No niin ihmiset. Nyt on sen postauksen aika jota olette odottaneet. Ai ette ole? No kerron kuitenkin. Animecon siis tuli ja meni taas kerran ja täytyy sanoa, että kiva reissu oli. Coni järjestettiin tällä kertaa Jyväskylän Paviljongissa, mikä oli mielestäni nappivalinta. Coniviikonloppu lähti käyntiin sillä, että nousin kuudelta kaverin kanssa ylös ja laittauduimme valmiiksi. Yllätys, yllätys olimme varhaisesta heräämisestä huolimatta puolituntia jäljessä aikataulusta, sillä matkaan olisi kuulunut lähteä jo kahdeksalta, mutta liikkeelle päästiinkin vasta puoli yhdeksältä. No kaikessa ei voi onnistua. Matka Jyväskylään taittui mukavan jouhevasti k-poppia ja animetunnareita kuunnellessa ja niitä hoilottaessa. Sää oli aamusta asti pilvinen ja vähän kostea, mutta vettä ei satanut.
Paviljonki oli helppo löytää, vaikka ilmaisen parkkipaikan löytäminen kävi vähän hermon päälle. Lopulta parkkis löytyi lyhyen kävelymatkan päästä. Virallisesti conipaikalle saavuttiin noin puoli kahdentoista maissa. Ja valitettavasti "Nössöt ärsyttää"-luento meni täysin sivu suun. Syhkäistiin kaverien kanssa kuitenkin melkein heti kuuntelemaan "Retroa yaoita"-luentoa. Kaverin kanssa saimme miespuolisen seuralaisemme mukaan luennolle ja täytyy sanoa, että tämän ilme aika epätoivonen :D. Sali oli kansoitettu täyteen asti ja siitä huolimatta ilmanvaihto pelitti aivan loistavasti. Luento oli mielestäni onnistunut ja hyvin rakennettu. Yaoin kehittymista oltiin kuvattu hyvin, vaikkakin ajankäytössä olikin vähän ongelmia. Huumori kuitenkin pelasti paljon, eikä luento ottanut itseään turhan vakavasti.
Luennon päätyttyä meidän poppoolle jäi hyvin aikaa tutustua Paviljonkiin lähemmin, sillä seuraava ohjelma, jonne aioimme mennä, alkoi vasta kahden ja puolentunnin päästä. Tulin ostaneeksi mukin, jossa komeilee itse L ja Death Noten logo. Olin jo päättänyt coniin mennessäni, että ostan Death Note aiheisen mukin ja senhän minä sitten sieltä rahtasinkin mukana. Täytyy sanoa, että Paviljonki oli nappivalinta conipaikaksi, sillä luentosaleja oli useita ja jokaiselle halukkaalle löytyi luentopaikka. Saman katon alta löytyi myös ravintola, jossa pistäydyimmekin syömään lauantaina, sekä kahvio. Myyntipöytäsali oli myös tarpeeksi iso, eikä mitään suurempaa tungosta ollut, vaikka ihmisiä olikin satapäin. Tilaa jäi liikkumiselle, eikä kaiken aikaa tarvinnut liikkua eteenpäin jottei olisi toisten tukkeena. Ilmanvaihto oli myös ympäri rakennusta hyvä, eikä tapahtunut sitä kuulua ilma-loppuu-ihan-justiinsa-fiilistä. Muutenkin conipaikka oli aivan loistava, sillä pankkiautomaatit olivat kohtuullisen lähellä ja samoin hotellit. Ulkona oli myös iso aukio, missä oli mahdollista viettää aikaa jos sisätilat eivät innostaneet. Toivon tosiaan, että Animecon jää Jyväskylään, sillä mielestäni se lyö Kuopion musiikkikeskuksen viisi nolla.
Ihmisiä oli, muttei silti ahdistanut
Aukiolle kokoontui jos monenmoista otusta. Paikallisilla on varmaankin ollut ihmettelemistä.
Pienten ostosten jälkeen siirryimme sitten jonottamaan Muumimettallia lll:sta. Näytös oli n. 40 minuuttia myöhässä, mistä kuitenkin oltiin tiedotettu jo hyvissä ajoin, joten turhaa jonotusta ainakaan itseni kohdalla ollut. "Muumimetallia"-ohjelma oli aivan taattua laatua ja sai ihon kananlihalle. Porukka veti upeasti ja tunteella kipaleet, mutta valitettavasti porukkaa alkoi valua ulos jo puolenvälin jälkeen, sillä myöhästymisen takia ohjelmille tuli päällekkäisyyksiä. Itse ainakin nautin Muumeista täysin rinnoin ja olin oikein tyytyväinen esitykseen.
Taikurikin näyttäityi yleisölle. Ei ikä painanut tätä miestä.
Jouduimme kuitenkin poistumaan itsekin aikaisin paikalta, sillä tajusimme vasta tuossa vaiheessa kavereiden kanssa, että Pokemon-musikaaliin täytyi hankkia paikkaliput. Tästä täytyykin antaa vähän risuja, sillä lippujen hankkimisesta ei ollut erikseen kauheasti tietoa; ainoastaan ohjelmalehtisessä oli pieni kuvake, joka ainakin omalla kohdalla meni ohi. Toivonkin, että jatkossa asiasta saisi tiedon aikaisemmin ja paremmin. Mutta liput kuitenkin saatiin ja päästiin katsomaan Pokemoneja. Valitsen sinut! - musikaali löi ainakin minut laudalta, sillä en ollut odottanut siltä paljon. Näyttelijät vetivät roolinsa kuitenkin upeasti ja Pokemonitkin oltiin toteutettu hyvin. Ääni- sekä valotehosteita oltiin myös käytetty nokkelasti. Tarinankerronta kärsi hieman pianoisesta sekavuudesta, mutta upeat laulukohtaukset olivat upeaa katsottavaa ja kuunneltavaa. Kiitos Wretchille, joka ehdotti musikaaliin menoa, sillä se olisi muuten mennyt itseltä sivu suun! Musikaalin jälkeen lähdettiinkin kohti sitten autoa, jossa vietettiin yö kaverin kanssa. Yllättävän hyvin tuli nukutuksi.
Sunnuntaina oltiin taas jäljessä aikataulusta ja "Animea ja mangaa yli 10 vuotta"-luento meni sivu suun. Päästiin kuitenkin katsomaan "Tanoshii Mūmin Ikka: Bōken Nikki eli miksi tässä muumissa kaikki on rikki?"-luentoa. Sali oli täpötäynnä porukkaa ja iso kiitos, että ilmanvaihto pelitti. Pidin kovasti Yamatochanin sekä No voi hattivatti -blogin Humpan luennosta, sillä he osasivat otta yleisön mukaan ja nauroin usemmankin kerran luennon aikana. Kiireisestä aikataulusta huolimatta yleisökin pääsi avaamaan salaisen arkkunsa. Muumi-luennon jälkeen olikin taas kaksi tuntia luppoaikaa ja käytiin toistamisiin kiertämässä myyntipöydät, tällä kertaa tarkemmin. Tarttuipa mukaan muutama FruitsBasket sekä muutama muu mangapokkari. Pockyeja tuli myös ostettua ja syötyä enemmän kuin laki sallii. Käytiin myös tutustumassa mangakirjastoon, minne jäimmekin lukemaan vähäksi aikaa ennen Animenzin konsertin alkamista. Mutta kuten Muumi-konsertin kohdallakin, myös Animenzin konserttiin oli aivan tuhottomat jonot. Myös sama ongelma toistui tälläkin kertaa, sillä koska jono oli pitkä niin jonon päästä ei ollut mitään tietoa. Siinä sitten oltiin vähän aikaa ulapalla, kunnes vihdoinkin joku järkkäreistä sai suunsa auki. Ja taas olisi tiedotus ollut paikallaan.
Animenzin pianokonsertti oli juurikin niin hyvä, kuin olin odottanutkin. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkää ja pidin siitä, että Animenz myös vitsaili ja puhui oikeasti yleisölle. Hän jopa pyysi, ettei yleisön tarvitsisi olla niin jäykkänä, vaan voisi vaikka laulaa mukana. Olin tosin vähän pettynyt, kun alkuperäistä soittolistaa oltiin muutettu, eikä siitä oltu tiedotettu mitenkään. Olisin niin halunnut kuulla useita biisejä alkuperäiseltä listalta. Mutta en valita sillä Animenz hoiti hommansa hyvin.
Konsertin jälkeen olikin aika poistua Paviljongista ja päättää vuoden 2016 Animecon. Vähän aikaa vielä vietettiin kavereiden kanssa aikaa paistatellen päivää, mutta sitten olikin aika lähteä kohti kotia. Pääsääntöisesti olen hyvin tyytyväinen tämän vuoden Animeconiin, tiedonvälitysongelmista huolimatta. Toivottavasti ensi vuonna voin lähteä taas Jyväskylään conin merkeissä. Kiitos taas kerran Animeconin väelle. Tästä on hyvä jatkaa Traconiin syyskuussa.
Omalla kohdalla anime-elokuvista ja -sarjoista tehdyt mangasovitukset jäävät usein väliin. Taustalle lienee oletus, että manga versio pilaa jo hyväksi todetun elokuvan tai sarjan. Näin valitettavasti käy joskus ja se yleensä johtuu siitä, että pitkä tarina on yritetty mahduttaa pieneen määrään pokkareita tai liian kokemattomasta mangakasta. Susilapset on kuitenkin positiivinen yllätys. Sarja kertoo yliopistossa opiskelevasta Hanasta, joka ihastuu salaperäiseen luokkatoveriinsa. Ihmissudeksi paljastuva nuorukainen ei saa Hanaa perääntymään, vaan pari menee naimisiin. Pian kuitenkin toisen lapsen syntymän jälkeen Hanasta tulee yksinhuoltaja. Hanan on nyt selvittävä susilasten kanssa ja samalla pidettävä lasten todellinen olemus salassa.
Mamoru Hosodan alkuperäinen Wolf Childrens - elokuva on tullut katsottua jo pidemmän aikaa sitten ja mangan avulla oli mukavaa palata takaisin tarinan pariin. Varsinkin, kun mangasovitus vaikuttaa oikein lupaavalta. Sarjan tarina on hyvin vähäeleinen ja yliampuvat tunteenpurkaukset sekä ylimääräinen dramaattisuus loistavat poissaolollaan. Draamaa kyllä löytyy, mutta se esitetään hyvin pienieleisesti ja herkästi. Sarja onkin hyvin arkinen ja maanläheinen. Vaikka Susilasten pääasiallinen tunnelma onkin ilo, sarjassa on koko ajan mukana tietty melankolisuus ja kaipaus. Onkin uskomatonta, että manga pystyy herättämään näinkin suuria tunteita lukijassa. Tarinan hahmot ovat myös kaikki empaattisia ja heihin samaistuu vaistamatta. Lukija vain toivookin sarjaa lukiessaan, että Hana, Yuki ja Ame saisivat elää rauhassa muilta ihmisiltä. Sarja tuo myös hienovaisesti ilmi ihmisen raakuudeen ja pelon muita eläimia ja olentoja kohtaan. Se ei kuitenkaan sana sitä suoraan, vaan vihjailee hieman siihen suuntaan. Tästä huolimatta Susilapset on ennen kaikkea tosi empaattinen tarina kasvamisesta ja paikkansa löytämisestä. Toivottavasti mangasovitus jatkaa samaa rataa, sillä alku vaikuttaa lupaavalta. Mangaversio tosin ei tarjoa mitään uutta jo elokuvan nähneille, mutta on ummikoille aivan loistava ostos. Mutta täytyy sanoa, että sarjaan kannattaa tarttua vaikka elokuva onkin tullut jo katsottua.
Herkkä ja simppeli. Yun taide on hyvin latautunutta.
Herkkä ja liikuttava tarina on tietenkin alkuperäisen elokuvan luojan Hosodan käsialaa, mutta ei pidä unohtaa Yun taidetta. Yu tunnetaan täällä Suomessa parhaiten Summer Wars -elokuvan kuvittajana ja näyttää siltä, että hänen piirtotaidot ovat karttuneet Summer Warsin jälkeen. Yu osaa uskomattoman hyvin piirtää hahmojen ilmeitä ja eleitä, sekä luoda herkkiä kohtauksia. Yun kädenjälkeen eivät kuitenkaan kuulu ylireagoivat ilmeet, vaan ihan simppelit ja hienovaraiset tunteiden kuvaukset. Kaunis ja selkeä taide tuokin sarjaan melankolisuutta sekä arkisuutta, mutta elokuvan alkuperäinen lämpö on silti säilynyt. Yu osaa myös piirtää suloisia lapsia ja olin yllättynyt kuinka hyvin hän osaa piirtää eläimiäkin. Yun vahvuus onkin piirtää erityislaatuisen herttaisia, suloisia ja lämminhenkisiä hahmoja. Hän on selvästi sisäistänyt tarinan hengen ja Hosoda on löytänyt oivan taiteilijan piirtämään sarjaa.
Sarjan käännös ja painojälki ovat taas kerran taattua Sangatsu Mangaa. Muste ei tartu sormiin ja Yun herkkä, mutta karkea viiva on saatu pidettyä selkeänä ja tarkkana. Rakastuin myös mangan alkuperäisiin kansiin, jotka ovat varmaan koko vuoden parhaat. Otsikko on aseteltu hyvin kanteen, eikä se vie liikaa tilaa kansien upealta kuvitukselta. Sangatsu on myös säilyttänyt mangan värisivut, mistä ehdotonta plussaa. Pokkarin lopussa on myös Mamoru Hosodan ja Yun terveiset lukijalle, sekä pienet hahmokuvaukset sekä -luonnoksia. Minua kuitenkin häiritsi, että hahmokuvauksen teksti oli painettu harmaalle pohjalle, jolloin valkoista tekstiä oli hyvin vaikea lukea. Suvi Mäkelän käännös toimii oikein hyvin sarjassa. Se ei ole liian kirjakielistä, vaan sopii oikein hyvin hahmojen suuhun. Ladonta onkin onnistunut todella hyvin ja näin upea sarja onkin sen ansainnut.
Naruto on nykyään sarja, jonka jokanen anime- ja mangaharrastaja tunnistaa, vaikkei kyseiseen sarjaan ei olisi itse tutustunutkaan. Nyt viisitoista vuotta jatkunut sarja on tullut päätökseensä myös Suomessa. Kirsikkana kakun päällä Sangatsu Manga on julkaissut vielä lisäosan Naruton tarinaan. Naruto - Seitsemäs Hokage ja uusi sukupolvi sijoittuu rauhan aikaan, jolloin Naruto toimii kylänsä Hokagena. Sakuran ja Sasuken tytär Saradan tunteet myllertävät, sillä mikään ei tunnu olevan kohdallaan. Tyttö ei ole nähnyt isäänsä vuosiin eikä äidiltä vastauksia heru. Sarada alkaa epäillä omaa alkuperäänsä ja päättää etsiä oman isänsä käsiinsä ja saada vastauksia kysymyksiin. Samaan aikaan Konohaa uhkaa uusi varjo, joka näyttää omaavan itse sharinganin.
Olen sitä sukupolvea, jonka ensimmäisinä harrastusvuosina Naruto oli hyvin ajankohtainen sarja. Sitähän se tosin on vieläkin. Sarjaa on tullut seurattua aivan alusta saakka ja täytyy myöntää, että näinkin pitkään jatkuneen sarjan päättyminen on aika haikeaa. Naruto - Seitsemäs Hokage ja uusi sukupolvi ei keskity kuitenkaan Narutoon vaan Sakuran ja Sasuken tyttäreen. Tämä on mielestäni hyvä veto, sillä en olisi välttämätä jaksanut seurata esim. Naruton pojan Boruton seikkailuja. Tosin yksipokkariseksi erikoistarinaksi siinä ehditään mukavasti vilkaisemaan myös muita hahmoja, aina vanhoista tutuista uuteen sukupolveen. Tarinassa myös huomasi kuinka paljon hahmot ovat kasvaneet Naruton tarinan jälkeen. Varsinkin Sasuke on muuttunut huimasti sarjan nuoresta teiniangstista. Hahmojen luonteita ei olla kuitenkaan muutettu liikaa vaan jokin hahmon tyypillinen piirre on jätetty mukavasti jäljelle. Positiivista oli myös, että muita sivuhahmoja nähtiin myös mukavasti. Taas toisaalta sarjan pahis oli vähän mitäänsanomaton. Vaikuttihan tämä tosi vahvalta jne. mutta hänet kuitenkin kukistettiin aika nopeasti ja kaikki muut seikat ohitettiin ihan olankohautuksella. Tarinan tarkoitus tosin ei ole keskittyä pahikseen ja tämän lyömiseen, vaan Saradan kasvamiseen. Pahiksen virka olikin vain toimia ponnistuslautana Saradan kehitykselle. Tässä tarina onkin onnistunut mielestäni tosi hyvin, eikä pahiksen heppoisuus lopuksi vaivaa lainkaan. Kertomus toimii myös itsenäisenä tarinana, sillä siinä ei vihjailla liikaa alkuperäiseen sarjaan, vaan tähän tutustumatonkin lukija pääsee oivasti sisään Naruton maailmaan. Pokkari on kyllä must-ostos Naruto-faneille ja se on oivaa ja viihdyttävää luettavaa myös alkuperäiseen sarjaan tutustumattomille.
Masashi Kishimoton piirrosjälki on omaleimaista ja selkeää luettavaa. Ruuduista on helppo siirtyä toiseen ja tarinan kuljetus soljuu mukavasti eteenpäin. Vaikka Kishimoton kynänjälki onkin yksinkertaista ja suoraviivaista, hän osaa piirtää tarkkoja taistelukohtauksia sekä erilaisia tilanteita. Tarinassa hypitään koko ajan paikasta toiseen ja Kishimotolla onkin taito piirtää niin, että katsojan on helppo pysyä perässä miljöön vaihtuessa. Kishimotoa on vähän moititto samannäköisistä hahmomalleista. Tästä huolimatta hahmot on helppo erottaa toisitaan, sillä hän piirtää jokaiselle hahmolle oman vaatekokonaisuuden ja jonkin yksityiskohdan josta hahmon tunnistaa. Kishimoto ei myöskään sorru liian tarkkoihin ja yksityikohtaisiin piirroksiin, vaan pitää kaiken simppelinä ja minimaalisena, jolloin pokkarin lukeminen ei käy raskaaksi.
Sangatsu Manga on tehnyt taas kerran loistotyötä. Narutossa kerran käytetään paljon pelkästään mustaa ja valkoista on olennaisen tärkeää, että värit pysyvät siisteinä ja tarkkoina. Suomijulkaisun painolaatu onkin ensiluokkaista. Musta on mustaa ja valkoinen valkoista. Myös Kim Sariolan käännös toimii loistavasti, sillä se on sujuvaa ja sopii hyvin hahmojen suuhun. Varsinkin Choochoon puhetyyli on onnistunutta. Äänitehosteet on käännetty mistä aina plussaa. Käännökset on sijoiteltu nätisti alkuperäisen viereen, jolloin ne eivät häiritse lukukokemusta. Värisivuja ei ole ja haikailinkin vähän niiden perään. Onhan sentään kysessä Naruton "viimeinen" osa. Värisivujen puutteesta huolimatta Naruto - Seitsemäs Hokage ja uusi sukupolvi on kaunista luettavaa ja ehdottomasti joka pennin arvoinen.
Pitkästä aikaa kirjoittelen animearvostelun merkeissä. Viimeisimmästä arvostelustani, Acchi Kocchista, on vierähtänyt aikaa jo lähemmäs kaksi kuukautta, joten on jo hyvä aika palata taas animen pariin. Usein mietin, että mikä tekee animesta hyvän ja katsomisen arvoisen. Nykyään harva anime yltää sille tasolle, että se hipoo jo täydellisyyttä ja saa pidettyä katsojan kiinnostuksen pidettyä hereillä koko ajan. Yllätyksekseni tällaisia sarjoja näköjään on ja tämä sarja onkin kerännyt ympärilleen jo laajan fanikatraan (minut mukaan lukien). Arvoisa yleisö, tämä on Noragami!
Juoni
Hiyori Iki on 16 vuotias pirteä nuori tyttö, joka näyttää viettävän tuiki tavallista elämää käymällä koulua ja viettäen aikaa ystäviensä kanssa. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun hän pelastaa nuorukaisen jäämästä rekan alle, mutta jää kuitenkin itse. Hiyorin pelastama nuorukainen ei olekaan mikä tahansa poika, vaan jumala nimeltä Yato. Yato on temppelitön jumala, joka tekee hanttihommia viidestä jenistä aina vessan siivoamisesta julmien ayakashien metsästämiseen. Yato onnistuu pelastamaan Hiyorin hengen, mutta tämä alkaa kokea mystisiä ruumiista irtautumisia. Hiyori haluaa Yaton palauttavan itsensä entislleen ja rupeaa kulkemaan tämän kanssa. Pian seuraan liittyy nuori poika Yukine, joka on jäänyt henkenä maan päälle kuoltuaan. Kolmikon yhteiselo ei ole saumatonta, sillä sekä Yukinella, että Yatolla näyttää olevan luurankoja kaapissa. Kolmikon arkea sekoittaa myös voimakas sodan jumala Bishamon, joka tuntuu kantavan kaunaa Yatolle.
Arvostelu
Aloittaessani katsoa Noragamia olin hyvin tietoinen sen saamasta hypetyksestä sekä fanituksesta. Useampi ystäväni oli myös kehunut sitä tosi upeasti toteutetuksi sekä tasapainoiseksi. Minua pyydettiin myös kirjoittamaan arvostelu kyseisestä sarjasta. Päätin sitten itsekin liittyä Noragamin katsoneiden joukkoon ja täytyy sanoa, että sarja yllätti monella tavalla. Omaksi yllätyksekseni minun täytyy tunnustaa, että Noragami on aivan loistosarja. Sarja nappaa mukaansa jo ensimmäisessä jaksossa ja useita mielenkiintoisia elementtejä heitetään katsojan mutusteltavaksi. Sarjan tarinan kuljetus on myös huippuluokkaa ja katsoja pidetään kiinnostuneena tiputtelemalla hahmoista tietoa vähän kerrallaan sarjan aikana. Tietoa ei paljasteta liian paljon yhtä aikaa ja usein sitä pihdataan viime hetkille asti, jolloin katsoja hikoilee kotisohvalla miettien seuraavaa juonenkäännettä. Noragamin tarina on kuitenkin ennen kaikkea todella väkevä ja koskettava, sillä juonenkäänteisiin mahtuu paljon draamaa ja surullisia hahmokohtaloita. Emotionaalisesti jotkin juonenkäänteet ovat todella raskasta ja jopa ikävää katsottavaa. Tästä huolimatta sarjan katsottua siitä jäi todella hyvä fiilis päälle. Tarina on kahden kauden aikana todella ehjä ja kaikkia tapahtumia pohjustetaan hyvin ja nivotaan lopulta yhteen selkeäksi kokonaisuudeksi. Ensimmäisellä kaudella auki jääneet asiat ratkotaan toisella kaudella, mikä jättää oikein hyvän maun suuhun. Toisen kauden lopetus tosin jätti myös lankoja avonaisiksi josta voi olettaa, että kolmattakin kautta ollaan suunnittelemassa.
Noragamin suurimpia vahvuuksia on myös sen balanssi komedian ja draaman välillä. Vaikka Noragami onkin pääasiassa vakavan puoleinen joukkoon mahtuu myös hykerryttävää huumoria. Kumpikaan elementti ei jää toisensa varjoon, vaan niille on aivan omat hetkensä. Monissa sarjoissa koskettava ja draamallinen kohtaus pilataan usein komediallisella pläjäyksellä ja olinkin tosi iloinen ettei tätä tapahtunut Noragamissa. Mitä sarjan huumoriin tulee, niin se on erittäin onnistunutta ja viihdyttävää. Puujalka vitsejä viljellään hyvin harvoin ja huumori on hyvin uniikkia ja toimivaa.
Etten pääse vielä hehkuttamasta sarjaa niin mainittakoon vielä, että sarjan kenties suurin etu on se kuinka paljon se käyttää aikaa hahmoihinsa. Kaikkiin hahmoihin ehditään tutustumaan sarjan aikana kunolla ja jopa sivuhahmot saavat osansa. Motiivit paljastuvat kunkin hahmon osalta eikä asioita jätetä selittämättä. Myös sarjassa tapahtuvat hahmojen menetykset tuntuvat katsojastakin raskailta - mitä ei tapahtuisi sympaatittomien hahmojen kohdalla. Tosin sarja ei myöskään pelkää esittää pidettäviä hahmojaan negatiivisessa valossa, mikä saaa hahmot vaikuttamaan enemmän inhimmillisiltä ja heissä on enemmän kosketuspinta-alaa. Sarjan keskiössä ovat tietysti kolme päähahmoamme Yato, Yukine ja Hiyori. Näiden kolmen välinen suhde kehittyy koko sarjan ajan aikana ja sarja osaa loistavasti esittää sen ylä- ja alamäet. Muiksi tärkeiksi hahmoiksi nousee sarjan edetessä myös Bishamon sekä tämän Regalia Kazuma. Ylipäänsä sarja on täynnä kiinnostavia hahmoja, jotka pitävät sarjan menossa.
Yato on pirteä ja melko komediallinen hahmo, joka haaveilee omasta temppelistä. Yato ottaa minkä tahansa tarjotun työn vastaan, ja olkoonkin työ mikä hyvänsä hän pyytää vaivanpalkaksi aina viisi jeniä. Yato pukeutuu aina verkkariasuun sekä valkoiseen huiviin, mistä hän saakin kuulla usein. Yaton huonon rahatilanteen takia hän usein yöpyy Kofukun luona ja sen takia hänen aikaisempi Regaliansa sanoi itsensä irti. Yato on hyvin vaikea lukuinen, sillä hän on pääasiassa huoleton ja iloinen, mutta välillä taas surullinen ja hieman pelokaskin. Sarjan alussa hän ei tunnu välittävän muiden tunteista vaan tekee kyselemmättä asiat oman päänsä mukaan. Huolimatta kuitenkin Yaton huelottomasta asenteesta ja hänen komediallisuudesta, on hänellä synkempi puoli mitä hän ei anna kenenkään nähdä. Yato ylipäätään on varmaan sarjan mielenkiintoisempia hahmoja, sillä hänestä tiedetään ylipäätään hyvin vähän. Hänen menneisyyttään kuitenkin avataan vähän kerrallaan sarjan aikana. mikä antaa oivan tilaisuuden hahmokehitykselle. Yato kehittyykin sarjan aikana huomattavasti paremmaksi hahmoksi, joka säilyttää kiinnostuksen loppuun asti. Vaikka pidin kaikista kolmesta päähahmosta Yato nousi kuitenkin suureksi suosikikseni.
Onkohan tää kohtaus saanu vaikutteita Kaunasta?
Yaton käyttämä Regalia eli jumalallinen ase on nuorukainen nimeltä Yukine. Regaliat ovat kuolleiden ihmisten hengistä muodostuneita aseita, jonka kanssa jumala on tehnyt sopimuksen. Yukine kuoli nuorella ikää ja on jostakin syystä jäänyt kuoltuaan maan päälle. Yukine on luonteeltaan angstinen teini-ikäinen, joka piikkittelee Yatoa usein asiasta kuin asiasta. Kyynisestä asenteestaan huolimatta Yukine paljastuu kuitenkin välittäväksi persoonaksi. Yukine vaikuttaisi aluksi myös olevan ihastunut Hiyoriin, mutta sarjan myötä he vaikuttaisivat olevan ennemminkin kuin isosisko ja pikkuveli. Yukinen hahmoon panostetaan paljon aikaa ja vaivaa ja myös yksi juonikaarista keskittyy Yukineen. Yukinen menneisyyden sekä tämän tunteiden selvittely on välillä hyvin haastavaa ja raskasta katsottavaa, mutta se hahmokehitys mitä Yukine saa on aivan uskomatonta. Hän kehittyykin Yaton rinnalla eniten sarjan aikana, eikä hän ole enää toisella kaudella yhtä angstinen ja vihainen. Yukinesta pidin aivan alusta asti, sillä hän toi mieleeni omat teinivuoteni. Hänen pienoinen ihastus Hiyoriin oli myös suloista katsottavaa.
Hiyori taas on voimakastahtoinen sankarittaremme. Hiyori usein pistääkin usein Yaton kuriin jos tämä tekee jotain typerää. Hiyorin pelastettu Yaton, tämä alkoi kulkea kissahäntäisenä sieluna ympäriinsä tämän kanssa. Hiyori on luonteeltaan pirteä ja iloinen, mutta myös erittäin lojaali ystävä Yatoa ja Yukinea kohtaan. Sarjan myötä hänelle alkaa kehityä tunteita Yatoa kohtaan, kuten myös Yatolla Hiyoria kohtaan. Näiden kahden suhde onkin mukavaa seurattavaa, sillä katsoja huomaa jo aikaisessa vaiheessa näiden kahden tunteet, mutta nämä eivät niitä tunnu huomaavan. Näiden kahden suhteesta tekee myös mielenkiintoista se, että Yato on kuolematon jumala ja Hiyori kuolevainen ihminen. Kakkos kausi jätti näiden kahden suhteen kehityksen vähän puolitiehen mutta toivon, että kolmas kausi keskittyy enemmän sitten siihen. Pidin Hiyorin hahmosta yllättävän paljon, sillä hän vaikutti aluksi kolmikon tylsimmältä hahmolta. Siitä huolimatta ettei hänen hahmokehityksensä ei ole yhtä huimaa kuin Yukinen ja Yaton, hän on paljastuu yllättävän monitahoiseksi hahmoksi. Hiyori ei myöskään jää vain pelastettavaksi neitokaiseksi vaan hän on yleensä itse valmis suojelemaan ystäviään, eikä pelkää vihollisiaan.
Sen lisäksi, että sarja on kirjoitettu hyvin se myös näyttää todella hyvältä. Studio Bones on selvästi kunnostautunut erilaisten tyylien käytössä, sillä Noragami sisältää niitä todella paljon. Tyyli vaihtuu hyvin nopeasti kohtauksista toiseen. Se ottaakin kaiken ilon irti animaatiostaan. Komediallisissa kohatuksissa tyyli muuttuu hieman pelkistetyksi ja animaatiolla onkin leikitty paljon. Hahmojen liikkuvuus on aivan loistavan sujuvaa ja varsinkin kaikki taistelukohtaukset ovat erittäin ansioikkaita ja hyvin toteutettuja. Kohatukset jossa ayakashit tuhotaan ja paikalle ilmestyy tuhoamissymboli ovat aivan upeita. Myös Yaton lausuessa loitsua alkaessaan taistella tosissaan Yukinen kanssa on aivan puhdasta silmäruokaa. Kun Yukine ja muut Regaliat ovat asemuodossa he ovat kuin toisessa tilassa, jossa leijailee lasinsirpaleita. Idea on uniikki eikä se siltikään sekoita sarjan kulkua mitenkään. Myös kaikki taustat ovat upeita ja miljöön vaihtuessa laatu pysyy kaiken aikaa korkeana. Sarjan värimaailma on aivan henkeäsalpaavaa, sillä sarjassa osataan käyttää kirkkaita ja valoisia värejä oikein, mutta taas osataan kuitenkin muuttaa väritys synkäksi, muttei kuitenkaan täysin mustaksi vaan violetein ja punaisen sävyjä on käytetty upeasti. Noragami onkin animaationsa suhteen tyylipuhdas suoritus.
Noragamin musiikkiakaan ei voi olla kehumatta. Ensimmäinen tunnari "Goya no Machiawase" kuin myös toinen alkutunnari "Kyouran Hey Kids!!" ovat molemmata aivan upeita kappaleita. Hello Spleepwalkersin kappale veti heti mukaan erikoisuudellaan. Pidin eritoteen laulajan äänestä sekä kappaleen temmosta. Aluksi The Oral Cigarettesin tekemä toinen alkutunnari ei iskenyt yhtä nopeasti kuin ensimmäinen, mutta sitä kuunnellessani kerta toisensa jälkeen aloin pitämään siitä jopa enemmän kuin ensimmäisestä tunnarista. Alkutunnarit ovat hyvin saman tyylisiä mutta ne sopivat molemmat hyvin Noragamin maailmaan. Myös alkurunnareiden upea animaatio korostaa upeasti kappleita. Animaatio on uskomattoman tarkkaa ja pienieleistä, mikä erottaa sen muista alkutunnareista. Pidin erityisesti animaatiossa siitä, että vain tiettyjä värejä oltiin korostettu ja muu ympäristä oli täysin harmaata. Jokaiselle hahmolle muodostui näin ollen myös oma tunnusväri, mikä oli pieni mutta hieno erikoisuus. En skippaisi alkutunnareita mistään hinnasta.
Lopputunnarit olivat myös hyvää kuuneltavaa. Molemmat kappaleet ovat Tia nimisen artistin käsialaa, mistä pidin todella paljon, sillä nykyään harvoin käytetään samaa laulajaa molemmissa tunnareissa. Kappaleet "Heart Realize" sekä "Nirvana" muistuttavat hyvin paljon toisiaan niin sanoitukseltaan kuin tyyliltäänkin. Itse kuitenkin lämpenin enemmän "Nirvana"-kappaleelle, sillä siinä tuntui olevan enemmän lämpöä sekä tunnetta. Tian kaunis ja sointuva ääni kuultaa kauniisti, eikä peity lainkaan voimkastempoisen musiikin alle. Taas toisaalta hänen äänessään on vähän melankolissuutta mikä tuo musiikkiin oman vivahteensa. Kappaleiden animaatio on toteutettu mielenkiintoisesti, sillä ensimmäisessä lopputunnarissa seurataan Hiyoria kun taas toisessa seurataan Yatoa. Animaatioissa on tiettyjä yhtenäväisyyksiä, kuten molempien kadulla käveleminen sekä juoksukohtaus. Tämä saa kappaleet tuntumaan yhteneviltä ja idea on toteutettu loistavasti. Tunnarit kuitenkin erottaa toisistaan se, että toinen lopputunnari on värikkäämpi kuin ensimmäinen lopputunnari. Myös muu sarjan OST on upeaa kuunneltavaa. Taku Iwasakin tekemä musiikki on oikeaa herkkua korville ja Iwasaki on selvästi tavoittanut Noragamin hengen. Mm. kappaleet "Noratan", "One Shot", "Kainoratan" sekä "Retrospects" nousivat itselle omiksi suosikeiksini. Musiikki vaihtelee sarjan aikana tosi tunnelmallisista balladeista voimakastempoiseen elektromusiikkiin, mikä loi kontrastia kohtausten välille.
Tuomio
Harvoin tulee lähes täydellistä suoritusta vastaan animen saralla ja Noragmi ylitti odotukset kirkkaasti monella tavalla. Sarja väistää kaikki ilmeisimmät sudenkuopat eikä se sorru tylsiin kliseisiin. Tekee juuri sen mitä se aikoi jopa odotettua paremmin. Hahmot ovat sympaattisia ja saavat katsojan puolelleen. Sarja on aidosti tunteita herättävä niin hyvässä kuin pahassa. Onnistuu olemaan uniikki omalla tavallaan, jonka lisäksi sarja on komeasti toteutettu. Sarjasta on vaikea löytää valittamisen aihetta, mutta en anna täysiä pinnoja sillä sarja jäi vielä kesken. Voin suositelle kaikille animen ystäville, sillä sarjasta löytyy varmasti jokaiselle jotakin.
