Vahtikoirat - koiramaista rakkautta

Aina, kun jokin kustantamoista ilmoittaa julkaisevansa jonkin sarjan, muodostuu sarjasta väistämättä ennakkokäsityksiä. Ne voivat olla joko positiivisiä ja negatiivia riippuen ihmisestä. Omalla kohdallani olen kuitenkin huomannut, että mitä tuntemattomampi sarja on, sitä suuremmat ennakkoluulonikin ovat. Huomasin kuitenkin taas ettei kannata antaa ennakkoluuloille valtaa, sillä jokin sarja saattaa tarjota enemmän kuin ulkopuolelta luulisi. Arvoisa yleisö; tämä on Vahtikoirat tai alkuperäisnimeltään Wannin!

Kaksi nuorta koirayookaita harjoittelee tullakseen vahtininjoiksi. Heidän tehtävänään on suojella ihmisisäntäänsä, jonka kartano kuhisee pahanilkisiä demoneja. Vahtikoirien on oltava valppaana alvariinsa, eikä todellisen ulkomuodon piillottaminenkaan ole helppoa. Karaistumattomien vahtikoirien on kuitenkin muitettava myös eräs tiukka sääntö: ihmisolentoon ei saa kiintyä liikaa - eikä varsinkaan rakastua!

Jup, jup, mistäs sitä aloittaisi. Vahtikoirien suhteen... minulla ei ollut kauhean suuria odotuksia. Oikeastaan kiinnostukseni koko sarjaan kohtaan oli pyöreä nolla. Minulla ei sitten ollut minkäänlaista mielenkiintoa lukea sarjaa. Postilaatikkoon kuitenkin ilmestyi sarjan ensimmäinen osa, ja sitä alkaessani lukea fiilikseni olivat kutakuinkin tyyliä: "Taas yksi turhake sarja. No, eipä lukeminen haavaa tee". Tarinan enimmäiset sivut eivät saaneet minua vielä innostumaan sarjasta, mutta kun tarina eteni olin pokkrain lopussa aivan koukussa sarjaan. Sarja ei edelleenkään tarjoa mitään uutta, sillä Edo-kaudelle sijoittuvia ninja-/yookai -tarinoita ei ole mikään tuttu aihe, josta oivana esimerkkinä on vaikka Inuyasha. Jotenkin kummallisesti sarja sai kuitenkin tällaisen parikymppisenkin hihertämään ja innostumaan kuin 13 kesäisen teinin konsanaan. Sarja vain herättää enemmän tunteita kuin muut sarjat ja hahmokemiat ovat oikein hyvin toteutettuja. Ylipäätään sarja on erittäin hahmovetoinen. Sarja ei saa täysin itseään käyntiin ensimmäisen osan aikana, mutta olen silti innoissani sen jatkosta, sillä sarja on heittänyt mukaan monenlaisia aineksia joista voi saada aikaiseksi tosi hyvän rakkaustarinan. Draamaa ja kolmiodraamaa on selvästi näköpiirissä. Täytynee kiittää Antti-setää joka pisti minulle tulemaan kyseisen pokkrain, sillä jos en nyt olisi sitä postissa saanut niin en olisi siihen todennäköisesti kaupassa tarttunut. Sanon siis, että käykää ostamassa Vahtikoirien ensimmäinen opus, se on joka sentin arvoinen.

Sarjan taide ei ole mitenkään silmiinpistävää, mutta sitä on kuitenkin mukava katsella. Sora Hoonokin kädenjälki on selkeää, sekä erittäin jouhevaa. Tarinankuljetus onnistuu hyvin ruutujen välillä, vaikka välillä yllättävä paikasta toiseen hyppääminen vähän häiritsi. Hoonoki osaa selvästi piirtää ihmisiä ja hieman koiriakin. Huolimatta siitä, että koirahahmot olivat aika pelkistettyjä pidin niistä todella paljon, sillä niissä on jotain humoristista eikä niiden tarkoitus varmaankaan ole olla vakavasti otettavia. Hoonoki ilmeisesti myös nauttii punastuskohtausten piirtämisestä, sillä niitä nähdään sarjassa aika hyvinkin. Hahmojen ilmeet ja tunteet on myös piirretty tarkasti ja piirtäjä on osannut käyttää tarkempaa piirrostyyliä oikeissa kohdissa.

 Taas kerran julkaisu on taattua Sangatsu Mangaa. Kim Sariolan käännöksestä ei löydy virheitä ja sopii hyvin sarjan tyyliin. Painatuslaadussakaan ei ole mitään nokan koputtamista. Sarjan yksinkertainen kannen kuvituskin toimii oikein hyvin. Värisivujakin on saatu mukaan mistä todella iso plussa. Ei tästä vaan keksi mitään mukisemista.

Sarja: 2,5/3

Julkaisu: 3/3

Muistakaa kakkososa!

English translate: Each time a new series of publication, consists of a series inevitably preconceived ideas. In my case, I have found that what is less known series, the greater are my prejudices. However, I realized again that there is no point in giving the power of prejudices, as one of the series may provide more than one would think from the outside.
I don´t have any expectations about Wannin. Actually interest in the series was a zero. But when I start to read this series my interest woke up and in the end I was completely addicted to it. Even if the series don´t offer anything special it got me excited as a teenage. I have to say that have wrong expectations of this series. Everyone should have read it.
A series of art is not in any way striking, but it is nice to watch. Sora Hoonokin touch is clear, and very smooth. Characters' facial expressions and emotions is also drawn accurately and artist has been able to use more precise drawing style at the appropriate points.
Once again, the release is guaranteed Sangatsu Manga. Kim Sariola translation is not found errors, and is well suited for a series of style. In terms of quality printing, there is no mention knocking cam. A series of simple cover illustration works very well. Not invented here, but nothing to complain about.

20 mieleenpainuvinta animaatiohetkeä

Aloitetaanpa taas ihan perinteisellä jaarituksella siitä, että jokaisella on varmaan niitä ihania tai sykähdyttäviä muistoja joistakin animaatiohetkistä, jotka muistaa useidenkin vuosien päästä. Nämä pienet tai isommatkin hetket tekevät, ainakin itselle jostakin tietystä animaatiosta juuri sen rakkaan ja lempi animaation.

Disney Dreamers -blogin Paula kirjoitti oman listansa lempihetkistään ja haastoi kanssabloggaajat kirjoittamaan omista lempihetkistä animaatiossa. Yllytyshulluna päätin ottaa haasteen vastaan ja kertoa 20 kohtausta jotka ovat omia lemppareitani ja jaksavat aina vain sykähdyttää. Ensin aioin pitää kirjoituksen anime painotteisena, mutta sisällytin nyt kuitenkin mukaan muistakin animaatioista tuttuja kohtauksia. Listan koonti oli haastavaa, sillä upeita kohtauksia oli vaikka kuinka paljon valittavaksi. Halusin kuitenkin pitää kirjoitukseni kohtuuden rajoissa, joten moni hyvä kohtaus jäi pois.

Tässä ovat kuitenkin itselle 20 unohtumatonta animaatiokohtausta. Ja muuten, kohtaukset eivät ole paremmusjärjestyksessä, sillä se olisi vain tehnyt tästä liian haastavaa. Kaikki kohtaukset ovat siis käytännössä saman arvosia.

1. Intiaanien kotiinpaluu

Pocahontas on itselle yksi rakkaimista Disney -leffoista. Elokuvasta olisi löytynyt vaikka kuinka monta upeaa kohtausta, mutta päädyin kuitenkin yhteen, joka on aina sykähdytänyt minua. Elokuvan alussa, kun elokuva siirtyy Pocahontasin kotimetsään, intiaanit ovat palaamassa kotiin sodasta.
Kohtauskessa on jotain joka jaksaa aiheuttaa kerta toisensa jälkeen sen puristuksen vatsanpohjassa. Kohtaus on vaan niin upea metsä- ja jokimaisemineen ettei siitä voi olla pitämättä. Kohtauksessa nähdään myös ohimennen intiaanien päiväaskareita sekä normaalia elämää. Kohtauksen kruunaa ehdottomasti voimakas "Tahtiin rummun perinteen" -kappale, jossa käytetään upeasti rumpuja ja se saa vedettyä mukaan Pocahontasin maailmaan.

2. Puuhun sidottu nuorukainen

Yksi ensimmäisistä katsomistani animeista oli Inuyasha. Sarjasta on tullut itselle rakas ja eräs kulmakivi harrastukselleni. Rakastan sarjassa kohtausta jossa Kagome löytää Inuyashan sidottuna puuhun. Kohtaus on käännekohta päähahmon elämässä ja siinä on jotain peruuttamatonta, eikä takaisin ole paluuta. Kohtaus on osattu myös tehdä dynaamiseksi.

3. "Ai, saaks tolleenkin tehä?"

Mulanissa on myös useita upeita kohtauksia, mutta koska pidän kaikista eniten sarjan huumorista, niin kohtaus on myös tällainen; pieni mutta muistettava. Elokuvan lopulla, kun Mulan on saanut pelastettua koko Kiinan, tämä hyppää arvon majesteetin kaulaan. Yao tuumaa tähän "Ai saaks tolleenkin tehä?". Kommenti on minusta niin hauska ja Yao on juuri oikea hahmo sanomaan nuo sanat. Kohtaus on pieni, mutta itse pidän siitä tosi paljon, sillä se keventää tunnelmaa oivasti.

4. Lulun kuolema

Monet sarjat päättyvät hyvin spektaakkelimaisesti, mutta Code Geass vetää kyllä pisimmän korren siinä kategoriassa. Sarjan päättyminen Lelouch Lamberougen kuolemaan on yksi niistä kohtauksista mitkä ovat saaneet minut pillittämään kuin pikku vauvan. Kohtauksessa ei kaunistella yhtään kuoleman lopullisuutta, eikä muiden hahmojen tunteita. Kohtaus aiheuttaa myös itsessä ristiriitaisia tunteita, sillä vaikka se on sydäntäsärkevää katsottavaa ja sai minut melkein paiskaamaan kaukosäätimen TV -ruutuun, on se silti upea kohatus, johon ei voi olla tyytyväinen. Suurimman vaikutuksen minuun tekee kuitenkin Lulun silmät sekä tämän ja Suzakun dialogi.

5. Pienuuskompleksi

Se joka on koskaan tutustunut Fullmetal Alchemistiin tietää, että päähahmo Ed kärsii suunnattomasta pienuuskompleksista. Ed suuttuu herkästi, jos edes mainitaan ohimennen pienuudesta. Vaikka tämä ei liittyisi Ediin mitenkään. Edin rektiot ja äkkinäinen suuttuminen on hauskaa katsottavaa ja jokainen raivokohtaus on osattu sijoittaa oikeisiin kohtauksiin. Tunenn myös yhteenkuuluvuutta Edin kanssa sillä tiedän miltä tuntuu olla lyhyt.

6. Notre Damen kellot

Pocahontasin lisäksi Notre Damen kellonsoittaja on lempileffojani jo lapsuudesta asti. Pyörivän nuolen Vilhelmiina listasi jo kyseisen kohtauksen, mutta en voinut vastustaa kiusausta laittaa tätä kohtausta myöskin listalle. Elokuvan aloitus on mitä mahtipontisin ja rakastan kuunnella Notre Damen kellojen soimista. "Notre Damen kellot" - kappale saa minut aina pysähtymään ja kuuntelemaan ja katsomaan kohtausta. Kohtaus laittaa elokuvan hyvin käyntiin ja kaikista paras kohtaus on, kun kappale on loppumaisillaan laulajan laulaessa "soi" aina vain uudestaan ja uudestaan.

7. "Minun on saatava se ihmeellinen kivi!"

Studio Ghiblin elokuvat ovat aina olleet lähellä sydäntäni ja useastakin elokuvasta löytyy unohtumattomia kohtauksia. Laputa - linna taivaalla on studion ensiteos ja kuuluu suosikkeihini. Elokuvan ilmarosvoryhmän seuratessa Sheetaa ja Pazua, joutuvat nämä vetäytymään tunneliin armeijan puuttuessa peliin. Kohtaukessa Dola juoksee muiden ryhmän jäsenten ohi aivan onnessaan nähtyään leijukiven voiman. Kohtaus on mielestäni niin huvittava ja niin hienosti toteutettu, että se on ensimmäinen asia mikä minulle tulee mieleen kun puhutaan Laputasta. Dolan juokseminen huomattavasti nuorempien miesten ohi on hauska näky, joka se pistää nauramaan joka ikinen kerta. Muutenkin pidän Dolan hahmosta ja koko ilmarosvoryhmästä todella paljon.

8. "Luotathan?"

Aladdinissa kohtaus, jossa Aladdin kutsuu Jasminea mattoajelulle ja pyytää tätä luottamaan itseensä, on jotenkin niin liikkis. Aladdinin hymy on niin valloittava ja kysymys niin vilpitön, että kohtaus saa  minut aina kihertämään. Kohatauksessa Jasmine tajuaa myös jo selvästi kuka Aladdin todellisuudessa on ja uskaltautuu siksi luottamaan tähän.

9. Hyvästien jättö

Vaikka kuinka pidänkin Disneyn elokuvista niin silti harva niistä ovat saanet minut itkemään. Lapsesta asti kohtaus, jossa Hilma-muori jättää Topin metsään on saanut minut itkemään. Kohtaus on niin todentuntuinen ja Hilma-muorin syvä suru koskettaa ainakin minun jääsydäntäni joka kerta, kun katson elokuvan. Myös kohtauksessa soitettava musiikki tukee ahdistavaa ja surullista hetkeä.

10. Transformaatio

Karhuveljeni Koda ei kuulunut lapsuudessani suoikkeihini, mutta olen oppinut pitämään elokuvasta vasta näin aikuisiällä. Kohtaus jossa Kenai muutetaan karhuksi on mielestäni upeasti toteutettu viimeistä piirtoa myöten. Rakastan kohtauksen musiikkia ja värimaailma on aivan silmiä hivelevää. Kohtauksessa on kuitenkin tiettyä herkkyyttä sekä surullisuutta, mikä saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkää.

11. Puiden kasvattaminen

Monet elokuvat iskevät heti tajuntaani ja Naapurini Totoro on juuri sellainen. Elokuvassa on monta kohtausta josta olisin halunnut mainita, mutta kohtaus jossa Mei ja Satsuki kasvattavat puita Totoron kanssa on ehdoton suosikkini. Kohtaus on hieman lapsellinen, mutta se on kuitenkin sellainen josta ei monenkaan katsomiskerran jälkeen tiedä onko se totta vai kuvitelmaa. Todellisuuden ja unen raja hämärtyy selvästi kohtauksessa, mikä tekee siitä upean. "Tsukamori no Taiju" -kappale laittaa kohtauksen sekä katsojan lentämään.

12. "Menma, me löysimme sinut"

Jos jokin anime on pistänyt minut itkemään silmät päästäni niin se on AnoHana. Viimeinen kohtaus, jossa Jinta & kumppanit löytävät Menaman puun alta ja nämä pystyvät jättämään lopulliset jäähyväiset, on niin liikkuttava kohtaus ettei sitä pysty edes kuvailemaan. Kohtaus herättää minussa todella voimakkaita tunteita ja koskettaa todella syvältä. Kaverusten välinen ystävyys sekä välittäminen toisista oikein kumpuaa kohtauksesta, joka saa taas minut herkistymään.

13. Ryukin vieroitusoireet

Death Note on viimeinen sarja jonka uskoin pääsevän tälle listalle sen huumorin takia, mutta näin siinä näköjään kuitenkin kävi. Shinigami Ryuk rakastaa omenoita ja jos se ei syö niitä säännöllisesti saa Ryuk-parka vieroitusoireita. Ryukin tuskailua oireidensa kanssa on huvitavaa katsoa ja tämä huumorin poikanen elävöittää ja piristää muuten niin vakavaa sarjaa mukavasti.

14. Hirviö pelastaa Bellen

Bellen paettua Hirviön linnasta, joutuu tämä susien hyökkäyksen kohteeksi metsässä. Hirviö kuitenkin ilmaantuu paikalle ja pelastaa Bellen ahdingosta. Pidän kohatuksesta sen takia, koska se antaa sykäyksen Bellen ja Hirviön suhteelle. Kohtauksen dramaattisuus toimii myös todella hyvin.

15. Shenzi, Banzai ja Ed

Olenko ainoa jonka mielestä Leijonakuninkaan hyenajoukko on hillitöntä katsottavaa? Shenzi, Banzai ja Ed toimivat Scarin alaisuudessa, eivätkä ole sieltä fiksuimmasta päästä. Kolmikon huulenheittoa on kuitenkin hauska katsoa ja tukalissa oltavissa kolmikko tarjoaa useita naurukohtauksia. Kolmikon animointi on ylipäätään elävää ja hyenoiden ilmeet vaihtuvat koko ajan. Varsinkin kohtaus, jossa Banzai on valittaa kipeää takalistoaan ja Ed nauraa, on todella hupaisa.

16. Kumimies

Oli kyseessä mikä sarja tai elokuva hyvänsä, rakastan niitä hetkiä, kun päähahmo yllättää toiset hahmot jollain tavalla. One Piecen parhaimpia hetkiä ovat ne, kun Luffy paljastuu kumimieheksi. Usein enne tätä Luffy on tullu ammutuksi, kuopatuksi tai jotain muuta vastaavaa. Tällaisissa kohtauksissa hahmojen rektioita on kiva seurata, varsinkin jos toisella on jokin yliluonnollinen kyky, kuten Luffylla. One Piecessä tämä tapahtuu useasti, mistä tykkään todella paljon. Ja kohtaukset eivät ole kerran koskaan samanlaisia, niin niistä ei katoa se tietty huumori, eikä se ala maistua puulta.

17. Ohmujen suopeus

Hayao Miyazakin ensimmäinen ohjaustyö Tuulen laakson Nausicaä osaa ihastuttaa tällä kohtauksella kerta toisensa jälkeen. Nausicaä on haavoittuneena (oletan että hän ei ole oikeasti kuollut tuossa kohtaa) ohmujen ympäröimänä ja kaikki toivo näyttää olevan menetetty. Ohmut kuitenkin osoittavat suopeuttaan ja saavat Nausicaän taas jaloilleen. Katsoin elokuvan pari vuotta sitten ensimmäisen kerran ja aina vain tuo kohtaus jaksaa sykähdyttää. En ole varma, mutta jokin tuossa kohtauksessa liikutta minua todella paljon.

18. "Ei nyt siis surra"

Vaikka Oliver ja kumppanit ei ole lempielokuviani Disneylta, yksi kohtaus on silti sellainen, jonka muistan aina. Filurin laulama biisi "Ei nyt siis surra!" on sellainen kipale joka tupsahtaa päähäni harvasen päivä ja jota hoilaan sitten loppu päivän. Kappaleen musiikkikohtaus on niin menevä ja se oikein retostelee rennolla ja vapaalla elämäntyylillä. Meno on niin hyvä, että se pistää laulamaan mukana.

19. Olaf

Kun aloin tekemään tätä listaa varasin heti paikan kaikkien rakastamlle lumiukollemme Olafille. Olaf on aivan ihana hahmo, sillä se on omalla tavallaan hieman pöhkö ja hupsu, mutta silti ystävällinen ja hauska. Kohtaukset joissa Olaf esiintyy ovat todella meneviä ja saavat aina hymyn kasvoille. Pelkästään Olafia on mukava seurata ja sen iloinen luonne on todella tarttuvaa.

20. Shizukun purkaus

Viimeisimpänä muttei vähäismpänä tahdon mainita yhden kohtauksen Sydämmen kuiskaus -elokuvasta. Kohtauksessa Shizuku marssii kiukkuisena kaupungin tietä pitkin ja hokee koko ajan "yana yatsu", mikä siis tarkoittaa typerystä. Shizukan kiukku on niin aitoa, että jopa itse tunsin sen. Tytön kehonkieli ilmaisee hyvin tämän mielentilaa ja pidin erityisesti siitä, kun Shizuka oikein tömistelee ja nostaa jalkojaan kiukkuisena. Kohtaus on jotenkin myös tosi arkinen ja voisi tapahtua oikeastikin.

Siinäpä olivat minun 20 parasta animaatiohetkeä. Tämän postauksen parissa oli hauska työskennellä ja toivottavasti tekin nautitte lukemisesta!  Oliko joukossa sinun suosikkejasi? Mitkä ovat sinun suosikkikohtauksiasi?

English translate: We all have some moments in movies and series what makes your heart beat and what you remember even after many years. I have here 20 best animation moments in movies and series what make me feel very strongly. 

1. Movie; Pocahontas. Scene: Indians homecoming.

2. Series: Inuyasha. Scene: Youth confined to the tree

3. Movie: Mulan. Yao said: "Can she do that?"

4. Series: Code Geass. Scene: Lelouch death

5. Series: Fullmetal Alchemist. Scene: Ed gets anger when you call him short

6. Movie: Hunchback of Notre Dame. Scene: Bells of Notre Dame

7. Movie: Laputa - Castle in the sky. Scene: Dola pass her group

8. Movie: Aladdin. Scene: "Do you trust?"

9. Movie: The fox and the hound. Scene: Goodbyes

10. Movie: Brother bear. Scene: Transformation

11. Movie: My neightboor Totoro. Scene: They grows trees

12. Series: AnoHana. Scene: Find Menma

13. Series: Death Note. Scene: Withdrawal symptoms of Ryuk

14. Movie: Beaty and Beast. Scene: Beast save Belle

15. Movie: The Lion King. Scene: Shenzi, Banzai and Ed

16. Series: One Piece. Rupperman 

17. Movie: Nausicaä of the Valley of the Wind. Scene: Nausicaä come back to the death

18. Movie: Oliver and company. Scene: "Why should I worry?"

19. Movie: Frozen. Scene: Olaf

20. Movie: Whispers of the heart. Scene: Shizuku´s outburst

These are mine favorite moments of movies. Whats are your favorite animation moments in movie?

#14: Acchi Kocchi

Täällä taas ja pitkästä aikaa anime-arvostelu. Animen katsominen on jäänyt vähän taka-alalle, kun koulujutut ovat painaneet päälle. Mutta täällä taas ollaan komediallisissa merkeissä. Komedialliset ja humoristiset sarjat eivät ole mikään uusi juttu animen maailmassa. Genre on kuitenkin muuttunut hurjasti näiden viimeisien vuosien aikana; viattomat koulukomediat ovat jääneet vähemmälle ja katsojia viihdytetään alituisesti tissi- ja pikkuhousu-jutuilla. Löysin kuitenkin kaikkien listojen kätköistä tämän animen, joka jaksaa naurattaa kokoa ajan. Hyvä yleisö, tämä on Acchi Kocchi!

Juoni

Tarinassa seurataan päähahmomme Tsumiki Miniwaa, joka käy lukiota ystäviensä kanssa. Tsumiki on kuitenkin pahasti ihastunut ystäväänsä Io Otonashiin, eikä ujoudeltaan ja jääräpäisyytensä takia kykene tunnustamaan tunteitaan tälle. Romanssi saa kuitenkin odottaa, kun monenkirjava poppoo keksii koko ajan uusia ideoita ajankuluksi ja viihdykkeekseen. Arjesta ei puutu hullunkurisuutta eikä toimintaa, kun Tsumiki ja Io ystävineen joutuvat jos jonkinlaisiin kohelluksiin mukaan.

Arvostelu

Huumorianimea on tullut nykyään katsottua hyvin vähän ja olenkin katsonut ainoastaan toiminnallisia sekä vakavampia sarjoja. Päätin kuitenkin tehdä irtioton ja katsoa jotain päätöntä ja päämäärätöntä viihdykettä pitkästä aikaa. Acchi Kocchin tarina ei oikeastaan anna mitään uutta, mutta se kuitenkin onnistuu olemaan oikein viihdyttävä alusta loppuun asti. Tarinan arkit ovat hyvin episodimaisia, eikä punaista lankaa, joka nitoisi kaiken yhdeksi kokonaisuudeksi ole. Jokaisen jakson alkaessa poppoo keksii vain jotain uutta, joille katsoja saa hekottaa mielensä mukaan. Jaksot on vielä jaoteltu A ja B-osioihin, mikä tarkoittaa sitä ettei yksi jaksokaan välttämättä keskity yhteen asiaan, sillä aihe saattaa vaihtua tölkin potkimisesta suklaan tekemiseen. Yllätys kyllä, sarjan episodimaisuus tai kahtia jaetut jaksot eivät häirinneet yhtään. Itse asiassa pidin siitä, sillä jaksot sai katsottua hyvin jouhevasti ja koko ajan oli jotain katsottavaa ja seurattavaa, eikä jaksot käyneet pitkäveteisiksi. Acchi Kocchia katsoessa voi vapaasti ottaa rennosti, sillä sarjan seuraamiseen ei tarvitse minkäänlaista aivotyöskentelyä.

Sarjan huumorista sen verran, että se on erittäin toimivaa sekä viihdyttävää. Itselleni, siis sellaiselle joka ei naura edes Hauskoille kotivideoille kuin hyvin harvakseltaan, oli pienoinen yllätys se, että nautin sarjan huumorista näinkin paljon.. Acchi Kocchin huumori yllättikin, sillä se osaa oikeasti olla hauskaa. Naurut saadaan revittyä mitä pienemmistäkin asioista ja osa komeadillisista osuuksista tapahtuu yllättävän sponttaanisti, mikä tekee katseluelämyksestä aina vain hauskempaa. Sitä ei olla myöskään vedetty liiän seksuaaliseksi, vaikka tisseistä puhutaankin pariin kertaan. Huumoria on korostettu animaation avulla, joko hahmojen eleillä ja ilmeillä, mikä elävöitti huumoria ja teki siitä entistä parempaa. Huumoria ei kuitenkaan ole niin paljon että sitä tursuaa silmät ja korvat täyteen vaan pienet arkiset kohtaukset tasapainottavat sitä hyvin. Tietenkin osa huumorista vaikuttaa vähän pakotetulta, mutta pääosin se on oiken hienosti toteutettu.

Tsumikille ilmestyy aina välillä kissan korvat ja saa tämän vaikuttamaan vielä tavallista enemmän kissanpojalta

Acchi Kocchin hahmot ovat kaikki sympaattisia tapauksia, joihin on helppo samaistua. Hahmoja on sarjassa kohtuullisen paljon ja sarja tekeekin hienon vedon, kun se ei yritäkään tunkea uusia hahmoja väkisin mukaan.
Päähahmokastiimme kuuluvat tietenkin jo edellä mainitut Io ja Tsumiki sekä heidän lisäkseen Mayoi Katase, Sakaki Inui ja Hime Haruno.
Tarina pyörii pääasiassa Ion ja Tsumikin orastavan ihastuksen ympärillä ja sarja osaakin kertoa heidän suhteensa niin ettei sitä vedetä yli, vaan se saadaan pidettyä vilpittömänä sekä herkkänä. Ja yleensäkin se on vain tosi söpöä katsottavaa punastuminiseen ja ujouksineen. Tsumiki on pieni tsundere, joka puhuu erittäin vähän ja on hyvin ilmeetön tapaus. Hänen ajatuksia on kuitenkin helppo seurata, sillä ne näytetään ajatuskuplina Tsumikin pään yläpuolella. Pienestä koostaan huolimatta Tsumiki osaa olla äkkipikainen ja raju minkä Mayoi joutuu kokemaan useaankin otteeseen. Tsumikin toinen puolikas Io on eleiltään ja ilmeiltään samanlainen kuin Tsumiki. Mutta toisin kuin Tsumikin Ion pään sisään on vaikea nähdä. Hänen tunteistaan on välillä vaikea saada selvää. Kuitenkin vaikka Io käyttäyyy aikuismaisesti on hän silti heiman naiivi. Komeutensa ja käyttäymisensä tähden Io saa aikaiseksi useat nenäverenvuodot naishahmojen keskuudessa. Sekä Tsumiki, että Io ovat ihan kiinnostavia hahmoja, mutta kumpikaan ei oikein kehity sarjan aikana. Kumpikin ehkä oppii enemmän ilmaisemaan tunteitaan toisilleen, mutta siihen kehitys taitaa jäädäkin. Tsumiki ja Io ovat selvästi koko sarjan lempihahmoni, sillä molemmat ovat niin sympattisia hahmoja vikoineen ja oikkuineen.

Humoristisissa kohtauksissa värejä on käytettä todella hyvin.

Viisikon muut jäsenet tuovat myös oman tuulahduksensa sarjaan. Mayoi on aina hyvällä tuulella oleva ilopilleri, joka keksii jos jonkinlaisia ideoita ja kehittelee jos jonkilaisia pelejä ja vempeleitä. Hänellä on tapanaan kiusoitella vähän väliä Tsumikia Sakakin kanssa ja saakin usein tuntea sen nahoissaan. Mayoi käyttää aina valkoista labratakkia ja ottaa sen harvoin pois.
Sakaki on Ion lapsuudenystävä sekä luokkatoveri, joka ei tunnu ajattelevan mitään muuta kuin tyttöjä. Hänellä on hyvin paljon mielikuvitusta, vaikka ne kohdistuvatkin pervoihin asioihin. Mayoi ja Sakaki saavat aikaan suurimman osan hauskimmista kohtauksista ja näistä kahdesta ei koskaan oikeasti voinut tietää mitä he saavat seuraavaksi aikaiseksi. Yllätyksekseni Sakaki nousi yhdeksi lempihahmoistani Tsumikin ja Ion rinnalle. Pidin ensin häntä aivan turhana hahmona, mutta sarjan edetessä hänestä tuli itselle aina vain tärkeämpi hahmo.

Hime taas on viisikon arin jäsen. Hän aina pirteä, mutta hän kärsii alhaisesta itsetunnosta. Hän saa koko viisikosta kaikista vähiten huomiota ja ruutuaikaa. Himellä on myös tapana joutua viattomaksi uhriksi tai sössiä kaiken tyystin. Hän on kuitenkin kiltti ja mitä parhain ystävä, mutta mieleltään hiemän pervo ja saakin aikamoisia nenäverenvuotoja aikaiseksi.
Sarjassa on myös muutamia sivuhahmoja, jotka maustavat myös soppaa entisestään. Kukaan sarjan hahmoista ei kuitenkaan tunnu jäävän ylimääräiseksi vaan jokaisella on jokin syy olla mukana sarjassa. Kaikki hahmot ovat myös viihdyttäviä omalla tavallaan ja jokainen hahmo on helppo tunnistaa toisistaan. Huolimatta siitä ettei hahmokehitystä juuri ole kenenkään kohdalla, eivät hahmot jää tylsiksi eikä kehitystä jääkään kaipaamaan.

Hahmojen ilmeet muuttuvat aina vähän väliä ja tilanteiden mukaan.

Acchi Kocchin on tuottanut AIC -studio, joka on tehnyt hyvää työtä sen animaation suhteen. Vaikka animaatio ei ole mitenkään erikoista, niin se on silti kaunista katsottavaa alusta loppuun. Sarjan animaatiossa on käytetty paljon pyöreitä muotoja sekä suloisia leimoja. Sarjalla on myös omanlainen tyylinsä korostaa päähahmojansa ympäristöstä sekä erottaa nämä muista massahahmoista. Ympäristö on tehty hyvin haaleilla väreillä, jolloin kirkkaimilla väreillä tehdyt hahmot erottuvat taustasta. Kaikkia taustahahmot on taas tehty pelkiksi harmaiksi silueteiksi, joillin päähahmoja ei voi seata muihin hahmoihin. Joku voisi varmaan sanoa, että kyse voi oll pelkästä laiskuudestakin, mutta itse ainakin pidin ideasta tosi paljon. Sarjan animaatio on myö erittäin elävää, sillä animaatiossa on käytetty monenlaisia kuvioita ja leimoja, joilla animaatiohon saatu sarjakuvaminen tunnelma. Hahmojen ilmeet ja eleet vaihtelevat paljon yhdenkin kohtauksen aikana ja varsinkin Tsumikia on kiva seurata, kun tämän ilmeet vaihtelevat koko ajan. Hahmomallit ovat hyvin yksinkertaiset, mutta silti omalla tavallaan toimivat ja istuvat hyvin humoristiseen ympäristöön.

Kuvasta näkee kuinka taustaa on ns. peitettu palloilla

Sarjan alkutunnarin animaatio oli oikein pirteä sekä hauskaa katsottavaa. Tunnarin animaatio keskittyy Tsumikiin sekä Iohon, mutta myös kaikki muut hahmot saavat osansa tunnarista. Tunnari kuitenkin johtaa hieman harhaan, sillä yhdessä kohdassa nähdään Tsumiki yksinäisenä, mutta sarjassa itsessään ei ole tietoakaan yksinäisyydestä ja surusta. Tunnarin lopussa oleva hahmopyörre kruunaa upeasti animaation ja saa hymyn kasvoille. Animaatio synkkaa myös upeasti alkutunnarin musiikkiin. Acchi⇔Kocchin laulama kappale "Acchi de Kocchi de" on oikein pirteä ja iloinen kappale, joka saa joka kerta laulamaan mukana. Kappaleen sanat ovat vähän hölmöt mutta kuitenkin hyvällä tavalla hauskat. Pidin alkutunnarista todella paljon  enkä skipannut sitä kertaakaan sarjan aikana. Lopputunnri "Te wo Gyu Shite ne" on hieman melankolinen biisi, mutta silti siinä on se tietty hyväntuulisuus mukana. Tsumikin ääninäyttelijän Rumi Ookubon ääni on kirkas ja selkeä, mutta kuitenkin hyvällä tavalla hieman lapsellinen. Kappale on mukavan hellä ja suloinen, mutta se jää kuitenkin toiseksi alkutunnarille niin laulussa kuin myös animaatiossa. Tunnarin animaatio on yksinkertainen ja kaikki hahmot on esitelty siinä figuureina. Idea on mielestäni hyvä ja suloinen, ja sopi hyvin kappaleen tunnelmaan.
Muuten sarjan OST... tai sanoisiko että mikä ihmeen OST? Sarja menee niin paljon huumorin ja hahmojen voimalla eteenpäin, että OST jäi vähemmälle huomiolle. OST:n kappaleet ovat kuitenkin persoonattomia ja hieman tylsiä, jotka eivät jääneet päähän.

Koko poppoo kimpassa taas

Tuomio

Acchi Kocchi on ehdottomasti katsomisen arvoinen jos pidät yhtään tämän tyyppisistä sarjoista. Tarina ole mitenkään syvällinen tai erikoinen muihin sarjoihin verrattuna, mutta ei sen kuulukaan olla. Sarja ei yritä liikaa vaan se pelaa niillä panoksilla mitä sille on annettu. Hölmöilyllä ja nenäverenvuodoilla varustettu huumori tekee sarjasta yllättävän viihdyttävän ja hauskan katsomiselämyksen. Huumorikin osaa näemmä välillä yllättää spontaaniudellaan.
Hahmokaarti on viihdyttävä ja jokainen hahmo maustaa keittoa omalla tavallaan. Mikään hahmo ei jää ylimääräiseksi, vaan jokaisella on oma paikkansa sarjassa. Hahmot erottuvat toisistaan luonteenpiirteidensä sekä ulkonäkönsä ansiosta. Hahmoista on saatu myös eloisan sekä kiinnostavan näköisiä.
Animaatioltaan sarja jää keskiverroksi, vaikka se onnistuukin erottumaan sen avulla massasta. Animaatiota on käytetty oivallisesti kaikissa kohtauksissa, mutta varsinkin huumorikohtauksissa. Animaatio säilyttää laatunsa alusta loppuun asti ja molempien tunnareiden animaatio oli myös hienoa katsottavaa.
Alkutunnari on pirteä ja hauska, jonka kappaleeseen on pakko yhtyä. Lopputunnarin vähän melankolinen tunnelma ja hieman hupsu sanoitus vetävät myös mukaansa. Muuten sarjan OST ei napannut. Tylsä ja mauton soundtrack ei iske mitenkään, mikä ei kuitenkaan haitannut lainkaan, koska sarja pärjäsi hyvin ilman sitäkin.
Acchi Kocchi oli mukavan pirteä anime, jota katsoi oikein mielellään. Jaksojen läpi ei tarvinnut rämpiä, vaan jaksot sai katsottua jouhevasti läpi. Ei vaadi mitään muuta kuin sen, että katsoja tuijottaa ruutua. Mukava aivot narikkaan anime, jota on mukava katsoa kun haluaa kokeilla jotain erilaista.

Arvosana: 8 / 10

English translate: Here again and after a long time anime review. Watching anime has been a bit of a back seat when school stuff are on top of the press. But here again in the comedy marks.
Acchi Kocchi is definitely worth watching if you like any of these types of shows. The story is nothing profound or peculiar compared to other series, but it does not belong to be. Series does not try too much, but it plays to the stakes to what it has been given. With slapstick humor and nosebleeds makes a series of surprisingly entertaining and fun viewing experience.  I see that humor can surprise you its own spontaneity.
Guard is a character in an entertaining and each character flavored soup in its own way. None of the character does not remain as an extra, but each has its own place in the series. The characters are distinguished natures, as well as their appearance.
Animation of the series will be a medium, even if it manages to stand out from the means of mass. Animation has been used with distinction in all the scenes, but especially in the scenes of humor. Animation maintains its quality from the beginning to the end and both of animation theme song was also great to watch.
The intro is upbeat and fun, a song will be forced to join. Ontro is little melancholy atmosphere and slightly silly lyrics also draw view. Otherwise, a series of OST not caught. Dull and tasteless soundtrack does not strike any way, but that does not bother at all, because the series did well without it.
Acchi Kocchi was nice and cheery anime, which looked very happy. through periods did not have to slosh around, but got the episodes viewed through smoothly. Does not require anything other than the fact that the viewer stares at the screen. Comfortable brain in the cloakroom anime, which is nice to look at when you want to try something different.

Punainen Jättiläinen julkaisee Orionin!

Tämä postaus tulee vähän jälkijunassa, enkä tiedä kuinka moni on jo tietoinen asiasta, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Yoshihiro Takahashin luoma suosittu Weed-sarja päätty vuoden lopulla ja nyt Punainen Jättiläinen on päättänyt hemmotella Ginga-faneja uudella sarjalla. Tarina saa jatkoa neljännessä sukupolvessa (Rikistä laskettuna), kun Ginga Densetsu Weed: Orion julkaistaan vielä tämän vuoden puolella. Sarja on 30 osainen ja tarjoaa lisää mahan täytettä niille, joille Weed jätti vielä nälän. Lue lisää Anime-lehden sivuilta ja Sangatsu Mangan Antti-sedän blogista!

 English translate: This post will be a bit lagging behind, and I do not know how many people are already aware of this, but better late than never. At the end of this year a popular Weed-series created by Yoshihiro Takahashi, come to the end of it. And now Punainen Jättiläinen has decided to indulge Ginga-fans of the new series. The story will be continued in the fourth generation (calculated on Riki), while Ginga Densetsu Weed: Orion will be published later this year. The series has 30 parts and provides more stomach filling those to whom Weed left still hungry. Read more Anime magazine pages and Antti-uncle's blog!

Kesäyön tarinat - kauhua ja ei-niinkään

Kauhumangan rantautuminen Suomeen jatkuu edelleen hieman erilaisessa muodossa kuin tähän asti. Kesäyön tarinat tai Byakuyazoushi- nimellä tunnettu opus sisältää neljä itsenäistä tarinaa plus yksi lisätarina, sekä piirtäjän terveiset "Kuinka manga valmistuu". Siinä missä Saksinainen oli kertaallen luettu, mutta ihan viihdyttävä ja Vaarallinen sivusto oikeasti selkäpiitä karmiva, niin Kesäyön tarinat jätti vähän kylmäksi.

Neljä ensimmäistä tarinaa olivat kaikki saman tyyppisiä kerronaltaan ja juoneltaan. Tarinoiden otsikot kyllä herättivät mielenkiinnon, mutta ne eivät oikein vakuuttaneet sisllöltään. Tarina tuntui jäävän niissä vähän puolitiehen ja vaikka ne ovatkin lyhyitä ontuu kerronta aika pahasti. Ainoastaan Hautaus - nimisessä tarinassa tuntuu olevan jotain ideaa. Nämä tarinat tuntuvat olevankin enemmän niitä iltanuotiolla kerrottavia muka pelottavia kertomuksia, jotka nyt korkeintaan saavat haukotuksen osakseen. Sivutarina taas tuntuu poikkeavan aika paljon neljästä ensimmäisestä tarinasta, sillä se ei ole kyllä kauhua nähnytkään. Se myös tuntuu liian pitkältä pelkäksi sivutarinaksi, ja itselle ainakin jäi sellainen maku suuhun, että piirtäjä oli suunnitellut sen nykyistä pidemmäksi. Sen juoni on täynnä aukkoja sekä epäolennaisuuksia ja loppukin tuntuu hoputetulta. Asiat saatiin kerrottua kyllä ihan hyvin pois alta, mutta silti jokin oleellinen jäi tarinasta puuttumaan. Tylsistä tarinoistaan huolimatta pokkari ei ole kuitenkaan ole umpisurkea, vaan menee ihan kelpo lukemisena vaikka reissussa.

Tooko Miyagin taide on ihan nättiä katsottavaa ja seurattavaa koko pokkarin ajan. Neljän ensimmäisen tarinan piirrostyyli muistuttaa hieman Matsuri Hinon käden jälkeä ja osa hahmoista muistuttaa jopa Vampire Knightin hahmoja. Ensimmäisten tarinoiden taide kuitenkin tuntui jämähtäneen vain luonnostasolle. Viimeistely tuntuu unohtuneen joissakin kohdissa ja viiva näyttää aika karkealta. Miyagin vahva kädenjälki on viimeistelystä huolimatta kuitenkin selkeää ja tarinaa on helppo seurata. Hän osaa selvästi piirtää yksityiskohtaisia kohtauksia, vaikka tarinankerronta vähän ontuukin. Sivutarinan taide on taas huomattavasti erilaisempaa kuin ensimmäisten. Jälki on huomattavasti selkemäpää ja viimeistellympää, mutta se näyttää aivan jonkun toisen ihmisen tekemältä. Avatessani ensimmäisiä sivuja tarinasta mieleeni ei tullut Hino vaan pikemminkin Arina Tanemura. Varsinkin päänaishahmomme muistuttaa suurine silmineen ja vaatteineen Tanemuran ensimmäisiä töitä. En tiedä huomasiko kukaan muu tätä yhdennäköisyyttä, mutta itse ainakin kiinnitin siihen huomiota. Tästä huolimatta taide oli kaunista katsottavaa, eikä siitä niinkään mitään pahaa sanottavaa ole.

Yksityikohtainen ja tarkka taide vaatii onnistuakseen hyvän painolaadun. Ja sitähän Sangatsu Mangalta löytyy. Pokkarin painolaatu on aivan ensiluokkaista, eikä se jää missään toiseksi Punaisen Jättiläiselle. Kaikki pienetkin yksityiskohdat erottuvat hienosti ja musta sekä valkoinen näyttävät siltä miltä niiden kuuluukin. Äänitehosteet on käännetty tavalliseen tapaan alkuperäisten viereen. Myöskään värisivuja ei ole, joita jäin vähän haikailemaan, sillä Miyagin taidetta olisi ollut hienoa nähdä myös värimuodossa. Kim Sariolan käännös on virheetöntä ja selkeää, eikä siitä oikeastaan löydy yhtään mitään nokan koputtamista. Käännös toimii oikein hyvin kaikissa tilanteissa ja eri hahmojen puhetyyli välittyy tekstistä hyvin.

Kesäyön tarinat ei ole mikään maata mullistava opus ja jää keskiverto tekeleeksi. Tarinat eivät ole edes pelottavia ja osa niistä jäi vähän vajavaisiksi. Pokkari on kuitenkin harmiton lukea, vaikkei siitä mitään uutta irti saa. Taide on kaunista ja ykityiskohtaista, vaikkakin hieman karkeaa ja viimeistelemätöntä. Sivutarinan taide eroaa myös huomattavasti muiden tarinoiden taiteesta.
Painolaadusta ei löydy mitään valitettavaa kuten ei myöskään käännöksestä. Sangatsu Manga on tehnyt taas laadukasta työtä sen kanssa.

Tarina: 1,5/3

Julkaisu: 2,5/3

English translate: A Byakuyazoushi is not an earth-shaking book and will average a fabrication. The stories are not even scary, and some of them get a bit incomplete. However, it is harmless to read, even if it gets out of nothing new. Art is beautiful and detailed, albeit a little rough and unfinished. The art of the page story differs from other stories noticeably art very much and it seems like it was made by another person.
I don´t wound any regret about to print quality and the translation. Sangatsu Manga is done while high-quality work with it.