Joulukuu lähestyy hyvin uhkaavasti ja sen mukana myös joulu kolkuttaa jo pian ovella. Nyt onkin siis taas aika käynnistää Joulukalenteri vuosimallia 2016. 1.12. (kuten olettaa saattaa) eli torstaista lähtien blogiini ilmestyy uusi luukku joka päivä aina jouluaattoon asti. Tänä vuonna listaan vuoden parhaat katsomani animesarjat.
Idea on siis hyvin simppeli: ensimmäinen luukku tarkoittaa vähiten vaikuttavinta tai "huonointa" sarjaa ja jouluaaton luukusta taas paljastuu vuoden paras sarja. Sisällytän tietenkin tähän myös animesarjojen lisäksi myös kuluneen vuoden aikana katsomani anime-elokuvat. Ja nyt ei puhuta Studio Ghiblin tuotannosta. Tänä vuonna olen katsonut yhteensä 27 sarjaa + elokuvaa, mikä oli ihan kohtuullinen määrä. Tämä tietenkin tarkoittaa sitä, että kolme sarjaa/elokuvaa ei pääse edes joulukalenteriin asti, mutta ei hätää sillä tulen mainitsemaan ne kyllä ensimmäisessä luukussa. Kuitenkin, vaikka jokin sarja tai elokuva onkin viimeisellä sijalla se ei välttämättä tarkoita, että sarja on huono, vaan sarja ei välttämättä yksinkertaisesti ole tehnyt niin suurta vaikutusta kuin muut sarjat. On myös hyvä pitää mielessä, että kalenterin sisältävät mielipiteet ovat vain minun omiani, eikä minun kanssani välttämättä tarvitse olla samaa mieltä. Oman mieleipiteensä voi tuoda ilmi vaikka sitten kommenteissa.
Sarjojen ja elokuvien sijoitus on määräytynyt antamieni pisteiden mukaisesti. Pisteitä olen antanut kuudesta kategoriasta; kokonaisuus, hahmot, toteutus, tarina, animaatio sekä musiikki. Jokaisesta kategoriasta on mahdollista saada korkeintaan 10 pistettä, joten mahdollinen maksimi pistemäärä on näin ollen 60 pistettä. Kirjoituksissa kerron lyhyesti mistä pidin sarjassa, missä se onnistui sekä missä olisi ollut vielä parannettavaa. Kerron myös kuinka paljon sarjat/elokuvat saivat pisteitä eri kategorioista, sekä kokonaispistemäärän. Mitään kovin vakavaa joulukalenterista tuskin tulee ja yritänkin pitää sen varsin leppoisana. Syväanalyysit jäävät siis sivuun.
Ensimmäinen luukku siis ilmestyy 1.12, joten tapaamisiin siihen asti ;)
Fullmetal Alchemistin parissa olen viettänyt vuoden jos toisenkin, mutta nyt oli ehtinyt vierähtää pienoinen tovi siitä, kun sarjan parissa viimeksi vietin aikaa. Alkuperäinen Fullmetal Alchemist-animeadaptio tuli katsottua jo yläasteen aikoihin, mutta se oli mielestäni aikamoinen pohjanoteeraus sekä täysi loukkaus alkuperäistä mangaa kohtaan. Monen vuoden pyörittämisen ja veivaamisen jälkeen onnistuin katsomaan toisen versioin tästä suositusta sarjasta. Arvoisa yleisö tämä on Fullmetal Alchemist: Brotherhood!
Tarina
Edward ja Alphonse Elric ovat veljekset joita menneisyys on kohdellut kovalla kädellä. Älykkäät veljekset ovat opiskelleet itse alkemiaa pienestä pitäen ja asuneet äitinsä kanssa, eläen onnellista ja rauhallista elämää. Onni kuitenkin rikkoutuu, kun veljesten äiti kuolee kulkutautiin ja nämä jäävät orvoiksi. Ed ja Al päättävät tuoda äitinsä takaisin tuonpuoleisesta käyttämällä alkemiaa. Synteesi kuitenkin epäonnistuu ja vaihtokaupassa Ed menettää toisen jalkansa ja Al koko kehonsa. Ed onnistuu kuitenkin hakemaan veljensä sielu takaisin, menettäen kuitenkin oikean kätensä. Pojat päättävät saada kehonsa takaisin ja etsiä käsiinsä tarunhohtoisen viisasten kiven. Ed värväytyykin alkemiakykyjensä avulla armeijaan ja veljekset toivovat sen kautta löytävänsä tietoa kivestä. Matka kiven luo ei kuitenkaan ole aivan tasainen ja matkan varrelta löytyy sekä uusia ystäviä, että vihollisia kuin myös järkyttäviä paljastuksia armeijan ylimmästä johdosta.
Arvostelu
Fullmetal Alchemist: Brotherhood on huomattavasti onnistuneempi sovitus kuin edeltäjänsä, sillä se ei yritä liikaa vaan tekee vain sen mihinkä sen rahkeet riittävät. Ensimmäinen animeversio kulki aluksi ihan mukavasti mangan tapahtumien mukaan, mutta tarina kuitenkin jatkoi pian omille teilleen, jolloin sarjasta tuli aikamoista sillisalaattia eikä se saanut kunnon päätöstä. FMAB taas seuraa melko uskollisesti mangan tapahtumia loppuun asti, pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta. Se ei sorru tekemään typeriä virheitä, eikä sarjassa esitetä niitä kuuluisia turhia fillerijaksoja. Tosin sarjan alussa oletetaan, että katsoja on tutustunut joko mangaan tai Fullmetal Alchemist -animeen, mikä on vähän hämmentävää. Tämä kuitenkin unohtuu nopeasti, sillä mitä enemmän sarjaa etenee sitä eheämmäksi tarinan kerronta muuttuu. Animesta on myös tajuttu jättää ei niin olennaiset tapahtumat sivuun, jolloin sarjalla on ollut enemmän tilaa hengittää. Anime myös täydentää mangaa loistavasti, sillä se kertoo muutamia mielenkiintoisia seikkoja tietyistä hahmoista. Tietenkin jos alkuperäisteoksen, eli mangan on lukenut anime ei tarjoa oikeastaan paljon mitään uutta. Itse kuitenkin tykkäsin katsoa yhtä lempisarjaani väreillä ja liikkuvalla kuvalla varustettuna.
Sarjan tasapainottelu huumorin ja draaman välillä on aivan ensiluokkaista. Tästä saamme tietenkin kiittää Hiromu Arakawaa, joka on sarjan luonut. Myös animen ohjaajille täytyy kuitenkin antaa kunniaa, sillä he ovat saaneet mangan huumorin toimivaan myös animessa. Fullmetal Alchemist: Brotherhood on heittäydy missään vaiheessa liian koomiseksi eikä huumori syö sarjan uskottavuutta. FMAB:n valtti on myös se, että se voi kiihdyttää nopeasti nollasta sataan. Tunnelma voi vaihtua yhtäkkiä komediallisesta naururemakasta täysin vakavaan nyrkkitappeluun. Sarja osaakin käsitellä vakaviakin aiheita ja varsinkin ihmisten ahneus sekä julmuus tulivat hyvin ilmi.
Sarjan päähenkilöt Ed ja Al tuskin esittelyjä kaipaavat, sillä nämä kaksi jaksavat elää fanien keskuudessa vuodesta toiseen. Veljesten välinen suhde on erittäin mielenkiintoista seurattavaa, sillä se osataan esittää aidosti eikä sitä viedä liian pitkälle. Varsinkin se, että veljekset ovat niin läheisiä toisilleen mutta silti riitelevät ja heillä on erimielisyytensä, tuo tietynlaista uskottavuutta. Veljesten suhde toisiinsa myös kasvaa ja kehittyy sarjan edetessä.
Ed on kaksikon isoveli ja on erittäin tarkka pituudestaan. Ed onkin erittäin kuumapäinen ja tulistuu aika helposti. Toisaalta Ed on kuitenkin uskollinen veli sekä ystävä ja on aina valmis jopa uhrautumaan toisten vuoksi. Etenkin hänellä on kova palo löytää viisasten kivi, sillä hän syyttää itseään siitä, että Al menetti kehonsa. Al itse on Edin täydellinen vastakohta. Hän on rauhallinen ja ajattelee usein ensin ennen kuin toimii, toisin kuin Ed joka usein ryntää joka paikkaa suuna päänä. Al on kuitenkin Edin lailla uskollinen ja aina valmis auttamaan. Poikien menneisyys on saanut heidät aikuistumaan varhain, mutta sarjassa tulee kuitenkin hyvin ilmi, että Ed ja Al ovat loppujen lopuksi vasta lapsia. Edin ja Alin suhde isäänsä on myös kiinnostava, sillä Al pitää Hohenheimia yhä isänään ja on valmis antamaan tälle uuden tilaisuuden. Ed taas syyttää isäänsä äitinsä kuolemasta ja käyttäytyykin avoimen vihaisesti tätä kohtaan. Varsinkin Edin ja Hohenheimin suhde kehittyy huimasti sarjan aikana. Kaikki se, mitä veljekset ovat kokeneet ja tulevat kokemaan sarjan aikana tekevät veljeksistä erittäin pidettäviä hahmoja ja heitä on hauska seurata ja kannustaa eteenpäin. Poikiin ehditään tutusta oikein hyvin sarjan aikana ja heistä tuleekin erittäin tärkeitä katsojille.
Veljekset eivät kuitenkaan ole ainoa sarjaa kannatteleva voima, sillä sarjaan mahtuu muitakin hahmoja moneen lähtöön. FMAB:ssa ei oikeastaan olekaan turhia hahmoja, vaan jokaisella hahmolla on oma tarkoituksensa. Veljesten lisäksi tärkeimpiä hahmoja ovat sarjalle mm. naistenmies Roy Mustang, veljesten lapsuudenystävä Winry Rockbell, badass-muijat Izumi Curtis, ihmisiä halveeraavat homonculukset, Xingistä saapunut prinssi Ling, kostoa janoava Ishvali Scar sekä jo edellä mainittu Van Hohenheim. Myös muut sivuhahmot ovat tärkeässä roolissa tarinan kannalta ja varsinkin lopputaistelussa jokainen antaa oman panoksensa. Hahmokaarti myös vaihtuu mukavaan tahtiin, sillä uusia tuttavuuksia ilmaantuu aina sitä mukaa kun sarja etenee ja poikien matka sitä vaatii. Näin saatiin koko ajan uutta verta mukaan, eikä sarja alkanut maistumaan puulta. Sarjassa ei kuitenkaan unohdeta vanhojakaan hahmoja, vaan kaikille riittää mukavasti ruutuaikaa. Jokainen hahmo on myös erittäin pidettävä ja aidon tuntuinen. Hahmoihin ehtii kiintyä, jolloin mahdolliset kuolemat kirpaisevat aika mukavasti.
Jos jostakin pidin ensimmäisessä animeversiosta, niin se oli animaatio. Studio Bones jaksoi pitää yllä ensimmäisen animeversion animaatiotasoa hamaan loppuun asti, vaikka sarja muuten olikin floppi. Sama laatu onneksi näkyy myös Brotherhoodissa ja näyttää jopa siltä, että sen animaatio on jopa parempaa kuin FMA:ssa. Animaatio on sulavaa ja varsinkin tappelukohtaukset, sekä hahmojen liikkeet ovat todella hyvin toteutettuja. Animaatio ei muutu kökköiseksi ja jäykäksi ellei kohtauksen tunnelma sitä vaadi. Myös huumorikohtauksissa animaatiota on käytetty neuvokkaasti ja hahmojen muotoja on välillä liioiteltu mukavasti. Hahmojen eleet ja liikkeet taas kuvaavat loistavasti hahmojen personnallisuutta, varsinkin Ed on oiva esimerkki tästä. Yleensäkin animaatio on todella lennokasta ja liikkuvaa, eikä sitä oikein voi moittia mitenkään. Ei kun voipas; Envyn todellisen olemuksen animaatio on nimittäin aika kamalaa, sillä hahmo on animoitu lähes täysin 3D-CGI-tekniikalla. Onneksi kuitenkin Envyn transformaatioita ei nähdä kovin usein, mutta valitettavasti tämä pistää aina inhottavasti silmään.
Pojat tukkanuottasilla
Fullmetal Alchemist: Brotherhood kattaa kaiken kaikkiaan 64 jaksoa, joten se sisältää 5 alkutunnaria ja 5 lopputunnaria. Laajasta kirjosta huolimatta kaikki tunnarit ovat todella korkeatasoisia ja mukavia kunneltavia. Itse en skipannut mitään alkutunnaria kertaakaan ja lopputunnareitakin kuunetelin harvinaisen paljon. Alkutunnarit olivat hyvin nopeatempoisia ja toiminnallisia, mutta niissä oli jotakin pientä surumielisyyttä mukana. Alkutunnareista on hyvin vaikea sanoa mikä niistä oli paras, mutta itseeni ainakin upposivat kolme viimeistä tunnaria kappaleilla "Golden Time Lover", "Period" sekä "Rain". Näistä kolmesta "Rain" erottui edukseen musiikkinsa avulla, sillä SIDin surullinen ja kirkas ääni saa ihokarvat nousemaan pystyyn. Animaatio jokaisessa alkutunnarissa oli melko
samankaltaista; tappelua, räiskintää ja toimintaa. Tunnareiden visuaalinen ilme oli kuitenkin kaunista katsottavaa; varsinkin kolmannen alkutunnarin kohtaus jossa Ed makaa nurmella kukkien ympäröimänä.
Lopputunnarit taas olivat huomattavasti rauhallisempia, vaikka jotkin niistä olivat hyvin samanhenkisiä kuin alkutunnarit. Ne eivät ihan yllä alkutunnareiden tasolle, mutta ne ovat silti ilahduttavan hyviä. Varsinkin kappaleet "Uso" sekä "Shunkan Sentimental" olivat erittäin hyvää kuunneltavaa. Tosin yksi lopputunnari oli vähän pettymys. Lil´B:n kappale "Tsunaide Te" voisi olla hyvä biisi jonkun toisen laulamana, sillä omaan korvaani Lil´B:n ääni kuulostaa hieman epävireiseltä. Tämä saa taas laulajan kuulostamaan siltä baarissa laulavalta känniseltä naiselta. Ei millään pahalla, mutta itse en tykännyt kappaleesta lainkaan. Lopputunnareiden animaatio ei ollut yhtä liikkuvaa kuin alkutunnareissa, mutta se kuitenkin tasapainotti sarjaa hyvin. Pidin varsinkin ensimmäisen lopputunnarin animaatiosa, sillä se oli mukavan erilaista sekä upealla tavalla toteutettu. Sarjan muukin OST oli oikein mukavaa kuunneltavaa. Suurin osa OST-musiikista oli hyvin vakavaa, voimakasta, mahtipontista sekä taistelunhenkistä, joka sopii sarjan maailmaan ja henkeen oikein hyvin. Joukossa oli myös muutamia hieman rauhallisempia ja ehkä hieman surullisiakin biisejä, mutta pirteitä ja iloisia kappaleita sarjassa on hyvin vähän. OST oli kaikessa komeudessaan tosi monikirjoista ja upeaa. Hyviä biisejä olisi vaikka kuinka monta, mutta parhaimpia olivat ehdottomasti "Battle Scherzo", "To be king", "Crime and Punishment", "One is All, All is One" sekä "Mortal Sin".
Tuomio
Fullmetal Alchemist: Brotherhood oli monessa suhteessa erittäin onnistunut adaptio. Se ei yritä liikaa, vaan tekee sen mihin se kykenee. Alkuteokselle pysytään hyvin uskollisena, pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta, eikä anime oikeastaan tarjoa mitään uutta ja ihmeellistä jo mangan lukeneille. Hahmot ovat kuitenkin loistavia ja sarjaa katsoisi jo pelkästään heidän takiaan. Animaatio ja musiikkikin toimivat oikein hyvin, ja sarjaa on yksikertaisesti oikein mieluista katsoa ja kuunnella. Katsomiskokemuksena FMAB on ehdottomasti katsomisen arvoinen, sillä se omalla tavallaan jo kulttisarja ja se tarjoaa mielenkiintoisen katsomiskokemuksen jopa vanhemmille katsojille. Aivan nuoremmille sarja ei kuitenkaan aivan sovi, sillä sarja on melko raaka ja se käsittelee melko vakaviakin asioita. Sarja sopii sekä vanhemmille animeveteraaneille kuin myös keltanokille, sillä se on lähes täysi nappisuoritus ja saa katsojan innostumaan animesta. Fullmetal Alchemist: Brotherhoodin pariin on aina hyvä palata milloin tahansa.
Kummituskokelaan jälkeen lehtipisteisiin on ehtinyt ilmestyä toinenkin kaksiosainen shoujo-sarja, nimittäin Hopeasokerimestari ja musta keiju. Sarja on sovitus Miri Mikawan ranobesarjasta, joka kertoo nuoresta sokerityöläisestä nimeltä Ann, sekä tämän soturikeijusta Scharista. Äitinsä kuoleman jälkeen Ann päättää matkustaa vuotuiseen kilpailuun tullakseen hopeasokerimestariksi. Matka ei kuitenkaan sovi yksinäiselle tytölle ja Ann päättyy ostamaan suojelijakseen Schar nimisen keijun. Nykyisin nimittäin ihmiset orjuuttavat keijuja ja käyttävät heitä aina leikkikaluista palvelijoihin. Ann ei kuitenkaan halua olla pelkkä omistaja Scharille vaan ystävä. Tosin kyynistä Scharia ei voisi vähempää kiinnostaa ystävystyä ihmisen kanssa.
Hopeasokerimestari ja mustan keijun kaltaisia konsepteja on nähty ennenkin; ns. korkeampaan arvoon tai rotuun kuuluva henkilö haluaa olla alemman luokan olentojen kanssa ystävä ja parantaa näiden oloja. Sarjan taustalla kuitenkin piilee se, että keijut ovat ennen orjuuttaneet ihmisiä, mikä tekee ihmisten käytöksen muka oikeutetuksia. Kun kuitenkin ensimmäisen kerran näkee, kuinka pientä keijua poljetaan maahan, niin kaikki se myötätunto ihmisrotua kohtaan katoaa oitis. Sarja ei kuitenkaan sinänsä yritä olla mikään maailman parantaja, vaan se keskittyy vain puhtaasti Annan ja Scharin väliseen suhteeseen. Tietenkin Ann potee syyllisyydentunteita keijujen kohtelua kohtaan ja yrittää itse kohdella keijuja paremmin, mutta sarja ei kuitenkaan pyri hänen avullaan muuttamaan maailmaa vaan uskoo ennemminkin siihen, että pienet teot voivat kasvaa suuriksi. Sarja siis kuitenkin keskittyy enemmän Annan ja Scharin suhteeseen sekä hopeasokerimestariksi tulemiseen. Tämä ei ole mielestäni huono valinta, sillä kaltoinkohdellun Scharin ja yksinäisen Annan välisen suhteen kehittyminen on ihan mukavaa seurattavaa.
Sarja ei kuitenkaan ole yltiön sokerisen sliipattua, vaan se sisältää melko raakojakin hetkiä mm. silloin kun Schar joutuu suojelemaan seuruetta. Ensimmäisessä pokkarissa ei olla päästy kuitenkaan edes vielä pääkaupunkiin asti, joten se tuleeko Annasta hopeasokermestari jää toiseen osaan. Muuten sarja on perus kamaa shoujo-höysteellä, joka ei oikestaan tarjoa mitään uutta auringon alla. Jos kuitenkin kaipaat keijuja ja hieman romantiikan poikasta niin sarja on kuin sinulle tehty.
Alto Yukimuran taide ei ole mitenkään erikoista, vaan se on hyvin tyypillisen näköistä shoujo-sarjoissa. Yksityiskohtaiset piirrokset, varsinkin vaatteet, sekä tehoste-efektit ovat kuitenkin nättejä ja niitä on mukava katsella. Yukimuran hahmodesingit ovat melko perustasoa nättipoika Scharista lähtien. Hänen piirrosjälkensä on myös ehkä hieman jäykkää, joka näkyy varsinkin hahmojen liikkeissä. Pokkarin kuitenkin saa luettua ihan kivasti läpi ilman mitään tuskia, vaikka hieman jäykät liikkeet jäävätkin kummittelemaan. Sangatsu Mangan laadukas painolaatu tekee mukavasti oikeutta sarjan taiteelle. Varsinkin herkät kukkaefektit erottuvat hyvin taustasta eivätkä jää liian haaleiksi. Antti Valkaman käännöstä on myös hauska lukea, sillä hahmojen puhe on mukavan lennokasta ja jotkin sanavalinnat ovat hauskoja.
Lindberg ei ole itselle aiemmin tuttu sarja, mutta sillä tuntuu silti olevan oma kannattajakuntansa. Lindberg kertoo nuoresta Knit pojasta, joka unelmoi lentämisestä. Maan tyrannimainen kuningas on kuitenkin kieltänyt jyrkästi lentämisen ja siihen vähänkin viittaavat asiat. Knit uskoo, että hän tulee kuolemaan kaupungissa isoisiensä lailla, mutta hänen maailmansa kuitenkin muuttuu, kun kaupunkiin saapuu pelottava mies hirviön selässä. Mies kertoo kaupungin ulkopuolella olevasta maailmasta ja saa Knitin seikkailuhalun leimahtamaan. Shark myös kertoo, että Knitin uskollinen ystävä Plamo on Lindberg, olento joka pystyy lentämään. Tästä alkaa huimapäinen seikkailu, jossa liskot lentävät ja unelmista voi tulla totta.
Lindbergistä minulle tuli ensimmäiseksi mieleen Hayao MiyazakinTuulen laakson Nausicaä sekä Laputa - linna taivaalla. Sarjassa on nimittäin hyvin samankaltainen tunnelma ja miljöö, sekä sarjan tarina pyörivät lentämisen ympärillä. Lindbergissä on jonkinlaista omaa taikaa, sillä se tarjoaa erilaisen sekä ainutlaatuisen lukukokemuksen. Ensimmäisen pokkarin ahmii yhdeltä istumalta nopeasti, sillä tarina ei päästä otteestaan ennen kuin pokkari on luettu loppuun. Lindbergin tarina on kutkuttava ja kiinnostava ja sen mukaan on helppo hypätä niin nuoremman kuin vanhemmankin lukijan. Ensimmäinen osa vasta kuitenkin aloittaa lennokkaan seikkailun ja se saa lukijan kaipaamaan lisää. Tarinan lisäksi sarjan loistokkuus johtuu sarjan hahmoista. Knit on mukava hahmo, näinkin pieneksi pojaksi ja Shark on varmaan yksi vuoden kiinnostavimmista tapauksista. On myös kiinnostavaa nähdä mihin suuntaan näiden kahden suhde kehittyy. En ihmettele, vaikka sarjalla omat kannattajansa onkin, sillä itse ainakin jään innolla odottamaan jatkoa.
Pidin oikein paljon sarjan taiteesta. Ahndongshikin taidokas sekä uniikki jälki luo sarjaan oman tunnelmansa ja luo sille oman hengen. Vaikka piirustusjälki on hieman jopa raakaa, niin sarjaa on kuitenkin erittäin helppo seurata ja kuvakerronta on oikein lennokasta. Taide on jopa melko nostalgista seurattavaa, sillä itselleni siitä ainakin tuli mieleen vanhemmat mangat. Ahndongshik uskaltaa myös leikkiä hahmomalleilla, joka näkyy varsinkin kuninkaan ja tämän pojan ulkonäöissä, sillä heistä on tehty oikein lurjusten näköisiä. Tähän vielä oikein ruma luonne niin en voi kuin vihata näitä kahta. Laadukas Sangatsu Mangan käännös sekä painojälki ei tälläkään kertaa tuottanut pettymystä. Tällä kertaa pokkari sisältää myös muutaman värisivun, jotka olivat itselle positiivinen yllätys. Jos jostakin pitää marista niin minua häiritsi äänitehosteiden käännösten fontti. Se tuntuu hieman kökköiseltä eikä oikein istu ruutuihin. Muuten olen oikein tyytyväinen.
Kaikkien tuntemasta mestarietsivästä Sherlock Holmesista on ehditty tehdä monenlaista näytelmää, sarjaa ja mangaa. Varsinkin japanilaiset tuntuvat olevan kovia Sherlock-faneja, sillä useammassakin etsiväsarjassa mainitaan Sherlock. Salapoliisi Conanissa Shinichin esikuva on Sherlock ja Etsiväkoira Sherdockissa mestarietsivä on taantunut koiraksi. Tämän kertainen Sherlock-manga perustuu kuitenkin brittiläiseen TV-sarjaan ja tietenkin 2000-luvulle tuotuun Sherlockin ja Watsonin seikkailuihin.
Sherlock - Vaaleanpunaisessa kuolemassa on kaikkea mitä siltä voi odottaa; murhia, pohdintaa sekä huippuälykäs sosiopaatti Sherlockin omin sanoin. Siitä, sekä aikamoisesta dialogin määrästä huolimatta, mangaa on oikein mukava lukea, sillä varsinkin Sherlockin nokkela ja hieman vittuileva puhetapa pitää sarjan seuraamisen miellyttävänä. Vaaleanpunainen kuolema kuitenkin vasta pohjustaa tarinaa sekä hahmoja, varsinkin kun itse pääpahis, Moriarty, mainitaan vasta viimeisillä sivuilla. Ensimmäinen osa keskittyykin enemmän Sherlockin ja tohtori Watsonin kohtaamiseen sekä näiden tutustumiseen toisiinsa. Pokkari kattaakin vain TV-sarjan ensimmäisen jakson, jolle manga onkin hyvin uskollinen, joten tarina lähteneekin etenemään todennäköisesti vasta seuraavissa osissa. Jos pidit alkuperäisestä TV-sarjasta tai olet Sherlock-fani tulet pitämään tästä sovituksesta. Sarjan hahmot ovat myös erittäin mielenkiinoisia, varsinkin suorapuheinen Sherlock.
Sherlockin taide varmasti jakaa mielipiteitä. Jay.n taide on nimittäin erittäin realistista ja se muistuttaa paljon tyypillistä länsimaista piirrosjälkeä, ellei mangasilmiä lasketa. Sarjan hahmotkin oikeasti näyttävät TV-sarjan näyttelijöiltä. Tämä kuitenkin erottaa sarjan muista sarjoista. Tosin itse en aluksi pitänyt sarjan taiteesta, varsinkin siksi että Sherlock näyttää hymyillessään aivan huulettomalta. Piirrosjälkeen kuitenkin tottui nopeasti, eikä se enää niin paljon häirinnyt. Sarja on myös sopivan synkkä ja tumma, mutta pientä huumoria aina löytyy. Mainittakoon myös vielä, että joissakin kohdissa puhekuplien sijoittelussa olisi voitu ajatella kaksi kertaa, sillä välillä on vaikea päätellä kuka hahmoista puhuu juuri sillä hetkellä. Punainen Jättiläinen on julkaisun takana ja taas on onnistuttu hyvin mitä laatuun tulee. Pokkari on normaalia mangaa kookkaampi ja se tuntuu mukavan tukevalta kädessä. Sivut ovat mukavan paksua paperia ja niitä on helppo käännellä. Jopa värisivuja löytyy! Käännöskin toimii erinomaisesti eikä painolaadusta ole muutenkaan valitettavaa.
