aluksi hyvin kylmä ja jäätävä hahmo, jonka ilme ei värähdäkkään, kun hän joutuu tappamaan jonkun henkilön. Hänen kivikasvoisuutensa ja robottimaisuutensa alkoi jo ärsyttää, mutta onneksi hän alkaa kehittyä hahmona paljon inhimmillisemmäksi ja tunteekkaammaksi. Sarjan lopuksi hän ilmaisee jo selvemmin tunteitaan Togamelle. Hän alkaa myös kokea omaatuntoa, mikä tekee hänestä enemmän pidettävämmän. En kuitenkaan pitänyt siitä kuinka Togamen talutushihnassa hän on. Hän ei koskaan sano tälle vastaan ja tekee mukisemmatta kaiken mitä Togame käskee. Hän ei kyseenalaista mitään ja olisi ollut mukavampaa jos hän olisi edes kerran sanonut tälle vastaan.

Togame on nuori strategikko, jolle on annettu tehtäväksi kerätä kaikki 12 miekkaseppä Kikin miekkateosta. Hän on hyvin energinen ja pirteä neitokainen, joka tarttuu velvollisuuteensa kynsin hampain kiinni. Hän on hieman omahyväinen ja nokkavakin ja aina kun mahdollista, hän yrittää saada Shichikan hemmottelemaan itseään. Togamen hahmon kanssa minulla oli eniten ongelmia. Vaikka pidän itsevarmoista ja voimakastahtoisista naishahmoista niin en silti oikein välittänyt tai tykännyt Togamen hahmosta. Minusta hän oli enneminkin ärsyttävä hahmo, joka nokittelee koko ajan Shichikaa ja joka käyttäytyy lapsellisesti aina välillä. En myöskään pitänyt siitä kuinka hän lähes koko sarjan ajan esineellisti Shichikaa ja kohteli tätä pelkkänä miekkana eikä lainkaan ihmisenä. Välillä hän tuntui kehittyvän tässä suhteessa parempaan suuntaan, mutta otti kuitenkin sitten taas takapakkia asian suhteen. Togamen ja Shichikan välinen suhde tuntui taas hyvin teennäiseltä, vaikka sitä yritettiin syventää ja tuoda siihen inhimmilisä puolia, kuten mustasukkaisuutta sarjan aikana. Togamessa pidin kuitenkin siitä, että kun hän päättää jotain hän myös tekee sen. Hänen hahmokehityksensä oli sarjan aikana hyvin olematonta. Togamen kohtalo on sarjassa hyvin surullinen, mutta se jäi harmitamaan ettei se liikuttanut minua suuntaan eikä toiseen. Mutta koska en päässyt koskaan kunnolla sinuiksi hänen hahmonsa kanssa ei loppu ollut niin musertava kuin sen olisi pitänyt olla.


Jos jostakin sarjassa pidän, niin se animaatio. Studio White Foxin animaatio on hyvin omaleimaista ja samalla hyvin tyylikästä. Hahmomallit olivat erilaisia kuin sarjoissa yleensä ja pidin varsinkin hahmojen silmistä tosi paljon. Myös hahmojen vaatteet sekä asusteet olivat upeaa katsottavaa ja jokaisella hahmolla oli oma tyylinsä, mistä hahmot tunnisti samoista kasvojen piirteistä huolimatta. Maniwa-ninjojen eläinteemaiset puvut olivat vähän kyseenalaisia, sillä osa niistä olivat mauttomia eivätkä sopineet sarjaan. Myös joidenkin hahmojen hiustyylit olivat vähän meh. Sarjan taustat olivat kauniita jokseenkaan kuitenkin kauhean erikoisia. Ilmeiden tuottaminen tuntuu olevan vaativaa hahmoille. Varsinkin jos hahmo on tuskissaan tai kuolemaisillaan, ilmeet eivät elä lainkaan mukana ja on vaikea päätellä sattuuko hahmoa. Ne taistelukohtaukset mitä sarjassa oli, olivat upeasti ja sulavasti animoituja ja kaunista katsottavaa. Myös alkutunnareiden animaatioille täytyy antaa propsit. Ne ovat hyvin yksityiskohtaisia ja niitä jaksoi katsoa, sillä niistä löytyy joka kerta aina jotain uutta. Myös kaikki kuviot sekä värit istuivat sarjaan hyvin. Lopputunnareiden animaatio oli huomattavasti yksinkertaisempaa ja rauhallisempaa. Pidin kuitenkin siitä, että kivellä istuvat Shichika ja Togame vaihtavat joka kerta asentoa ja joka kerralla heidän ympärillään on erilaisia kukkia.

Sarjan musiikki vetää lyhyemmän korren. Sarjan OST on ihan ok kuunneltavaa, mutta kappaleissa ei kuitenkaan ollut mitään erikoista. Osa musiikista oli tyypillistä japanilaista perinnemusiikkia, joka istui sarjaan hyvin, mutta osa taas oli epäonnituneempaa eikä oikein sopinut sarjan henkeen. Alkutunnarit olivat molemmat hyvää kuunneltavaa. Ensimmäinen tunnari Meiya Kadenrou oli upean kuuloinen biisi, jonka kertosäe vetää mukaansa. Alkutunnari saa innostuksen heräämään katsojassa sarjaa kohtaan. Toinen alkutunnari ei taas mielestäni sopinut joukkoon. Vaikka pidän Ali Projectin musiikkityylistä, ei heidän kappaleensa Katana to Saya oikein sopinut sarjan tyyliin. Kappale ei myöskään synkannut kovin hyvin animaation kanssa. Lopputunnarit vaihtuvat jokaisen jakson kohdalla ja ne ovatkin mielestäni enemmän tai vähemmän saman tyylisiä. Vaikka kappaleita on kaikkiaan 12:sta en bongannut mitään erikoista biisiä.

Yksi kauneimpia kohtauksia

Tuomio

Katanagatari on ihan jees-katsottavaa, jonka pariin kuitenkin tuskin eksyy toiste. Vaikka sarjassa on mielenkiintoisia elementtejä ja potenttiaalia hyväksi animeksi, se jää kuitenkin pahasti jalkoihin toteutuksen uupuessa ja kerronnan takkuillessa.
Sarjan juoni on yksinkertainen eikä se siitä oikeastaan syvenny. Kaikki elementit jäävät vähän vajaiksi jolloin sarjasta on vaikea saada irti mitään. Miekat jäävät toissijaiseksi asiaksi ja sarja muuttuukin äkkiä slice-of-lifeksi, jossa miekkoja kerräillään siinä sivussa. Toiminta jäi toiseksi dialogille, mikä oli välillä melko raskasta. Lopetus on varmaan joidenkin mieleen, mutta itseeni se iskenyt.
Hahmot eivät ole mitään tajunnan räjäyttäjiä ja ovatkin enemmän kertakäyttöisiä ja unohdettavia kuoria. Varsinkin sivuhahmoista olisi voinut saada enemmän irti ja olisin halunnutkin tietää heistä enemmän. Päähahmoista Shichika herättää empatiaa ja kehittyy eniten. Togame taas jää etäiseksi ja vaikeasti samaistuttavaksi, jonka kohtalo ei oikein jaksa liikuttaa.
Animaatio oli kaunista katseltavaa. Varsinkin hahmosuunnittelu oli erilaista ja kiinnostavaa. Hahmojen tunteet välittyivät silti melko huonosti näiden kasvoilta. Alkutunnareiden sekä lopputunnareiden animaatio oli kaunista katsottavaa. Alkutunnareiden värikäs ja energinen meno, sekä lopputunnareiden rauhallisempi tunnelma sopivat hyvin sarjaan ja tasapainottivat toisiaan.
Musiikki oli mitä oli. Se ei ollut huonoa muttei kuitenkaan hyvääkää. OST olikin enemmän keskinkertaista. Alkutunnareiden kappaleet olivat kaunista kuultavaa vaikkei toinen tunnari sopinutkaan sarjaan yhtä hyvin kuin eka.
Katanagatari ei ole huono sarja, mutta ei se ainakaan lempisarjakseni yllä. Kerran katsottava eikä muuta.

Arvosana: 6,7/10

English translate: Katanagatari is quite ok-watch, a pair of, however, is unlikely to get lost again. Although the series has some interesting elements and potential will in favor of a series, it will, however, remain badly trampled breakdown, implementation and tangled narration.
The series plot is simple and does not really go into it. All the elements are a bit frustrated when a series is difficult to get out of anything. Swords are a secondary matter suddenly turns into a series of slice-of-life, with swords picked the side. Action was the second dialogue, which was the rather heavy. Closing is probably some of the mind, but it hit the self.
Characters do not have any Blasters consciousness and have more disposable and forgettable shells. Especially the orcs would have been able to get more out of it and I had wanted to know more heistö. The main character from Shichika arouse empathy and develops the most. Togame again remains distant and elusive same sitting, and she's fate is not really too tired to move.
The animation was beautiful to watch. Especially the character design was different and interesting. Characters' emotions were transmitted still quite poorly of the face. Initial intros intros and final animation was beautiful to watch. Initial intros colorful and energetic expenditure, as well as the final intros calmer atmosphere are well suited for series and balanced each other.
Music was what it was. It was not bad, but not hyvääkää. OST was more moderate. Initial intros the songs were beautiful to listen to the theme song even though sitoinen agreed on all series as well as my first.
Katanagatari is not a bad series, but it's certainly not my favorite series of the above. Once regarded as no other.






torstai 10. maaliskuuta 2016

Koiria ja isäntiä - koirien uskollisuus ja ihmisen julmuus

Pitkästä aikaa manga-arvostelu. Eihän edellisestä taidakkaan olla, kuin muutama kuukausi -_-. Mutta tässä tätä taas. Hopeanuoli-faneja on hemmoteltu jo useamman vuoden ajan Takahashin eri teoksilla. Tänäkään vuonna Punainen Jättiläinen ei ole unohtanut intohimoisia faneja sillä alkuvuoden uutuutena saatiin Yoshihiro Takahashin sekä Akira Iton yhteisteos Koiria ja isäntiä.


Pokkari koostuu seitsemästä tarinasta, joista jokaisessa seurataan, kirjan nimen mukaisesti, koiraa ja tämän isäntää. Tarinat ovat hyvin vakavia ja ne käsittelevät todenmukaisesti oikeaa elämää, jolloin koirat jäävät aina kakkoseksi ihmisten kanssa. Tapahtumia ei olla siloiteltu, vaan kaikki tapahtumat kerrotaan niin julmina kuin ne tosi elämässä ovatkin. Ihmisen raakuutta ei kaunistella tai puolustella millään tavalla. Pokkarissa tulee kuitenkin aina voimakkaasti esiin koirien periksiantamaton uskollisuus isäntiään kohtaan. Tämä tekeekin teoksesta aivan sydäntä särkevää luettavaa, sillä koirien lojaalius ja rakkaus ihmistä kohtaan on ehdotonta oli isäntä minkälainen tahansa. Lukiessani pokkaria siinä tuli kyllä itku. Teoksen tarkoitus on selvästi ollut herätellä ihmisiä ja saada nämä tajuamaan, että koirat ovat eläviä olentoja joilla on tunteet. Silti vaikka ihmiset kuvataan ikävinä tapauksina, tarinoiden tärkeimmät ihmishahmot ovat sympaattisia ja heissä on sitä tiettyä inhimmillisyytä sekä epätäydellisyyttä. Myös koirat ovat empaattisia. Tarinoissa on aina eri rotuisia koiria; saksanpaimenkoira, shiba, siperianhusky, pyreneittenkoira. Koirien rotu on otettu hienosti huomioon ja niiden luonteet sopivat hienosti rotujen piirteisiin. Koirissa on jopa enemmän luonnetta kuin ihmisissä.

Akira Ito on tehnyt yhteistyötä Yoshihiro Takahashin kanssa myös mm. Fangin kanssa ja siinä missä Takahashi pystyy piirtämään upeita kuvia, pystyy Ito luomaan upeita tarinoita. Vaikka tarinat ovat yksittäisiä kertomuksia, niissä on yksi tietty yhtäläisyys. Nimittäin heti ensimmäisessä tarinassa nähtävä Takuma Shuuichi on jollain tavalla osana jokaisessa tarinassa, vaikkakaan ei aina suorasti. Oli mielestäni hienoa, että tarinoita sitoi toisiinsa tällainen lenkki eivätkä tarinat olleet irrallaan toisistaan. Takahashi ja Ito ovat myös lisäilleet hienoja lauseita tarinoihin. Tarinat ovat ehkä kuitenkin hieman liian samanlaisia. Jokaisessa tarinassa tapahtumat kulkevat melkein saman kaavan mukaan.


Takahasilla pysyy kyllä kynä näpeissä. Taide on taattua Takahashia ja siinä on vielä sitä samaa piirustustyyliä kuin Hopeanuolessa, mutta joka kuitenkin uupuu Weedissä. Vaikka Takahashi sanoo usein, ettei ole taitava piirtämään ihmisiä niin teoksen ihmismallit ovat kuitenkin onnistuneita vaikka vähän jäykkiä. Hänen kädenjälki näkyy ja se on tarkkaa ja upeaa. Punaisen Jättiläisen julkaisu tuo oikeutta Takahashin kynänjäljelle. Takahashin viiva on on ohutta ja soljuvaa, jolloin ne saattavat jäädä liian haaleiksi. Koiria ja isäntiä - pokkarissa ei kuitenkaan tätä pelkoa ole. Värisivujakin on saatu, mikä on aina plussaa.

Koiria ja isäntiä - pokkari on omasta mielestäni parhaimpia Takahashin ja Iton teoksia. Se kertoo karua ja surullista kieltään, mikä vangitsee lukijan. Tarinoissa on kuitenkin pieni toivon kipinä aina mukana, joka luo uskoa toivottomaan ihmislajiin. Teos sopii sekä kokeneemmalle Hopeanuoli-fanille, että vasta-alkajalle joka on vasta uppoutumassa mangojen ihmeelliseen maailmaan. Tarinoiden samankaltaisuus on ainoa miinus pokkarista.
Punaisen Jättiläisen painolaatu on ykkösluokkaa, joka vain lisää lukukokemusken nautintoa. Viivat ovat selkeitä, eikä jälki ole suttuista. Sormetkaan eivät tahriintuneet musteeseen, mitä käy valitettavasti usein. Kiitos Punis! Lisää tällaista nyt heti!


English Translate: Dogs and hosts - the paperback is in my opinion the best Takahashi´s and Ito's works. It tells the sad and harsh language, which captures the reader. However, the stories there is a small glimmer of hope always be included, which gives us hope for the hopeless human species. The work is suitable for more experienced Gin-fan that a beginner who has only just lose yourself in the wonderful world of manga. The similarity of the stories is the only con.
Punainen Jättiläinen's printing quality is first class, which only adds to the experience of reading  enjoyment. The lines are clear, and the second is not smudged. Even fingers are not stained with ink, which is unfortunately often. Thank you Punis! More like this right now!

perjantai 4. maaliskuuta 2016

#9: Kill la Kill

Arvostelu numero yhdeksän.Yukiconin tapahtumien johdosta päädyin katsomaan tämän sarjan uudestaan ja kirjoittamaan siitä. Viime vuonna jaksettiin hehkuttaa Kill la Killia. Mihin tahansa sivustolle menitkin törmäsit vääjäämättä siihen jossain muodossa. Myös suomalainen kustantaja Ivrea julkaisee kyseisen sarjan manga-versiota tällä hetkellä. Onko Kill la Kill todella kaiken hypetyksensä ansainnut?

Tarina

Tarinamme sijoittuu Honnoujin akatemiaan, missä opiskelijat on jaettu neljään kastiin. Joillakin opiskelijoilla on käytössä niin sanottuja Goku-univormuja, jotka antavat kantajalleen yliluonnollisia kykyjä, yleensä näiden omien taitojen mukaan. Jokainen univormu on sitä vahvempi mitä useampi tähti siinä on. Käytännössä koulun motto on: Jos et omista univormua et ole mitään. Akatemiaa johtaa Satsuki Kiryuin rauta ottein ja akatemiassa hänen sanansa onkin laki.
Ryuko Matoi on vaihto-oppilas, joka on saapunut Honnoujin akatemiaan löytääkseen isänsä murhaajan ja kostaakseen tälle. Hän kantaa mukanaan jättimäistä saksen puolikasta, jonka toinen puoli on Ryokon isän tappajalla. Saapuessaan akatemiaan hän uhmaa Satsukia, mutta jotuu kuitenkin pakenemaan hävittyään kahden tähden univormun kantajalle. Hävittyään hän palaa isänsä talon raunioille ja putoaakin salaiseen kellariin. Kellarista Ryuko löytää vahingossa Kamui-univormun, jolla on kyky tehdä kantajastaan yli-inhimmilinen, jos saa vastineeksi kantajasna verta. Ryuko palaa Senketsun nimisen kamuinsa kanssa takaisin akatemiaan ja pistää ranttaliksi. Hän saakin selville, että Satsuki saattaa olla jotenkin yhteydessä hänen isänsä murhaan. Satsuki näkee nyt itse mihin Ryuko pystyy Senketsun avulla ja lupaa kertoa Ryuokolle tämän isästä ja murhaajasta, jos Ryuko onnistuu läpäisemään kaikki esteet mitä hänen eteensä tulee. Näin alkaa kamppailu kahden naisen välillä.


Arvostelu

Alkaessani katsoa Kill la Killä yritin välttää liian suuria odotuksia. Usein sitä joutuu pettymään, kun jokin sarja ei olekkaan ylettänyt odotuksiin asti. Joissakin asioissa Kill la Kill täytti odotukset ja joissakin se floppasi enemmän tai vähemmän.
Ensimmäinen asia minkä sarjan tarinassa huomaa on sen ylenpalttinen yksinkertaisuus. Sarja kulkee tasaista tahtia eteenpäin saman kaavan mukaan: aina välillä käydään kylässä tekemässä jotain ja palataan taas hetken päästä takaisin akatemiaan rökittämään joku tyyppi. Alkupuolisko sarjasta on lievästi sanottuna puuduttavaa katsottavaa, kun tulevat juonenkäänteet on jo helppo arvata. Olin oikeastaan jo antamassa periksi sarjan kehityksen kanssa, mutta sitten sarjassa tapahtuu käänne joka kääntää kaiken päälaelleen. Loppupuolisko sarjasta onkin paljon mielenkiintoisempi ja kutkuttavampi kuin alkupuolisko. Se saa katsojan kiinnostuksen heräämään uudestaan sarjaa kohtaan ja pian katsoja huomaakin, että tällä kaikella on syvempi merkitys. Isoja juonenkäänteitä tapahtuu paljon ja osa niistä ovatkin hyvin yllättäviä sarjassa ja lyön vaikka vetoa, että jokin käänne saa ihan varmasti katsojan suun loksahtamaan.


Kill la Kill on täynnä toimintaa ja se onkin yksi niistä sarjoista, joissa asiat hoidetaan tappelemalla ja yliampuvalla toiminnalla jolloin raskas dialogi jää vähemmälle. Jokaisessa jaksossa käytiin aina jonkinlainen kamppailu, joidenka ansioista katsojan oli helppo seurata sarjan kulkua ja päästä mukaan siihen. Taisteluiden lopputuloskaan ei ole aina selvä ja jotkin taistelut kestävät parikin jaksoa. Sarjan lopputaistelu oli mielestäni taas vähän meh. Itse olen sitä mieltä, että loppuratkaisun/-taistelun kuuluisi kestää ainakin pari jaksoa. Huipennus onkin on mielestäni suuri pettymys. Se on ohi hyvin nopeasti, eikä katsoja ehdi edes tajuamaan mitä tapahtui. Nopeasta läpi käydystä loppuratkaisusta huolimatta loppu oli kuitenkin tyydyttävä, vaikka se ei tarkoituksestaan huolimatta saanut herätettyä tunteita.
Sarjassa on myös hyvin paljon huumoria, mikä mielestäni jää kuitenkin vain keskinkertaisen tasolle, Se on kuitenkin yllättävän viihdyttävää ja huomasin moneen kertaan kuinka itse tyrskähtelin huumorille. Vaikka sarja yrittää ottaa vakavamman asenteen loppua kohden ja tehdä sarjasta syvemmän ja draamallisemman, se kuitenkin onnistuu säilyttämään huumorin läpi sarjan, mikä oli mielestäni hieno juttu. Tasapaino huumorin ja draaman välillä oli myös mielestäni hyvin toteutettu.


Mainittakoon vielä yksi puhutteleva asia ennen kun siirryn sarjan hahmoihin. Se asian nimittäin on fan service. Suurin osa sarjan asuista huutavat turhaa fan serviceä ja varsinkin Ryukon ja Satsukin asut ovat todella paljastavia. Kuka tietää jos paljastavilla asuilla on jokin syvällisempi tarkoitus, tai sitten niiden kuuluu vain olla puhdasta silmän ruokaa. Pidin kuitenkin siitä, että myös mies hahmot antavat fan serviceä Kill la Killissä. Suurin osa huumoristakin painottuu alastomuuteen ja paljasteluun, vaikka tässä suhteessa se onkin toimivaa. Olen varmaan tulossa vanhaksi tai sitten sietokykyni on kasvanut, sillä Kill la Killin fan service ei vaivannut minua kauheasti. Kai se johtui siitä, että olin asiaan jo ehtinyt varautua.

Yksi asia mistä pidin Kill la Killissä oli sen hahmot. Kaikki sarjan hahmot olivat todella milenkiintoisia ja viihdyttäviä seurata. Sarjasta löytyisi todella paljon hahmoja joista voisin puhua, kuten akatemian eliitti nelikko, jotka kantavat kolmen tähden univormuja ja suojelevat Satsukia sekä yksi lempihahmoistani nudistinen luokanopettaja Aikuro Mikisugi. Käyn läpi kuitenkin muutaman sarjan tärkeän hahmon.
Ryuko Matoi on 17 vuotias vaihto-oppilas, joka on tullut Honnoujin akatemiaan löytääksen isänsä murhaajan. Ryuko on hyvin kuumaverinen kaveri, joka ensiksi tekee ennen kuin miettii. Hänen äkkipikaisuutensa onkin maksaa useampaan kertaan tämän hengen. Hän on kuitenkin hyvin luotettava henkilö, joka on aina valmiina taistelemaan itsensä sekä läheistensä puolesta. Pidin Ryukon hahmosta todella paljon ja pidin siitä, että hän itsenäinen ja vahva naishahmo, joka ei ruikuta pienistä. Hänellä nimittäin on todella korkea kipukynnys. Siitä huolimatta, että hänestä löytyy uusia puolia, jää hänen hahmokehityksensä silti mielestäni liian vähäiseksi ja liian loppuun. Hänen kohdallaan henkistä kehittymistä olisi voinut tapahtua enemmän. Hän on kuitenkin hyvä hahmo joka viihdyttä läpi sarjan.


Satsuki Kiryuin on 18 vuotias Honnouji-akatemian oppilaskunnan puheenjohtaja, joka johtaa raudan lujalla otteella akatemiaa. Hän on hyvin rauhallinen ja jäätävän oloinen ja jos hänen käskyjään tai sääntöjään ei totella siitä saa maksaa kunnolla. Hänessä ja Ryugossa on tiettyjä samoja piirteitä, kuten jääräpäiyys, mutta toisaalta he ovat toistensa vastakohdat. Siinä missä Ryugo juoksee kuuma päisesti suoraan toimintaan, Satsuki taas hoitaa asiat rauhallisesti, eikä likaa usein omia käsiää. Tämä ei kuitenkaan johdu siitä, ettei hän haluaisi liata niitä vaan siitä, että hänellä on ympärillään uskollisia alamaisi, jotka ovat valmiita puolustamaan häntä. Tämä tekee Satsukista erittäin vaikutusvaltaisen ja mahtavan.
Satsukin kohdalla en olisi sarjan alun perusteella uskonut sanovani tätä, mutta Satsukin hahmo kehittyy Ryukoakin enemmän sarjan aikana. Hänen kehityksensä on huimaa ja sen huomaa sarjan aikana. Vaikka en aluksi pitänyt Satsukista, loppua kohden hän tuli itselle kuitenkin hyvin tärkeäksi hahmoksi. Pidän nimittäin naishahmoista jotka osaavat pitää langat käsissään.

Yksi tärkeimmistä mieshahmoista on ehdottomasti Senketsu. Senketsu on Ryukon isän valmistama kamui, joka herää Ryukon veren avulla pitkästä unestaan ja liittoutuu tämän kanssa. Hän on rauhallinen ja viisas kamui joka yrittää aina rauhoitella Ryukoa kun tällä meinaa mennä yli. Hän myös usein neuvoo Ryukoa tavoitteissaan ja yrittää parhaansa mukaan auttaa tätä. Valitettavasti vain Ryuko kuulee Senketsun puheen, mikä usein johtaa kummallisiin tilanteisiin ja on välillä haastavaa Senketsulle. Huolimatta siitä, että Senketsu on vaate, hänellä on silti oma tahto ja tunteet ja hän tuo niitä ilmi sarjan aikana useaankin kertaa. Hänen ja Ryukon suhde kehittyy tosi paljon sarjan aikana, sillä he oppivat tosi paljon toisistaan ja heistä tuleekin tosi tärkeitä kumppaneita toisilleen. Pidin siitä kehityksestä mitä Senketsu sai sarjan aikana, sillä hän muuttuu seinällä olevasta vaatteesta tosi tärkeäksi hahmoksi sekä sarjalle, että muille hahmoille. Senketsu on yksi niistä hahmoista joista ei voi olla tykkäämättä. Hän on erittäin viihdyttävä hahmona ja sen lisäksi hän on myös hyvin empaattinen.


Viimeinen hahmo josta on Mako Mankanshoku. Mako on hyvin pirteä ja energinen tyttö, joka tutustuu heti sarjan alussa Ryukoon ja heistä tuleekin heti kättelyssä parhaita kaveruksia. Hän antaakin Ryukolle myös yösijan. Mako kuuluu asemajärjestyksessä alimpaan ja köyhimään kastiin, mutta se ei tunnu häntä harmittavan. Mako on Kill la Killissä se humoristinen hahmo, joka saa aikaiseksi monet naurut. Myös hänen perhettään on hauska seurata. Hän yrittää aina parhaansa mukaan auttaa Ryukoa, vaikka ei aina tunnu tajuavan asioita. Mako oli aivan alusta asti hyvin huvittava hahmo jonka toilauksai oli hauska seurata. Hänen hahmonsa ei kuitenkaan  kehity lainkaan sarjan aikana suuntaan eikä toiseen, mutta oikeastaan en jäänyt kaipaamaan sitä kehitystä hänen kohdallaan. Itse pidin Makosta todella paljon, sillä hän elävöitti sarjaa todella paljon. Joillekin hahmo saattaa olla punainen vaate, sillä tiedän ettei Mako miellytä varmasti kaikkia katsojia.

Asia mikä pistää ihan varmasti puhuttamaan on Kill la Killin animaatio. Se on hyvin sarjakuvamaista ja nopeatempoista, mikä istuu sarjaan oikein hyvin. Animaatio kuitenkin jättää vähän kylmäksi. Animaatio laatu nimittäin heittelee paikoitellen aikalailla. Varsinkin taistelukohtauksissa animaatio on erittäin tarkkaa ja sulavaa, mutta taas välillä se laski roimasti keskinkertaisen alapuolelle. Joissakin kohtauksissa se tuntuu tappavan tunnelmaa, jolloin sarjan fiilikseen ei päässyt mukaan. Joissakin kohtauksissa animaatio ei näyttänyt lainkaan hyvältä, vaan ennemminkin kömpelöltä ja typerältä. Propsit kuitenkin Goku-univormuista, jotka oli mielestäni tehty todella hyvin ja tarkasti. Jokaisessa oli joitakin pieniä yksityiskohtia ja asut oli suunniteltu upeasti kantajalleen sopivaksi.

Kyllä muakin nolostuttais

Mitä Kill la Killin musiikista voi sanoa... se on upeaa. Varsinkin itse sarjan OST on hienoa kuuneltavaa. Sarjassa jokaiselle hahmolle on oma kappale, mikä alkaa soimaan, kun kyseinen hahmo on valokehässä. Osa kappaleista ovat niin mahtipontisia, että katsoja tietää heti, että pian tapahtuu jotain suurta. Sarjasta löytyy useita biisejä, mitkä jäävät päähän soimaan. Tällaisia kappaleita ovat mm. Ryukon tunnari Don´t lose you way sekä pahistunnari Blumenkranz, joka on aivan mahtava kappale. Se saa kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin.
Sarjan alku- ja lopputunnarit eivät pärjää mitenkään Kill la Killin OST:lle. Ensimmäinen alkutunnari Sirius on ihan hyvä biisi jota kuuntelee, mutta katsottuani sen muutamia kertoja alkoi se jo kyllästyttää. Toinen alkutunnari ambiguous on taas monella tavalla parempi biisi mitä jaksaa kuunnella paljon paremmin kuin ensimmäistä tunnaria. Molempien alkutunnareiden animaatio oli kaunista katsottavaa, mutta enemmän pidin toisen alkutunnarin tyylistä, sillä sen animaatio oli synkattu upeasti kappaleeseen.
Miku Sawain esittämä ensimmäinen lopputunnari Gomen ne, Iiko ja Irarenai on kaunista kuunneltavaa ja sen kertosäe jää soimaan korvien väliin. Tunnarin animaatio oli tehty eri ympäristöön mihin sarja oikeasti sijoittuu. Siinä Ryuko on vain ihan tavallinen koululainen, joka odottaa bussia ja ihailee lasin takaa hääpukua. Nämä asiat ovat niin ristiriitaisia Ryukon hahmoon, että se laittoi minut pitämään animaatiosta. Toinen lopputunnari Shinsekai Koukyoukaku oli minusta jo taas liian laimea. Kappale ei erotu mitenkään massasta ja lapsenomainen animaatio oli mielestäni jo liian söpö sarjaan. Pidin kyllä viitauksesta Urusei Yatsuraan, mutta tunnari jätti silti vähän kylmäksi.

Tuomio

Onko Kill la Kill ansainnut kaiken hypetyksensä? Hmmmmmm... kyllä se on. Se on hyvin potentiaalinen ja mukaansa tempaava seikkailu. Vaikka sen juoni on hyvin yksinkertainen koko alkupuoliskon ajan se paranee silti loppua kohden ja osaa yllättääkin välillä. Kill la Killin suuri fan servicen määrä saattaa kammoksuttaa joitakin, mutta sarja on loppujen lopuksi paljon enemmän kuin siitä ensin pintapuolisesti uskoisi. Sarjan huumori on keskinkertaista mutta viihdyttävää ja se tuo sarjaan uutta ulottuvuutta. Sarjan lopputaistelu oli vähän pettymys, mutta lopetus oli kuitenkin hyväksyttävä.
Sarjan hahmot kaikki mielenkiintoista ja monen kirjavaa sakkia. Vaikka ainoa kunnon hahmokehitystä saava on Satsuki, hahmot ovat silti viihdyttäviä ja heitä jaksaa kyllä katsoa. Sarjan animaatio jakaa varmasti mielipiteitä. Se on hyvin paljon katsojan silmissä, mutta itse tykästyin animaation sarjakuvamaisenn ja karkeaan tyyliin. Osa animaatiosta oli vähän pettymys, sillä osa kohtauksista vaikutti vain äkkiä hutaistuilta raakileilta.
Musiikki on sarjassa aivan upeaa. Varsinkin sarjan OST on kaunista kuunneltavaa ja voisin empimättä suositella useita kappaleita ystävilleni. Alku intron ja loppu intron kappaleet olivat ihan kuunneltavia, vaikkakaan ne eivät olleet yhtä mukaansa tempaavia.
Kill la Kill on hieno katsomiselämys pienistä vioistaan huolimatta. Se jaksaa viihdyttää loppuun asti, eikä sitä katsellessa pitkästy. Suosittelen ehdottomasti jokaista katsomaan sarjan.

Arvosana: 7.8 / 10


Enlish translate: Is Kill la Kill earned all the hype? Hmmmmmm ... yes it is. It is a very potential and it is a very compelling adventure. Although the plot is quite simple throughout the first half of the year, it still improves towards the end and part of the surprise. A large number of fan service in Kill la Kill  may horrifies some, but the series is, after all, much more than it first superficially believe. Series of humor is mediocre but entertaining, and it brings a new dimension in series. Series final battle was a bit disappointing, but the ending was acceptable.
The characters all the more interesting and multi-colored birds of a feather. Even though the only condition of receiving character development is Satsuki, the characters are still entertaining and yes look at them cope. The series split animation certainly opinions. It is very much in the eyes of the viewer, but in fact I liked the animations cartoon-style and rough style. Some of the animation was a bit disappointing as some of the scenes just suddenly seemed to scramble through.
Music is a series of absolutely stunning. Especially in a series of OST is beautiful to listen to, and I would not hesitate to recommend a number of songs from my friends. The initial intro the songs and the end of the intro were quite listenable, even though they were not as captivating.
Kill la Kill is great view experience, despite minor flaws. It will be able to entertain you until the end, and will not be bored watching. I would definitely recommend everyone to watch the series.