#40. Charlotte

Yuu Otosaka näyttäisi elävän täydellistä lukiolaisen elämää - hän on suosittu ja arvosanat keikkuvat koko koulun parhaimmistossa. Yuulla on kuitenkin salaisuus. Hänellä on kyky, jonka avulla hän kykenee hallitsemaan toista ihmistä viiden sekunnin ajan. Kykynsä avulla Yuu onkin saanut keploteltua itselleen hyvät arvosanat, joidenka johdosta häntä kunnioitetaan ja ihaillaan. Yuun täydellinen arki kuitenkin keinahtaa päälaelleen, kun hän tapaa Nao Tomorin, joka näyttäisi tietävän Yuun salaisuuden ja omaa itsekin ihmeellisiä kykyjä. Tomori kertookin, että Yuun omaksumat voimat katoavat tyypillisesti teini-iän lopussa, ja että erikoiskykyjä omaavat nuoret ovat vaarassa joutua salaperäisen järjestyn sieppaamaksi ja näiden koekaniineiksi. Tomori suostuttelee Yuun muuttamaan pikkusiskonsa kanssa Hoshinoumin Akatemiaan, missä erikoisilla kyvyillä siunatut nuoret ovat turvassa. Yuu joutuukin vielä kaiken myllytyksen keskellä Tomorin pakottamana liittymään oppilaskuntaan, joiden tehtävänä on etsiä erikoiskykyisiä nuoria, kertoa heidän kyvystään ja tuomaan lopulta heidät Hoshinoumin Akatemiaan.

Charlotte on niitä sarjoja, jolla on kaikki mahdollisuudet olla loistava hittianime. Tietylla tavalla se onkin todella hyvä ja koukuttava sarja, jolla on paljon sanottavaa. Mutta taas toisaalta se yrittää olla hieman liikaa mitä se pystyy oleman 13 jakson aikana ja komapastuukin omaan suuruuteensa. Aloitetaan nyt kuitenkin sarjan hyvistä puolista, joita sarjalla kyllä on. Charlotten tarina on todella puhutteleva ja se käsittelee todella vakavia aiheita, joista jokaiselle katsojalle löytyy pureskeltavaa. Ihmiskokeet ja ihmisarvo ovat sarjan puhuttelevimmat teemat, jotka kantavat lähes koko sarjan läpi. Nätistä ja söpöstä ulkokuorestaan huolimatta sarja osaa myös olla ahdistava ja jopa väkivaltainen. Se ei aloituksestaan huolimatta tyydy käsittelemään teemojaan kevyesti, vaan pyrkii ottamaan syvempääkin tulkintaa asiaan. Tämä valitettavasti koituu sarjan kohtaloksikin, mutta siitä tuonnempana.

Toinen sarjan vahvuus on sen hahmot ja varsinkin sen päähahmo Yuu. Yuu on ihanan virkistävä päähahmo, jolla ei ole alun alkaenkaan minkäänlaista intuutiota käyttää kykyään muiden hyödyksi, vaan käyttää sitä surutta itsensä takia. Oli myös mukava nähdä muutenkin hahmo, joka ei ensimmäisten lepertelyjen jälkeen ole valmis hyppäämään muiden sijasta surman suuhun. Yuun tilanne sarjan alussa antaa myös hänen hahmolleen tilaa hahmokehityskelle, mitä hahmo saakin sarjan aikana. Yuun kasvamista on todella mielenkiintoista seurata, kun hän oppii avautumaan ja välittämään enemmän toisista ja kasvamaan samalla nuoreksi aikuiseksi. Lisäksi Yuusta on tehty erittäin eläväinen ja samaistuttava hahmo, joka valitettavasti joutuu käymään aivan masennuksen pohjamudissa saavuttaaksensa tarvitsevansa kehityksen. Ja Yuu jos kuka joutuukin kokemaan tämän sarjan aikana kauheita asioita.

Hahmomallit ovat ihan kivan näköisiä, mutta valitettavasti sekä mies että naishahmojen kasvot ovat kopioita toisistaan. Hahmot kuitenkin erottuvat toisistaan erilaisilla hiusmalleilla tai muille asusteilla.

Valitettavasti taas muut hahmot jäävät melko yksiulotteisiksi ja sarja tekee välillä hölmöjäkin päätöksiä hahmojen välisten suhteiden kanssa. Muut olennaiset sivuhahmot kuten Yuun kanssa oppilaskuntaan kuuluvat Tomori, Yusa Kurobane ja Joujirou Takajou sekäYuun pikkusisko Ayumi jäävät hyvin taka-alalle jääden ilman hahmokehitystä ja taustatarinaa. Sarja yrittää myös kehitellä romanttisia tunteita Tomorin ja Yuun välille, mikä tuntuu pakotetulta. Se että hahmot jäävät ilman kehitystä johtuu täysin siitä, että tämä sarja yrittää liian paljon liian lyhyessä ajassa.

Charlotten ensimmäinen puolikas on melko episodimainen, jossa oppilaskunnan poppoo etsii voimallisia nuoria ja yrittävät saada nämä turvaan akatemiaan. Nämä jaksot eivät ole tylsiä, sillä oli mielenkiintoista toisaalta seurata puolivakavaa toimintaa. Mutta koska sarja päättää polkaista toisenlaisen vaihteen silmään vajaan puolenvälin jälkeen, niin nämä jaksot ovat täysin turhia sarjan tarinan kehittymisen kannalta. Lisäksi vaikka itse pidin sarjan loppupuoliskosta enemmän, niin on siihenkin yritetty mahduttaa liikaa asiaa. Tämä johtaa siihen, että tarina kiitää pikajunan lailla eteenpäin, esitellään uusia hahmoja, jotka eivät tule saamaan kehitystä ja isketaan loppuun jakso josta oltaisiin saatu kasaan kokonainen elokuva tai toinen kausi. Charlotte kärsiikin aikamoisesta identiteettikriisistä, sillä se ei tunnu tietävän haluaako se olla puolivakava komedia vai synkkä ja toiminnallinen draama. Se kompastuu omaan suuruutensa, vaikka se on edellään viihde-tasolla todella hyvä. Sarjan komediapainotteisen alun takia sarjan loppupuolisko joutuu käymään turhan kiireesti läpi joitakin sarjan tärkeitä pointteja. Itse ainakin odotin sitä mikä näiden nuorten supervoimien takana on, mutta oli pienoinen pettymys kun asia selitettiinkin viidessä minuutissa ilman sen kummempaa ihmettelyä. Kiiruhtamisen olisin vielä hyväksynyt, mutta sarja päätti iskeä sarjan loppuun jakson joka käsittelee käsittämättömän paljon asioita ja jonka materiaalista olisi riittänyt kokonaiseen elokuvaan. Olisin ymmärtänyt jos sarja olisi päättynyt jaksoon 12 ja kolmastoista jakso oltaisiin filmatisoitu elokuvan muodossa. Nyt kuitenkin sarjan lopetuksessa näkyy se että ohjaajalla on ollut liikaa sanottavaa ja hänen on täytynyt saada mahdutettua se kaikki yhteen jaksoon.

Yuu käy sarjan aikana usemmin kuin kerran pohjalla, ja hänen kokemansa tunneskaalansa on kuvattu Charlottessa kaunistelematta.

Animaatiossa Charlotte kuitenkin loistaa, sillä tämä sarja on todella kaunista katsottavaa. Sarjan animaatio on värikästä, raikasta ja tarkkaa, mutta tarvittaessa se taipuu myös synkempään ja jopa raaempaan visuaalisuuteen. Pienoinen pettymys olivat sarjan tavallisen näköiset hahmomallit, mutta näiden persoonallinen vaatetus tai hiustyyli antoivat jonkin verran anteeksi. Mutta se missä Charlotte kunnostautuu on erikoistehosteiden käyttö. Erilaiset avaruudelliset ja monitahoiset tehosteet tekevät sarjasta tavallista uniikimman ja hauskan seurata. Erikoistehosteiden käyttö näkyy varsinkin sarjan alkutunnarisa, mikä on oikeaa visuaalisten kikkojen ilotulitusta. Pidin varsinkin sarjan pisaraefektistä, jonka avulla kohtaukset soljuivat kauniisti keskenään. Lopputunnarin animaatio oli taas rakennettu kauniista still-kuvista, joista jokainen on oikeaa taustakuvamateriaalia. Animaation laadun suhteen Charlotte on siis nappisuoritus, jossa toisaalta hieman näkyy ohjaaja Yousuke Yoban kädenjälki, joka on myös kulttianime Angel Beatsin ohjaaja. Tämän huomaa myös siitä, että Charlotte kärsii samoista ongelmista kuin Angel Beats aikanaa.

Musiikiltaan Chalotte ei ole kovin erikoista kuunneltavaa, sillä sarjan OST ei erotu suuresta massasta edukseen. Sen kappaleet kuitenkin vaihtelevat tunnelmallisesta melodiasta synkkiin sävelmiin. Tunnelman luojana musiikki toimii todella hyvin, mutta se on vaan kliseisyydessään melko nopeasti unohdettavaa. Toisin kuin sarjan alkutunnari "Bravely You". Tämän tunnarin kaunis ja vaihteleva sävelmä on todella kaunista kuunneltavaa, jota vain unohtuu kuuntelemaan. Lian kaunis ja pehmeä ääni tuo tunnariinsa oman loistonsa, jota tehostaa myös musiikin rytmiin synkattu animaatio. Lopputunnari "Yake Ochinai Tsubasa" taas on myös kaunis kappale, joka ei kuitenkaan mitenkään pärjää alkutunnarin voimakkaalle tulkinnalle.

Lopputunnarin still-kuvat hivelevät silmää.

Summati summarum

En tällä arviolla halua haukkua Charlottea maan rakoon, sillä sarja on todella viihdyttävä, se on kaunista katsottavaa ja sillä on todella hyvä sanoma. Sarjalla on kuitenkin heikkoutensa, joista ei pääse yli eikä ympäri. Sarjan tarina on koskettava ja jotkin tapahtumat ovat mahdollisia kyynelkanavien avaajia. Itselläni tunne puoli ei yltänyt aivan maksimiin asti, mutta koin Charlotten kuitenkin Katottavaksi animeksi. Vaikka sarjalla on ongelmansa, niin se ei kuitenkaan käy 13 jakson aikana tylsäksi. Sarjalle kannattaakin antaa mahdollisuus, sillä se on vähintääkin puhutteleva sarja, joko negatiivisessa tai positiivisessa mielessä.

Manga-maanantai: Bokurano

Nimi: Bokurano
Tekijä: Mohiro Kitoh
Kustantaja: Shōgakukan
Julkaisuaika: 2003-2009
Osia luettu: 11/11
Mistä: MangaAOn-sovellus
Tuomio: Ahdistava ja tuskainen maailmanpelastustarina, jossa ei ole elonjääneitä. Koskettavista teemoista huolimatta sarja ei kuitenkaan hyödynnä kaikkea potentialiaan, vaan jää hieman liian ohueksi.

En tiedä kuinka monelle Bokurano on sarjana tuttu, sillä siitä ei ainakaan puhuta paljon eikä ainakaan omassa tuttavapiirissäni kovin moni ole tutustunut sarjaan. Itsehän en ollut kuullut sarjasta ennen kuin törmäsin sen animeversioon youtuben kautta. Animen katsottuani kiinnostuin myös mangasta, sillä kuulin monen tahon kautta sen olevan paljon animeadaptiotaan parempi.

Bokurano kertoo ryhmästä nuoria, jotka kesälomansa aikana löytävät luolan, jossa he törmäävä salaperäiseen Kokopelli nimiseen mieheen. Kokopelli kertoo heille pelistä, joihin kaikki liittyvät mukaan. Pian kuitenkin selviää, että peli on totista totta ja nuoret joutuvat oikeasti ohjaamaan vuorotellen jättiläisrobottia pelastaakseen maailman. Se mistä pidän tässä sarjassa on sen tematiikka ja tarina. Heti ensimetreiltä lähtien käy hyvinkin selväksi, että lasten maailman pelastus ei ole mitään ruusuilla tanssimista. Lukija ymmärtää hyvin nopeasti, ettei tässä pelissä ole eloonjääneitä. Bokuranon suurimmaksi teemaksi nousee heti lasten kohtalo, sillä (SPOILER) se joka Zearthiksi kutsuttua robottia ohjaa kuolee taistelun jälkeen. Kamalintahan tästä tekee sen, että kaikkien lasten on vuorollaan pilotoitava robottia eikä kieltätymisen mahdollisuutta ole, sillä jos joku sopimuksen tehneistä ei suostu ohjaamaan niin lopulta kaikki kuolevat maailman tuhoutuessa. Vaihtoehtoja ei siis ole ja kuolema korjaa valitut lapset tavalla tai toisella.

Bokurano käsittelee hyvin synkkää teemaansa, sillä missään vaiheessa ei anneta tilaa toivolle ettei lasten tarvitsisi ohjata Zearthia. Välillä tarinan seuraaminen on tuskaistakin luettavaa, sillä joihinkin hahmoihin kiintyy väistämättä jolloin näiden kohtalo kirpaisee todellakin kovaa. Lisäkis myöhemmin mukaan tulevat tahot sekoittavat pakkaa lisää. Tosin läheskään kaikkiin hahmoihin ei ehditä tutustua kunnolla, sillä sarja etenee niin, että jokaiselle pilotoivalle nuorelle annetaan 2-4 lukua, jolloin selvitetään näiden taustoja. Valitettavasti tämä ei ainakaan itseni kohdalla aivan riitä kunnon kiintymisen muodotumiseen joidenkin hahmoje kohdalla. Lisäksi osa hahmoista on niin epäpidettäviä että heitä on haastavaa sympatisoida. Kaiken kukkuraksi suurimmalla osalla hahmoista on jonkilainen synkkä menneisyys tai muuten huono elämäntilanne, joiden pitäisi lisätä sympatiaa hahmoja kohtaan. Välitettävästi itseni oli vaikea sulatella kaikkea sitä pahaa mitä hahmot joutuivat kokemaan sen lisäksi, että hahmo lopulta kuoli oman tarinansa lopussa. Tukahduttavan ahdistavat tilanteet ryöppyävät liiankin kovalla tahdilla lukijan niskaan, jolloin hengähdystaukoja ei juuri ole. Hahmot ovat kuitenkin mukavan erilaisia, sillä jokaisella on oma erottuva luonteensa ja he reagoivat tapahtumiin kaikki omalla tavallaan. Toisten on vaikeampi hyväksyä kohtalonsa kuin toisten ja jotkut eivät hyväksy sitä lainkaan. Nuoret kuitenkin reagoivat niin kuin kuka tahansa heidän housuissaan oleva, mikä tekeekin heistä inhimmilisä. Heitä yhdistää kuitenkin velvollisuuden tunne oman maailmansa pelastamisesta, jossa heidän rakkaimmat läheisensä elävät.

Onneksi sarja ei toimi aina näin mustavalkoisesti, sillä sarja muuttaa omaa strategiaansa tarinan edetessä. Ja tästä sarjasta jos jostain voi sanoa, että se muuttuu sitä pahemmaksi ja ahdistavammaksi mitä pidemmälle sitä lukee. Sillä tarinan edetessä lukijalle paljastetaan monia asioita, jotka sekoittavat tilannekuvaa entisestään, ja muuttavat lasten jo ennestään haastavaa tehtävää vielä pahemmaksi. Sarja kehittyy todella moniulotteiseksi kokonaisuudeksi, jossa ei ole enää kyse pelkästään hyvästä tai pahasta, vaan vain ja ainoastaan selviytymisestä. Mutta vaikka tarina muuttuukin moniulotteisemmaksi, niin sarja ei tunnu siltikään käyttävän kaikkea potentiaaliaan. Sarja olisi voinut viedä joitakin asioita vielä hieman pidemmälle ja ottaa selvemmin mukaan lasten vanhemmat ja näiden tuntemukset lastensa tilanteesta. Sarja jää kuitenkin hieman turvallisille vesille ja vain pintaraapaisee lasten läheisten tilannetta eikä oikeastaan edes yritä päästä syvemmälle näiden tunteisiin. Bokuranon lopetuksesta voidaan taas olla montaa eri mieltä, sillä toisaalta se toteutti itsensä hyvin, mutta taas toisaalta se jäi vähän vailuksi. Lopetus on myöskin katkeran suloinen, sillä vaikka kärsimys olisi päättynyt toisaalla niin noidankehä jatkaa kulkuaan muualla.

Mitä sarjan taiteeseen tulee, se tuntuu hieman vanhentuneelta. Mohiro Kitohn taide ei ole mitenkään huonoa, päinvastoin, sillä mangaa on helppo lukea ja kuvat oavt selkeitä. Mutta täytyy sanoa, että Bokurano ei ole taiteellisesti hätkähdyttävin manga. Kitohn piirtämät hahmomallit ovat hieman jo vanhentuneen näköisiä, joitakin hahmoja on myös välillä vaikea erottaa toisistaan. Vaikka sarjaa on helppo lukea eteenpäin käy se silti välillä tylsäksi, sillä dialogia on paljon ja monen sivun ajan sivuilla saattaa olla vain pomppivia päitä. Raskas ja tieteellinen dialogikin tuntuu aika ajoin raskaalta, jolloin lukemisen on pakko joko laittaa sivuun vähäksi aikaa tai pomppia osan puhekuplien yli. Kitoh on kuitenkin taitava piirtämään ympäristön yksityiskohtia. Murtuneet rakennelmat tai robottien yksityiskohdat ovat taidokasta jälkeä, vaikka hahmojen ulkonäkö jääkin pliisuksi ja tavalliseksi.

Scifi-mangat ovat itselleni vaikeita lukea läpi, sillä liika (tieteellinen)dialogi kyllästyttää minut nopeasti. Bokuranon kanssa oli omat ylä- ja alamäkensä, mutta olen kuitenkin tyytyväinen saadessani luettua sen loppuun. Omissa kirjoissani sarja ei ole mikään mahtavin ja upein teos mitä olen lukenut, mutta sillä on silti hetkensä. Pidin sarjan temtiikasta todella paljon sekä sen syvällisemmästä päätarkoituksesta. Lisäksi se hoitaa hommansa monella tavalla paremmin kuin anime. Petyin silti hieman siihen kuinka sarja ei hyödyntänyt täyttä potentialiaan ja jätti animen lailla lasten läheisten reaktiot ja tuntemukset käsittelemättä. Bokurano kuitenkin jää tavalla tai toisella mieleen. Se ei ole hyvän mielen sarja, sillä sen raskaat teemat käsittelevät melkein kaiken teiniraskaudesta lapsen hyväksikäyttöön. Bokurano on ennen kaikkea kokemussarja, sillä se vaatii lukijaltaan aikaa mutta sen yhden kerran lukeminen voi riittää. Sen pariin ei välttämättä tarvitse palata toista kertaa. Jos tykkäät synkemmistä sarjoista, joissa yläasteikäiset lapset kokevat kauheita, niin Bokuranoon kannattaa tutustua.

Fall 2018

Jälleen kerran on aika tutkailla uutta alkanutta animekautta. Kesäkauden animeista en kirjoitellutkaan, sillä kiirettä oli koko ajan enkä ehtinyt sarjoihinkaan tutustua. Olen ainoastaan ehtinyt tutustua edelleen jatkuvaan Banana Fishiin sekä jo päättyneeseen Boku no Hero Academian kolmanteen kauteen, jotka molemmat ovat olleet hyviä kokemuksia. Nyt syyskaudelta bongasin yhdeksän mielenkiintoista sarjaa, joista suurin osa ovat joko ristiriitaisia tai eivät ole vielä vakuuttaneet mun sydäntä.

Goblin Slayer

Goblin Slayerista on puhuttu ainakin paljon twitterin puolella, niin hyvässä kuin pahassa. Itse en ole saanut siitä vielä kunnollista käsitystä, sillä yhden jakson perusteella on vaikea sanoa vielä juuta ja jaata. Tyypilliseltä fantasia-toiminnalta sarja vaikuttaa näin aluksi, mutta kuulopuheiden perusteella sillä voi olla jotain uuttakin tarjontaa.

Tensei shitara Slime Datta Ken

Jooooh... japanilaisten konseptit jaksavat aina yllättää. Ja vielä enemmän se, että ne toimivat. Limasarja on toinen sarja, jonka katsomista arvoin tällä kaudella, sillä sen tarina kuulostaa vähintäänkin oudolta. Ensimmäinen jakso oli kuitenkin erittäin viihdyttävä, vaikka päähahmo onkin räkäpallo. Animaatiokin on nättiä ja hauskoja hetkiä riittää. Kiinnostavaa nähdä mihin sarja etenee.

SSSS.Gridman

Koska tavaksi on tullut tarkistaa kaikki studio Triggerin sarjat, niin en tee poikkeusta SSSS.Gridmaninkaan kohdalla. Sarja ei vaan vaikuta parhaimmalta Triggerin tuotokselta, sillä tarina vaikuttaa kuluneelta, eikä ensimmäinen jakso jätä nälkää. Sarja kuitenkin vaikuttaisi internetin mukaan paranevan edetessään, joten mennään vielä tämän kanssa ainakin pari jaksoa. Älä petä minua studio Trigger!

Tsurune: Kazemai Koukou Kyuudoubu

Jälleen nättipoikia. Jousiammunta kuulostaa konseptina kiinnostavalta animessa ja Kyoto Animationin tuntien sarja on todellista silmän ruokaa. Jälleen kerran sarjan tarina vaikuttaa kuitenkin jo melko tavalliselta ja pureskellulta. Hahmot kuitenkin vaikuttavat kiinnostavilta ja poikaporukan dynamiikka hyvin rakennetulta. Toivottavasti sarja jaksaa kehittää tarinaansa ja kasvattaa poikaporukkaa jatkossakin.

Kaze ga Tsuyoku Fuiteiru

Ihanaa! Kärsiviä nättipoikia! Kyllä kiitos! Urheilusarjat ovat edelleen jääneet vähälle huomiolle, mutta jotenkin tykkään tästä juoksupoikasarjasta. Aika tyyppilliseltähän se vaikuttaa, mutta hahmot vaikuttavat kuitenkin kivoilta ja samaistuttavilta, joten jatkan katsomista mielelläni. Toivottavasti sarja osaa käsitellä itseään ja hahmojaan kunnialla loppuun asti.

Radiant

Radiant on vähän kummallinen tapaus, sillä sen alkuperäislähteenä on ranskalaisen Tony Valentinen sarjakuva. Epäilin jälleen kerran sarjan kanssa, sillä sen lähtökohdat eivät kovin ainakaan innosta. Sarja vaikuttaa perus shounenmätöltä, mikä ei ainakaan yritä keksiä pyörää uudelleen. Yllättämättömyys tuo sarjalle miinusta, mutta en ainakaan alun jälkeen väittäisi sarjaa ainakaan täydeksi vlopiksi. Jatkossa selviää kuinka huonoksi tai hyväksi sarja paljastuu.

Yagate Kimi ni Naru

Kiinnostuin Yagate Kimi ni Narusta sen saaman fanituksen pohjalta, sillä sen alkuperäinen manga tuntuu olevan melko suosittu. Yuri-animea tulee muutenkin katsottua vähän, joten miksi ei. Vielä mulla ei ole kovin suuria odotuksia tai mielipiteitä sarjasta, mutta tarina kiinnostaa sen verran, että vaikka animen parissa en jatkaisi niin mangaan ainakin tutustun. 

Irozuku Sekai no Ashita kara

Aloitin ensimmäisen jakson "onpa nätti sarja"-logiikalla. Nättihän sarja on kuin mikä, mutta itse tarinakin oli yllättävän mielenkiintoinen. Irozuku on vaan taas niitä sarjoja, joiden lopun tietää jo ennalta. Tässä tapauksessa se ei kuitenkaan haittaa, sillä haluan kovasti tietää mitä tapahtuu ennen sitä loppua ja kuinka hyvin sarja osuu tunteisiin. Ainakaan vielä sarja ei ole vaarassa joutua dropatuksi, kunhan vaan jatkaa hyvää työtään.

Seishun Buta Yarou wa Bunny Girl Senpai no Yume wo Minai

Arvoin kauan viitsinkö tutustua tähän sarjaan, mutta konsepti kuulosti sen verran kiinnostavalta, että päätin ottaa riskin. Alun jälkeen sarja vaikuttaa ihan kivalta, vaikka ei ole saanut aikaan mitään ihmeellisempiä reaktioita. Haluan kuitenkin saada tietää mistä Main näkymättömyys johtuu ja mihin sarja muutenkin johtaa. Tähän asti ihan kivaa romanssi-kommellus draamaa.

#39. Mobile Suit Gundam 0079

Mobile Suit Gundam sijoituu vuoteen 0079, jolloin ihmiskunta on siirtynyt asumaan siirtokunnissa avaruuteen. Ihmiskunta on kuitenkin jälleen kerran sodassa ja vastakkain ovat Zeonin ruhtinaskunta sekä Maan liittovaltio. Käyttämällä voimakkaita ja kehittyneempiä humanoidirobotteja, jotka tunnetaan nimellä "mobile suit", Zeon on saavuttanut nopeasti yliotteen Maasta. Päähahmomme Amuro elää rauhallista elämää, kunnes Zeonin joukot päättävät hyökätä hänen kotisiirtokuntaansa. Kaaoksen keskellä Amuro nousee testaamattoman gundamin ohjaamoon pelastaaksensa lapsuudenystävänsä ja muut siirtokuntalaiset Zeonin sotilailta. Päätös johdattaakin Amuron vaaralliselle ja jännittävälle matkalle halki avaruuden, jonka aikana hän saa uusia ystäviä mutta myös vihollisia. 

Pitkästä aikaa kirjoittelen tänne blogiin animesta. Julkaisulistaa selatessani huomasin, että edellinen animepostaus on kesäkuulta. Hups! Mutta korjataampa tilanne, sillä tälle kertaa on syyningissä robottisarjojen isä ja merkittävä teos animen historiassa. Nimittäin vuoden 1979 Mobile Suit Gundam. En tiedä mistä innostus katsoa alkuperäinen Gundam oikein tuli, sillä en ole koskaan ollut järin kiinnostunut mechamätöstä. Vaikka kokemukseni genren osalta eivät ole olleet huonoja, niin en ole saanut varsinaista fanitussykäystä genreä kohtaan. Enkä voi vieläkään oikeastaans sanoa, että olisin vannoutunut mechasarjojen palvoja. Mutta täytyy sanoa ettei matka ollut tälläkään kertaa hassumpi.

Ensimmäisten jakson perusteella Mobile Suit Gundam 0079:n kylkeen voisia äkkiä iskeä tavallisen sota-animen leiman. Ja sitähän se onkin, sillä joka jaksossa käydään vähintään yksi taistelu Zeonin sotilaiden ja White Basen miehistön välillä. Sarja on kuitenkin paljon muutakin. Se nimittäin tuo hyvin ilmi sodan järjettömyyden, kun ihmisiä kaatuu molemmilla puolilla vallanhimoisten ihmisten ollessa johdossa. Pian sota ei kuitenkaan rajoitu enää Zeonin ja Maan väliseksi vaan myös Amuron ja sotaässä Charin välille. Sarja tuo esiin sodan kauheuden ja sen mitä se tekee ihmismielelle. Mutta ennen kaikkea Mobile Suit Gundam 0079 on kasvutarina itsensä löytämisestä. Sarja on enemmän hahmo- kuin tarinavetoinen, sillä vaikka taisteluilla ja vihollisen voittamisella on osansa tarinan kuljetuksessa ja viihdyttävyydessä, niin niiden kuuluu toimia pikemminkin ponnahduslautana hahmojen kehityksessä ja kasvussa. Jokainen taistelu nimittäin kertoo enemmän hahmoista ja kasvattaa näitä, kuin että taistelut olisivat vain päätöntä mättöä.

Päähahmojen sekä eri osapuolet on helppo erottaa taistelun aikana toisistaan robottien erottuvien ulkonäköjen ansiosta. Varsinkin Amuron Gundam sekä Charin mobile suit erottuvat muusta hahmomassasta.

Sarjan alussa White Base-aluksella pakenee ryhmä toisilleen tuntemattomia ihmisiä, joista muutamat ryhtyvät puolustamaan alusta ja henkikultaansa. Aluksi todella hajanainen porukka ei meinaa toimia yhteen vaikka kaikilla on omat taitonsa ja kykynsä olla hyödyksi. Sarjan edetessä onkin hieno huomata miten paljon hahmojen välinen dynamiikka muuttuu ja kuinka he oppivat vetämään yhtä köyttä. Hahmot kasvavat sekä yksilöinä että tiimin jäseninä. Samalla nämä oppivat tukemaan toisiaan ja ymmrtämään kuinka tärkea jokaisen panos on White Basen puolustamisessa. Valitettavasti hahmokaarti oppii läksynsä usein kovimman kautta.

Mutta siinä missä hahmojen väiset suhteet kehittyvät, myös hahmot kasvavat yksilöinä, sekä ihmisinä että White Basen miehistön jäseninä. Ja selviten tämä näkyy päähahmossa Amurossa. Amuro on alusta asti erittäin ristiriitainen hahmo, sillä hän osaa välillä olla todella itsekeskeinen ja kova angstipallero, mutta taas välillä hän on vahva ja ja lähimmäisiä rakastava cool Gundam-pilotti. Amuron aaltoileva asenne ja luonne tekevät hänestä kuitenkin mielenkiintoisen päähahmon seurata. Hän ei pilotoi Gundamia koska haluaisia vaan siksi koska hänen on pakko. Hän ei ole se hyvätahtoisin protagonisti, joka empimättä uhraisia itsensä tuntemattomien takia. Tämä erottaa Amuron tavallisesta ja kulutetusta sankarin muotista, jonka kuuluisi olla aina valmis auttamaan muita hädän alaisia. Hänen vaihteleva luonteenlaatunsa tekee myös hänestä inhimmillisen, sillä hän toimii tavallisten teinien tavoin ensin tunteiden perusteella ennen kuin ajattelee. Hänen reaktionsa kuoleman pelkoon, epäonnistumiseen ja lähimmäisten menettämiseen ovat juuri sellaisia miten kuka tahansa meistä kokisi ne. Sarjan edetessä on kuitenkin parasta nähdä miten Amuro kehittyy sekä ihmisenä että Gundam-pilottina.  Kehityskaarensa aikana Amuro käy läpi kaikki mahdolliset tilanteet ja tunteet. Hän käy sekä aivan masennuksen syvissä syövereissä, kuin myös liihottelee pääpilvissä kokien olevansa korvaamaton, ennen kuin löytää sen oikean välimaaston.

Muiden hahmojen kehityskaaret eivät ehkä ole niin suuria, mutta heihinkin tutustutaan melko hyvin sarja aikana. Jopa alussa kusipäinen ja pelkurimainen Kai kehittyy sympaattiseksi ja vahvaksi hahmoksi. Muutamat hahmot eivät taasen saaneet järin ruutuaikaa, kuten Amuron lapsuudenystävä Fraw Bow. Muutenkin sarja laittaa sen loppupuolella hahmot tekemään hieman kummallisia päätöksiä. Kummallisia ihastumisia ainakin Mirain suunnalta tapahtuu ainakin kerran, jossa ei tunne olevan mitään järkeä, kun ottaa huomioon mitä sarjassa aiemmin oli tapahtunut. Onneksi sarja muuten jättää romanttiset hetket minimiin, vaikka pienistä romatiikan tyngistä vihjailtiinkin.

Amuron pienet uhman elkeet korostavat hahmon nuorta ikää, mutta tekevät tästä silti samaistuttavan.

Mobile Suit Gundam 0079:lle täytyy antaa kyllä kunniaa siitä, miten hyvin se onnistui pitämään itsensä viihdyttävän ja tarinansa kasassa yli 40 jakson ajan. Varsinkin sarjan alku sekä keskivaihe olivat todella vahvoja sekä tasapainoisia kokonaisuuksia. Sarjan lähestyessä loppuaan se kuitenkin menettää ottettaan hieman ja loppu tuntuu hieman kiirehdityltä. Joitakin asioita ei selvitetty perinpohjin ja tiettyä hätiköinti näkyi viimeisissä jaksoissa. Sarja vie myös tätä Gundam-pilottien Newtype-konseptia liian pitkälle, jota ei selitetä kunnolla eikä siinä tunnu olevan mitään järkeä. Hieman horjuvasta lopetuksestaan huolimatta sarja oli todella viihdyttävä ja sitä katsoi kyllä mielellään. Ehkä sarjan jatko-osa Mobile Suit Zeta Gundam antaa vastauksia joihinkin hieman auki jääneisiin asioihin.

Ottaen huomioon, että Mobile Suit Gundam 0079 ilmestyi vuonna 1979 niin sen animaatio on yllättävän laadukasta. Eihän se mitenkään vedä vertoja nykyajan animelle, mutta sitä on kuitenkin kiva katsoa ja sen laatu säilyy hyvänä loppuun asti. Tietenkin tiettyjen kohtauksien kierrättäminen budjetin säästämiseksi näkyi animaatiossa, mutta koska nämä oli sulautettu melko hyvin jaksoihin niin eipä sekään katsomiselämystä haitanut. Sarjan vanhuuden huomasi ehkä parhaiten taistelukohtauksissa, jotka olivat hieman itseään toistavia ja kankeita. Sarjassa kuitenkin käytetään sellaisia animaatiokikkoja mitä ei nykyanimessa juuri näe. Erilaisten värien ja tiettyjen grafiikoiden käyttäminen sarjassa sai sen tuntumeen virkistävältä katsottavalta. Joissakin asioissa Mobile Suit Gundamin animaatio on kuitenkin automaattisen vanhentunutta, joka pistää silmään varsinkin hahmomalleissa.

Char on erittäin mielenkiintoinen pahishahmo, onka hahmodesing on sarjan onnistuneimpia.

Mobile Suit Gundamia 0079 katsoessa sieltä kuulee kappaleita, jotka varmasti ovat jo nykyään hyvin ikonisia sarjan fanien keskuudessa. Sarjan musiikki ei itseeni iskenyt niin kovaa, vaikka ei se huonoa ole. Se sopii sarjaan todella hyvin, sillä sen mahtipontinen ja vahva tyyli sopii luomaan tunnelmaa taistelukohtauksiin kuin myös muihin jännittäviin hetkiin. OST on kuitenkin sellaista mitä en kuuntelisi sarjan ulkipuolella. Muutamat biisit kuten "Pathetic, but Decisive", "Gundam on the Earth", "Gallant Char" ja "Affraid of Battle" ovat varmasti sellaisia, joista sarja muistuu mieleen jatkossakin. Sarjan alkutunnarista taas pidin todella paljon. "Tobe! Gundam" on todella ikoninen kappale, joka herättää Gundam henkisyyden eloon. Koh Ikedan syvä ja tumma ääni hellii korvia ja innostaa yhtymään laulamaan mukana. Biisin sanat eivät ehkä ole järin omaleimaisimmat, mutta harvoimpa nykypäivänä alkutunnareissa lauletaan sarjan päätähdestä. Alkutunnaria ei kyllästynyt kuuntelemaan koko sarjan aikana, kun taas sarjan lopputunnari en kärsinyt kuunnella kahta kertaa enempää. Okei, biisin idea on hyvä, mutta lähinnä se aiheuttaa nykykuuntelijalle myötähäpeää. "Eien ni Amuro" on melkein surkuhupaisa biisi, sillä ensimmäisten sanojen jälkeen seuraa vain liuta isoja tyrskähdyksiä. Sanoisin melkeimpä ettei tämä kappale ole oikein my cup of tea.

Summati summaa

En ehkä odottanut pitäväni Mobile Suit Gundam 0079:stä näin paljon. Se ei ehkä ole kaikkien aikojen suosikkisarjani, mutta oli se silti kaiken ajan väärti. Yli 40 jaksoa katsoi nopeasti läpi ja kastomisen jälkeen jäi oikein hyvä fiilis, joten arvosanaksi annan Katsottava. Sarja ei ole täydellinen, sillä sillä on tietyt puuttensa sekä ongelmansa. Sarjan hahmot ovat sen päätähti ja päähahmojaan se kohteleekin hyvin. Erityisesti hahmojen kasvua ja kehitystä on mielenkiintoista seurata, samoin kuin näiden tiimipelaamisen kehittymistä. Amurokin on erittäin mieluisa päähenkilö, joka poikkeaa tavallisesta sankarin muotista. Hahmojen takia tätä sarjaa kannattaakin katsoa, sillä tarinaltaan sarja ei ole mitenkään erikoinen ja on paikoitellen melko nähty ja itseään toistava. Jos vanhemmat ja pidemmät sarjat eivät kammoksuta niin Mobile Suit Gundam 0079 on ehdoton katsottava. Se ei sovi kaikille, mutta jos yhtään Gundam- tai mechasarjat kiinnostavat niin ehdottomasti Mobile Suit Gundam 0079 kannattaa harkita.

Poissa - kelaa vielä kerran taaksepäin

Välillä tuntuu, että Suomen mangamarkkinat ovat todella yksipuolisia eivätkä uudet ,erilaiset julkaisut myy tarpeeksi menestyäkseen. Välillä kuitenkin muutamia yllätyksiäkin saadaan tänne Suomeen asti. Tällainen jopa nimekäskin yksilö on nyt perjantaina ilmestyvä Poissa eli kaikille varmaan tutumpi nimeltä Erased. Olen kastonut Poissa-mangaan perustuvan animen, josta pääosin pidin todella paljon. Ja koska en ollut englannin kielisen julkaisun kanssa vielä kahta ekaa pokkaria pidemmälle, niin oli aivan luonnollista että tartuin tähän pokkariin seuraavaksi.

Poissa kertoo 29 vuotiaasta Satorusta, jonka unelma tulla mangakaksi ei ota tuulta siipien alle. Mangan teon ohessa hän on päättänyt elättää itsensä pizzalähettinä. Satorun päivät tuntuvat ja näyttävät aluksi aivan tavallisilta, mutta pian lukijalle selviääkin, että Satoru kokee välillä kummallisia asioita. Jostain syystä hänen elämänsä kelaantuu taaksepäin hetkiin, jolloin jotain on vinossa. Näiden luuppien aikana Satorun täytyy ratkaista luupin lopussa tapahtuva vika päästäkseen taas normaalin ajan virtaan. Jo pelkästään Satorun kyky hypätä tahtomattaan ajassa taaksepäin tekee sarjasta mielenkiintoisen. Ensimmäisen pokkarin aikana kuitenkin muitakin mielenkiintoisia asioita alkaa tapahtua. Vahvana teemana sarjalle on Satorun menneisyys ja tämän lapsuudessa tapahtuneet lapsimurhat. Juoni porskuttaa tasaisesti eteenpäin eikä lukemisen aikana ehdi tylsistyä. Kohtauksiin on piilotettu myös ovelasti vinkkejä, joiden avulla lukijakin pystyy päättelemään itsekin paljon. Tässä sarjassa pienilläkin yksityskohdilla on merkitystä. Ensimmäinen pokkari aloittaa siis todella vahvasti tämän aikamatkustustrillerin ja kokemuksen perusteella tarina muuttuu sitä synkemmäksi mitä pidemmälle se etenee. 

Kei Sanben piirrosjälki on mukavan erilaista ja se jää varmasti mieleen. Hieman vanhahtava tyyli eroottuu edukseen ja hahmot on helppo tunnistaa. Sanben hieman rosoisen kädenjäljen luulisi muuttuvan helposti sekavaksi lukea, mutta sarjaa onkin helppo edetä. Sekä tarina- että kuvakerronta toimivat todella hyvin. Valkoiset suomikannet näyttävät myös hyvältä. Fontti näyttää kauniilta valkoista, yksinkertaista taustaa vasten ja muutenkin suomimangan pienempi pokkari näyttää paljon tyylikkäämmältä kuin enkkujulkaisun pröystäilevä kovakantinen (joka sekin on upean näköinen). 

Ensimmäisen pokkarin kapean otannan jälkeen Poissa vaikuttaa eritäin lupaavalta uutuudelta. En olisi uskaltanut toivoa sarjaa koskaan Suomeen, mutta nyt kun se on saatu niin suomiversion mukana on hyvä lukea sarja loppuun. Vivahteikas asetelma sopii varmasti vanhemmillekin lukijoille, jotka kaipaavat mangaltaan jotain muutakin kuin pörröisiä pupuja. Jos epäröit tarttua mangaversioon niin pienenä vinkkinä: sarja löytyy Netflixistä sekä näyteltynä että animoituna versiona. Ihan missä tahansa muodossa Poissa on varmasti hyvä tapa kuluttaa aikaansa.

Tämän hetken kuumottavimmat manga-sarjat

Heissuli vei arvoisat lukijat! Voisi oikein sanoa, että pitkästä aikaa. Ja kyllä olen elossa. Blogini on viettänyt venähtänyttä kesälomaa jo muutaman kuukauden ja postaus tahti on jämähtänyt todella hitaaksi. Osittain tämä on kuitenkin aivan suunniteltua, sillä koulujutut vievät paljon aikaa arjesta, varsinkin nyt kun valmistuminen alkaa olla kulman takana. Lisäksi animen katsominen ei ole innostanut ja muutkin asiat ovat vieneet energiaa. Siispä postausjonoon on kertyneenä monta coniraporttia sekä manga- ja animearviota. Ehkä kirjoittamistahtia tästä vielä elpyää viimeistään vuoden vaihteen jälkeen, mutta tällä hetkellä pidän hitaan postaustahdin ja kirjoittelen sitten jahka kun ehdin. Mutta vaikka anime ei ole napannut pitkään aikaa niin mangaa olen ehtinyt lukea ihan mukavasti. Olen myös yllättävän hyvin kärryillä tuoreistakin julkaisuista ja vanhojakin sarjoja olen saanut aloiteltua. Siksi onkin hyvä kirjoitella tämän hetken kuumottavimmista manga-sarjoista joita luen. Listaamani sarjat voivat olla sekä vielä jatkuvia että jo päättyviäkin sarjoja. Ainoa kriteerit ovat, että luen listalla olevia sarjoja tällä hetkellä, enkä ole saanut niitä vielä luettua loppuun, vaikka sarja olisikin jo päättynyt. Sarjan on myös täytynyt tehdä jokin vaikutus päästäkseen listalle. Sarjat eivät ole missään parhausjärjestyksessä.

Banana Fish

Banana Fish taitaa olla tämän koko listan vanhin mutta samalla tuorein lukemani sarja. Sarja on ilmestynyt 80-luvulla, mutta sai nyt vasta etuoikeutetun animeversionsa. Animea on kehutti kovin varsinkin BL-harrastajien keskuudessa, joten aloin lukemaan sarjaa animen katsomisinnon puuttuessa. Ensimmäiset luvut eivät vielä säväyttäneet, mutta nyt kun olen sarjaa lukenut puoleen väliin asti niin olen aivan koukussa tähän sarjaan. Banana Fishissä on paljon sellaista mistä en niin usein mangassa välitä, mutta se onnistuu silti olemaan kiinnostavaa luettavaa. Lisäksi sarja on synkkä, verinen ja samalla niin realistinen. Lopuksi se on vieläpä sydäntäraastavaa luettavaa. Tämä sarja kutkuttelee myös mun BL-tuntokarvoja. En odota sarjan loppua kovin suurella innolla, sillä mulla on erittäin paha aavistus sen suhteen. En silti voi irtautua tästä tarinasta ja sen ihanista hahmoista.

To Your Eternity

Jos olette lukeneet A Silent Voicen, niin on To Your Eternityn tekijä tuttu. Tällä kertaa mangaka on kuitenkin lähtenyt hieman erilaiselle linjalle. Mikä ei ole suinkaan huono juttu, sillä To Your Eternity tuntuu tuoreelta ja jännittävältä sarjalta. Vaikka olen vasta ensimmäisen pokkarin lukenut, niin tämä sarja on ehtinyt koskettaa mua jo monella tapaa. Yoshitoki Ooima kunnostautuu siis jälleen kyynelkanavien avaamisessa ja muillakin osa-alueilla ensimmäinen pokkari on todella vahva aloitus sarjalle. Kiinnostavaa nähdä miten sarja tulee etenemään.

Land of the Lustrous

Kirjoitinkin jo Land of the Lustrouksesta pidemmän postauksen pari kuukautta sitten, joten monelle ei liene yllätys, että sarja löytyy tältä listalta. Sarja jaksaakin koukuttaa edelleen ja uutta lukua on tuskallista odottaa. Sarja on saanut lisää käänteitä, päähahmot muuttuvat epävakaisemmiksi ja loppuhuipennusta saamme varmaan odottaa. En olisi koskaan uskonut, että juuri tämä sarja jaksaa koukuttaa näin voimakkaasti.

Devils´ Line

Devils´ Line oli melko uhkarohkea sarja itselleni, sillä tilasin sen kaksi ensimmäistä pokkaria lähes sokeana, tietämättä minkälainen sarja on kyseessä. Olin kuullut sarjasta, kun sitä vertailtiin Tokyo Ghouliin. Mutta siinä missä itseeni Tokyo Ghoul ei niin kovaa iskenyt, niin Devils´ Line osui maaliinsa sitäkin kovemmin. Pidän sarjan tarinasta ja maailman rakennuksesta hirveästi, sekä Ryou Hanadan tyylistä kirjoittaa hahmojen tunteistä ja suhteista. Yhtymäkohtia Tokyo Ghouliin kyllä löytyy, mutta Devils´ Line seisoo silti tukevasti omilla jaloillaan ja käsittelee konseptiaan hieman eri tavalla. Itseeni se iskee todella hyvin ja sarjalla on selvästi vielä paljon annettavaa. Sen lisäksi sarjan päähahmo, Anzai on niin hellyttävä tapaus että... Mun suurin ongelmani sarjaa kohtaan on ehkä Hanadan kädenjäki, joka on välillä vähän turhan pliisua ja paikoitellen kamalaakin. Hanada kuitenkin kehittyy piirtäjänä ja kahden pokkarin aikana ja kun taiteen kanssa pääsee sinuiksi niin sarja on ihan kivaakin luettavaa.

My Hero Academia

Yllättyikö joku, että tämä sarja pääsi listalle? Olen ollut My Hero Academia-kuopassa jo melkein vuoden, eikä se tunnu hellittävän. Tosin tämä on aika kiva kuoppa. Ensimmäisen kahden animekauden jälkeen siirryin mangan pariin, sillä kolmas kausi oli vasta tuloillaan. Tätä sarjaa on todella mukavaa seurata, sillä siinä tapahtuu koko ajan jotain. Sarjan maailman kuva kehittyy koko ajan ja hahmojen väliset suhteetkin kehittyvät. Sarjan lukemisesta jää aina todella innostunut ja energinen fiilis, vaikka sarjan synkemmät hetket ovatkin ahdistavia aika ajoin. Nyt kun olen saanut enkkujulkaisun kiinni, niin painiskelen sen kanssa jatkanko lukemista luku kerrallaan vai odotanko suosiolla seuraavan manga-pokkarin kääntämistä. Oli ratkaisuni mikä tahansa niin nautin tästä sarjasta missä muodossa tahansa.

Welcome to the Ballroom

Tämän sarjan kaksi ensimmäsitä pokkaria lojuivat hyllyssäni vaikka kuinka kauan lukemattomina ja tartuin niihin vasta ennen Traconia. Ja voi että tämä sarja osaakin olla ihana! Mulla on todella vähän kokemusta urheilusarjoista niin animen kuin mangankin saralla, joten en osannut odottaa tältä sarjalta juuri mitään. Sarjalla on todella postiivinen asenne tarinaansa, sillä ainakin tähän asti voimakkaasta kilpailuhengestä huolimatta tarinassa ei ole tapahtunut mitään inhottavia sabotointia vaan kaikki ollaan ratkaista rehdillä kilpailulla. Ärsyttäviä hahmoja tietenkin löytyy oikein yksi kappale, mutta meno ei silti ole äitynyt rumaksi. Tällaiset puhtaat ja innostavat sarjat ovat harvassa, sillä sen vetovoima piilee selvästi sen suoraselkäisyydessä. En tiedä mihin sarja etenee, mutta nyt ainakin rakastan tämän sarjan tuomaa tunnelmaa.

BTOOOM!

Taas yksi sarja, jonka ensimmäiset pokkarit olivat lojuneet hyllyssä pölyttymässä hyvän aikaa. Yritin lukea sarjan ensimmäistä pokkaria jossakin kohtaa, mutta silloin ei sarja iskenyt. Tuolloin syy saattoi olla omassa mielentilassani, sillä nyt sarja koukutta aikamoisesti. Tämmöiset tapa-tai-tule-tapetuksia-sarjat kiinnostavat mua aina, mutta kuitenkin päättömät lynkkaussarjat ilman mitään sen kummempaa tarinaa taas hukkaavat mielenkiintoni melko nopeasti. BTOOM! on kuitenkin osoittanut rahkeensa muuhunkin kuin pelkäksi tapposarjaksi, sillä syvemmistä ja synkemmistä tarinakuvioista on vihjailtu ja tarinalla on vielä selvästi muutama ässä hihassa. Sarja on jo tullut päätökseensä, mutta koska haluan lukea sarjan loppuun pokkarimuodossa niin en ole lukenut sarjaa vielä viidettä osaa pidemmälle.

Children of the Whales

Aluksi en vakuuttunut tästä sarjasta, sillä siinä tuntui olevan paljon kaikkea eikä tarinasta meinannut saada kiinni. Hiljalleen kun tarinastai rupesi saamaan otetta ja asiat alkoivat selkiytymään, niin sarja osoittautui erittäin mielenkiintoiseksi kokonaisuudeksi. Children of the Whalesissä on todella mielenkiintoinen konsepti ja sen maailma on uniikki sekä kiinnostava. Kahden osan jälkeen tarinassa on vielä paljon selvitettävää, mutta koska alkuasetelma on saatu nyt pois alta niin sarjalla on tilaisuus ryhtyä syventämään tarinaansa ja hahmojaan. Odotan mielenkiinnolla mihin ratkaisuihin sarja päätyy jatkossa.

One Piece

One Piece oli itselläni monen vuoden ajan kesken, kunnes nyt luin sarjan alusta loppuun asti puolessatoista kuukaudessa. Aloin taas muistamaan mihin sarjassa aikanaan ihastuin ja täytyy myöntä, että sarja jaksaa kiinnostaa vielä näin 78 osankin jälkeen. Eichiro Odalla on upea taito kirjoittaa monitahoista tarinaa, jossa osansa saavat sekä pää- että sivuhahmot. Tarina vyyhtiytyy monen pienen tarinan nivoutuessa yhteen ja rakentaessa One Piecen maailmaa. Tietenkin sarjalla on heikot hetkensä, mutta pääosin sarja on todella hauskaa, jännittävää ja kiinnostavaa luettavaa. Nyt kun sarjaa on koossa näinkin monta pokkaria, niin laittaa se miettimään kuinka pitkään se tulee vielä jatkumaan. One Piece on kuitenkin kasvattanut myyntiään koko ajan eikä sen suosio ole laskemassa, joten tuskin tulemme sarjan loppua näkemään vielä vähään aikaan.

The Seven Deadly Sins

Pitkiä shounen-sarjoja ilmestyy Suomessa hyvin vähän, sillä niissä on kova riski kustantajalle. Onneksi Suomi-kustantajat jaksavat ottaa niitä riskejä, vaikka tällä kertaa ei tullutkaan täysosumaa, sillä The Seven Deadly Sinsin julkaisu lopetetaan nyt juuri ilmestyneen kolmannentoista osan myötä vaikka sarjaa on ehtinyt kertyä yli tuplasti enemmän. Itse kuitenkin pidän sarjasta todella paljon, sillä se jotain erilaista Suomen markkinoilla. Ymmärrän tosin miksei tämä ajoittainen tissi-perse-vitseily jaksa innostaa kaikkia, mutta omasta mielestäni sarjasta löytyy sen hölmöilyn alta paljon muutakin. Sarjan tarina on nimittäin erittäin kutkuttava, hahmojen menneisyydet ovat mielenkiintoisia ja tarinan kehitys hauskaa katsottavaa. The Seven Deadly Sins on shounenia parhaimmillaan sekä pahimmillaan, mutta sen viihdyttävyys on todella korkea. Itse en jää lepäämään laakereilleni sarjan suhteen, sillä aion jatkaa sarjan lukemista enkkujulkaisun muodossa.

Velhon morsian

Yllättävän moni Suomessakin julkaistua sarjaa on päässyt listalleni, sillä Velhon morsian taitaa kolmas omiaan. Sarja oli itselleni melko tuntematon, kun sitä ruvettiin julkaisemaan. Mutta heti ensimmäisestä pokkarista lähtien olin myyty. Sarja on täynnä magiaa, yliluonnollisia asioita ja mielenkiintoisia hahmoja. Eli kaikkea sitä mistä tykkään mangassa. Velhon morsian kuitenkin erottuu muista sarjoista, sillä sen hiljainen ja rauhallinen tapa kuljettaa tarinaa tekee siitä uniikin. Joillekin sarjan ei-niin-verkkainen tyyli ei varmasti iske, sillä sarja ei ole toiminta sarja. Sillä on kuitenkin oma taikansa ja se jotenkin lumoaa lukijansa. Sarjasta kertoo paljon se, etten keksi oikein mitään järkevää tapaa kertoa miksi sarja on niin hyvä. Velhon morsian taitaakin olla niitä sarjoja, joiden upeuden ymmärtää vasta sitten kun sen on itse lukenut. 

The Royal Tutor

Huumorisarjat harvoin iskevät muhun, sillä harvoin perustan päättömästä menosta ja yleensäkin japanilainen huumori ei useinkaan iske muhun. Aina löytyy kuitenkin poikkeuksia, sillä ainakin The Royal Tutor onnistuu vetoamaan mun jääsydämeen. Sarjan lämminhenkisyys lämmittää sisukaluissa asti ja saa rentoutumaan sen äärelle. Sarja saa nauramaan ja kihertämään koko ajan ja sen sympaattiset hahmot jaksavat viihdyttää. Hahmoihin tykästyy myös nopeasti ja heistä haluaa tietää enemmän. The Royal Tutor ei kuitenkaan tukeaudu pelkästään huumoriin vaan sarjassa nähdään vakaviakin hetkiä, jotka usein päättyvät mukavasti. Sarja kuitenkin vilauttelee salamyhkäisiä asioita Heinen mennisyydestä, josta kukaan muu kuin kunkku ei tunnu tietävän mitää. Myös muitakin synkkiä hetkiä sarjassa on mutta kokonaisuuten sarja kantaa itsensä todella hyvin. Kiinnostavaa nähdä jatkuuko sarja näin postiivisella asenteella vai muuttuuko se synkempään suuntaan.

The Promised Neverland

Dekkarisarjoja harvemmin tulee luettua ja Salapoliisi Conankin on ollut on-holdissa pitkän aikaa. The Promisen Neverland on kuitenkin jännitystä ja juonittelua parhaimmillaan. Selvitymistarinat osaavat nykyään toistaa itseään, mutta Neverland osaa rakentaa hieman erilaisen tarinan. Lasten kamppailu vapauteen orpokodista synkän totuuden paljastuttua heille tuntuu tuoreelta ja menevältä idealta. Sarja osaa luoda todella jännittäviä kohtauksia, kun lasten suunnitelmat ovat vähän väliä vaarassa paljastua ja pahisten hengittäessä jatkuvasti niskaan. Myös hahmojen ilveily on mahtavaa katsottavaa, sillä ne luovat kohtauksiin yhä ahdistavamman tunnelman, joka saa lukijat pelkäämään hahmojen puolesta. En olisi uskonut pitävän tästä sarjasta näin paljon, mutta se osoittautui astetta paremmaksi ja vakavammaksi. Hahmojen selviytyminen on koko ajan hiuskarvan varassa, joka luo koko ajan kuumotusta sarjaa lukiessa. Lisäksi sarjassa näkee hienoa dialogia ja hahmot tekevät todella päteviä johtopäätöksiä. Osaan jo ehkä arvata mihin sarja etenee, mutta on kiinnostavaa nähdä mihin sarja etenee sen jälkeen.

Vinland Saga

Ja tietenkin lopuksi on vielä mun ikuisuuslempisarja eli Vinland Saga. Jos jonkun pitäisi luke yksi manga-sarja, niin suosittelisin ehdotomasti Vinland Sagaa. Sarja on kehittynyt huimasti ensimmäisen tarinakaaren jälkeen ja yleensäkin päähahmo on kokenut huiman kehityksen päästäkseen tähän pisteeseen saakkaa. Sarja on selvästi hahmovetoinen, vaikka tarinan päätavoite onkin hyvä. Sarjassa hahmot kuitenkin tekevät paljon ja suurin osa sarjan tapahtumista kiinnittyvät hahmojen kehitykseen, tunteisiin, päätöksiin ja näitä koskeviin tapahtumiin enemmän kuin itse tarinan päätavoitteeseen. Mun pitäisi ottaa Vinland Saga uudestaan luettavaksi, sillä Makoto Yukimuran hidas julkaisutahti pakottaa odottamaan uusia lukuja kauan ja kokonaista pokkaria vielä kauemmin. Itse Vinlandiaan ei varmaan päästä vielä pitkään aikaan, mutta ei se haittaakaan, sillä nautin mielelläni hidasta seikkailua viikinkityylillä vielä muutaman vuoden. 

Manga-maanantai: Inuyasha

Nimi: Inuyasha
Tekijä: Rumiko Takahashi
Kustantaja: Shōgakukan / Egmont Kustannus
Julkaisuaika: 1996-2008 / 2005-2010
Osia luettu: 56/56
Mistä: Omasta hyllystä
Tuomio: Hieman liian pitkään jatkunut sarja, joka osaa kuitenkin olla viihdyttävä ja tarjoilla hyviä hahmoja. Loistaa parhaimpina hetkinään, mutta puuduttaa huonoimpinaan. 

Meillä jokaisella on varmaan oma tärkeä ja merkityksellinen teos, jolla on aina paikka sydämessämme. Mulle se sarja on Inuyasha. Inuyasha oli se ensimmäinen, ja tuolloin ainoa ja oikea manga-sarja, jota aloin lukemaan yli kymmenen vuotta takaperin. Muistan edelleen sen miten hypetin tätä sarjaa silloin aikoinaan ja edelleen nykyäänkin sen pariin tulee palattua aika ajoin. Nyt kuitenkin edellisestä lukukerrasta oli kulunut jo useampi vuosi aikaa, joten osa tapahtumista oli ehtinyt sumentua jo hyväisesti. Nyt kuitenkin vanhempana ja usemman muun manga-sarjan jälkeen oli kiinnostavaa lukea Inuyashaa erilaisin silmin.

Inuyashaa parjataan sarjana paljon, eikä siitä tunnu liikkuvan netissä tai ainakaan harrastajien keskuudessa kovin paljon hyvää. Itse kuitenkin löydän sarjasta paljonkin hyviä puolia, mutta taas toisaalta sen hyvät ja huonot puolet ovat hyvin tiiviisti kytköksissä toisiinsa. Siinä suhteessa Inuyasha onkin ristiriitainen sarja. Kerrataanpa kuitenkin hieman sarjan tarinaa, jos joku ei sattumoisin sitä vielä tiedä. Tarina seuraa Kagome nimistä tyttöä, joka joutuu temppelin kaivon läpi historialliseen Japaniin, tarkemmin sanottuna feodaalikauteen. Siellä hän kohtaa Inuyasha-nimisen nuorukaiseen, puoli-ihmiseen, joka havittelee Kagomen hallussa ollevaa Shikonin-kuulaa tullakseen oikeaksi yookaiksi. Kuula kuitenkin hajoaa erinäisten sattumusten kautta sirpaleiksi, joita parivaljakko ryhtyy kokoamaan.

Inuyashan tarinan konsepti on erittäin yksinkertainen ja moni pystyy varmaan jo alkumetreiltä arvaamaan miten sarjassa tulee pääpiirteittäin käymään. Pienoinen ennalta-arvattavuus siis hieman vaivaa koko sarjan ajan. Rumiko Takahashi osaa kuitenkin luoda jännittäviä ja iskeviä hetkiä sekä tapahtumia, jolloin meno ei seisahdu paikoilleen vaan om liikkeessä koko ajan. Toisaalta sarjassa ei pitkään aikaan tunnuta pääsevän eteenpäin, sillä nyt päästään sarjan suurimpaan ongelmaan. Nimittäin sen pituuteen! 56 pokkari on erittäin kiitettävä määrä tälle sarjalle, mutta olisiko se tarvinnut niin monta osaa? Ei mielestäni. Inuyasha toimii kaikista parhaiten silloin, kun se on keskellä toimintaa ja asiat etenevät verkkaisesti. Valitettavasti sarja vain jää joko liian pitkäksi aikaa jumittamaan yhteen tarinakaareen tai sen tarina saa täytettä tapahtumista, jotka eivät lopulta ole tarinalle tärkeitä. Luulin ennen, että fillerit ovat animea varten, mutta valitettavasti Inuyasha osoittaa, että niitä löytyy mangastakin. Joitakin asioita märehditään liian pitkän aikaa eikä joillekin tunnuta saavan päätöstä.

Hieman pitkitetystä tarinasta huolimatta Inuyasha onnistuu olemaan koukuttava ja sillä on todella hyviä hetkiä. Kuten jo sanoinkin sarjan toimintakohtaukset ovat intensiivisiä ja ne lukee hujahduksessa läpi. Ja yhtenä isona tekijänä ovat tarinan hahmot. Kuten olettaa saattaa Inuyasha ja Kagome saavat matkansa varrella lisää seuraa ja lopulta poppoo kasvaa kuuteen jäseneen. Pervomunkki Miroku, yookaintuhoaja Sango, tämän lemmikkikumppani Kirara sekä pieni kettuyookai Shippoo ovat mitä värikkäin sekametelisoppa, mutta jotka kuitenkin täydentävät toisiaan. Lisäksi porukka kohtaa muita mielenkiintoisia yksilöitä, joista vaivihkaa tulee heidän ystäviään tai siedettäviä vihamiehiä. Sarja onnistuukin erittäin hyvin siinä miten se käsittelee hahmoja ja heidän välisiään suhteitaan. Hahmot kinastelevat, sopivat ja heidän väliset suhteensa kehittyvät. Inuyashan ja Kagomen välinen suhde on tietenkin eniten esillä, mutta yhtä lailla sarjassa ehditään käsittelemään Mirokun ja Sangon sekä Inuyashan ja Sesshoomarun välisiä suhteita. Parasta onkin, että Takahashi ei heivaa kaikki hahmojaan ensimmäisen luvun jälkeen, vaan osa tulee takaisin ja osoittautuvat erittäin tärkeiksi sarjan lopulle. Paras esimerkki lienee päähahmomme velipoika Sesshoomaru, joka saa kehittyy varmaan kaikista eniten sarjan edetessä.

Rumiko Takahashihan tunnetaan arkisista huumorisarjoista, kuten Urusei Yatsura sekä Ranma 1/2, joten Inuyasha on hieman erilainen alueenvaltaus komedian kuningatarelta. Inuyashan tarina on jo lähtökohtaisesti synkempi ja raaempi kuin Takahashin aiemmissa tuotannoissa, joissa huumori ja tapahtumien arkisuus ovat keskiössä. Inuyashan edetessä sarjan tunnelma muuttuu kuitenkin hieman rennommaksi eikä ole niin tumman puhuva kuin ensimmäisissä osissa. Se pystyy kuitenkin erottumaan edelleen muusta tuotannosta, sillä se säilyttää kuitenkin raakuutensa ja tietyn synkyytensä. Mangaka on onnistunut myös hyödyntämään todella taitavasti sarjan miljöötä, joka antaa mahdollisuuksia kokeilla paljon erilaisempia ratkaisuja. Takahashin huumori ei kuitenkaan ole kadonnut mihinkään, sillä hän viljelee sarjassaan humoristisia kohtauksia vähän väliä tasapainottamaan synkempiä ja vaarallisempiä hetkiä. Sarjan huumori toimiikin pääasiassa ihan hyvin pieninä annoksina, mutta jotkin pienet juonikaaret jotka ovat ovat täysin huumoripainotteisia eivät toimi yhtä hyvin, vaan pikemminkin rikkovat sarjan rakentamaa vakavaa julkisivua. Hauskoille hetkille on paikkansa, mutta liiallinen huumori ei toimi ja muuttuu liian toistuvaksi.

Inuyashassa jos missä Takahashin sarjoista huomaa mangakan kädenjäljen kehityksen. Takahashin hahmot eivät ole koskaan vaatteineen tai hiuksineen ole olleet monimutkaisia, mutta sitäkin toimivampia. Melko yksinkertaiset hahmomallit toimivat tällaisessa toimintasarjassa loistavasti, sillä Takahashi on taitava piirtämään taustoja ja varsinkin yksityiskohtaisia metsiä ja vuoria. Hänen mielikuvituksensa on myös ehtymätön, sillä sivuilla paukkaa vähän väliä mielenkiintoisia olentoja. Tarinaa on myös helppo seurata ja ruuduista siirtyä toiseen, sillä sarjassa ei turhia kikkailla siirtymissä ja Takahashin kynänjälki on tarkkaa ja selkeää. Täytyy kuitenkin sanoa, että pidin enemmän hahmojen ulkonäöstä sarjan alku- ja keskivaiheilla, mutta viimeisten osien desing on muuttunut mielestäni liian kulmikkaaksi ja ehkäpä jopa laiskaksi. Huonoa Takahashin jälki ei ole missään vaiheessa, mutta kaipaan silti ensimmäisten osien piirtotyyliä.

Mulla rittäisi täsä sarjasta kirjoitettavaa vaikka kuinka, mutta jotta ehkä joku jaksaisia lukea tämän tarinan alun loppuun niin käsittelen vielä itse pääpahiksen ja lopetuksen. Inuyashassa pääporukka taistelee monia vihollisia vastaan, jotka ovat ensimmäisten osien jälkeen yhden ja ainoan pääpahiksen alaisuudessa. Itse pääpahis ei ole hassumpi, sillä tämä on oikea mulkkero ja erittäin taitava taktikko. Joka taasen tekeekin hänestä erittäin vaarallisen ja varteenotettavan pahiksen, joka pistää päähahmot helisemään usein. Onkin sääli, että koska tapahtumat kiertävät kehää pitkän aikaa niin itse pääpahis menettää hieman karismaansa ja hohdokkuuttansa. Onneksi Takahashi on osannut lopettaa Inuyashan erittäin tyydyttävään, monitahoiseen ja useamman pokkarin kestävään loppuratkaisuun. Sarjan lopetus onkin mielestäni sarjan yksiä onnistuneimpia osasia, sillä siinä kudotaan kaikkia langat yhteen. Sarja ehkä vähän hoputtaa itseään joissakin kohdissa, mm. lemppaamalla Kogan noin vain. Pääasiassa sarjan lopetus on kuitenkin onnistunut ja tarjoaa hyvän päätöksen hyvälle sarjalle.

Inuyasha ei ehdottomasti ole parhain mahdollinen lukemani sarja, mutta sillä on suuri nostalgia-arvo ja eihän sarja mikään huono todellakaan ole. Sillä on omat ongelmansa, mutta kunhan sarjan kanssa ei kiirehdi, niin siitä saa varmasti hyvän matkan fantasian ja mytologian pyörittämänä. 56 osan lukeminen vaatii asennetta ja jaksamista, sillä sarjan lukeminen ei ole helppo rasti. Sille kuitenkin kannattaa antaa mahdollisuus, sillä sen toimintakohtaukset, hahmot ja näiden väliset kemiat jaksavat innostaa lukemaan tämän sarjan uudelleen ja uudelleen.

Gabriel Dropout - enkelit ja demonit??

Pitkästä aikaa kirjoittelen manga-arvion parissa. Tällä kertaa suomiuutuutena on komedia enkeleiden ja demonien taistelusta. Tosin tätä ei voi taisteluksi kutsua, sillä sarja on enneminkin humoristinen slice-of-life-sarja, jossa taistelut ovat lähinnä Gabrielin tuskailua ilmastointilaitteen rikkouduttua. Sarja siis kertoo vastavalmistuneesta enkelitytöstä Gabrielista, joka on lähetetty maan päälle opastamaan ihmisiä kaidalla polulla. Aluksi luokkansa priimuksena esitelty Gabriel kuitenkin lankeaa maan päälle laskeuduttuaan kaikkiin kiusauksiin, joihin tämä itse kertoo langenneensa mielellään. Aiemmin tunnollinen ja mallioppilaana ollut Gabriel on siis nykyään nahjusteleva ja laiska tyttö, jota ei kiinnosta kuin pelien pelaaminen ja kämpässään löhöily. Lisäksi ensimmäisessä pokkarissa kohdataan muita persoonallisia tyttöjä, jotka sekoittavat Gabrielin arkea.

Sarja repii huumorinsa arkipäiväisistä tapahtumista, hahmojen hölmön hauskoista persoonista, sekä tietenkin Gabrielin ristiriitaisesta luonteesta tämän enkelistatukseen. Pääasiassa Gabriel Dropoutin huumori toimii ihan hyvin ja sopii sarjaan. Itseäni sarja ei kuitenkaan jaksanut naurattaa, paria hymähdystä lukuunottamatta. En muutenkaan perusta tällaisista söpöistä moesarjoista, vaikka ei tässäkään tapauksessa sarja varsinaisesti mitenkään huono ole. Gabriel Dropoutilla ja sen kaltaisilla sarjoilla on varmasti faninsa, mutta itse pidin lukukokemusta lähinnä vaan tylsänä. Tarina rakentuu episodimaisesti luku luvulta, sillä melkein jokaisessa luvussa on jokin keskiö jonka ympärille tapahtumat kasaantuvat. Varsinaista pääjuonta sarjalla ei siis näillä näkymin ole, vaan sarjan on vain tarkoitus olla ja näyttää söpöltä.

Sarjan hahmot ovat melko pitkälle stereotyyppisiä joita näkee joka päivä huumorisarjoissa. Näillä on omat luonnetyyppinsä, joista sarja yrittää repiä naurut. Gabriel on laiska ja muista piittamaton, Vigne on huolehtiva ja tunnollinen, Satanichia on vain hölmö, jota on helppo vetää höplästä ja Raphiel pehmosadisti. Hahmojen luonteet on rakennettu erottumaan toisistaan, jolloin jokaisen on helppo valita oma lempitytynsä. Oma lempihahmoni oli ehdottomasti lempeä demoni Vinge, sillä muut hahmot tuntuivat vaan ärsyttävän. Hahmojen väliset erot ja statukset toimivat kuitenkin hyvin yhteen, jolloin helppo hahmottaa kuka pompotta ketä ja miten hahmot yleensäkin tulevat keskenään toimeen.

Ukamin taide taasen on juuri sellaista mitä tällaisilta söpöstelysarjoilta voi odottaa. Hahmot ovat pehmeitä ja tytöt suloisia. Mitenkään erottuva Ukamin piirtojälki ei siis ole, mutta se on kuitenkin selkeää ja helppoa seurattavaa. Painatukselle täytyy antaa myös kunniaa, sillä hyvän laadun lisäksi mukaan on saatu myös värisivuja.

En lämmennyt Gabriel Dropoutille, enkä varmaan jatka sarjan parissa. Sarja on kuitenkin sellainen, että siitä joko tykkää täysillä tai sitten se jättää kylmäksi. Omalla kohdallani tämä ei siis toiminut, mutta suosittelisin lukijoita edes kokeilemaan sitä yhden tai kahden osan verran. Ehkä löydätkin sarjasta jotain uutta ja hauskaa viihdettä. Kevyt pokkari tulee myös luettua nopsaan, joten sen lukemiseenkaan ei tuhriinnu paljon aikaa. Jos yhtään söpöstelysarjat kiinnostavat tai ovat mieleen niin kannattaa ehdottomasti kokeilla.

#38. No Game No Life

Sisarukset Sora ja Shiro ovat huippupelaajia, jotka päihittävät missä tahansa pelissä kenet tahansa. Oli sitten kyse videopelistä tai shakista, nämä kaksi ovat voittamattomia. Heidät tunnetaan internetissä ja pelipiireissä nimellä Blank, sillä he jättävät aina nimensä tyhjäksi. Kaksikko on kuitenkin kovan luokan hikikomoreita, jotka ovat erkaantuneet todellisesta maailmasta. He kuvailevatkin maailmaansa ja elämäänsä olevan jälleen kerran yksi surkea peli. Eräänäpäivänä he kuitenkin saavat mahdollssuuden paeta tästä heille yhdentekeväksi muuttuneesta maailmasta, sillä voitettuaan pelissä Teto nimisen pojan tämä tarjoutuu viemään heidät maailmaan jossa kaikki asiat selvietään peleillä. Tässä maailmassa hallitsevat eri rodut, joista ihmiset ovat kaikista alimpana ja ala-arvoisempina. Teto paljatuukin Disboard-maailman jumalaksi, joka uskoo Soran ja Shiron pystyvän nostamaan ihmisten rodun takaisin maailman kartalle. Näin ollen Sora ja Shiro päätyvät pelien täyteiseen maailmaan, jossa eläminen on yhtä peliä. Kirjaimmellisesti.

Tiedättekö sen tunteen, kun löydät yhden uuden lempianimen? Olet täysin mukana sarjan hengessä ja melkein elät hengittämällä kaikkea sarjaan liittyvää. Valitettavasti tällä kertaa näin ei käynyt No Game No Lifen kohdalla, sillä inhosin sarjaa toisesta jaksosta alkaen. En rehellisesti sanottuna tiedä mitä oikein odotin tältä sarjalta, mutta odotuksiani se ei täyttänyt. No Game No Life tuli katsottua kavereiden kanssa muutama kuukausi takaperin ja pakko myöntää, että jos olisin sarjan yksin katsonut niin olisin dropannut sen kesken kaiken. Sarjassa oli tasan kaksi hyvää puolta: tarina, joka jää kesken sekä kaunis animaatio.

Tarinan alkuasetelma on aivan loistava, sillä se herättää kiinnostuksen sarjaan kohtaan jo ensimmäisestä jaksosta lähtien. Siinä on paljon elementtejä ja jännitystä tuo mukanaan erilaiset pelit ja haasteet, joista hahmojen on selvittävä edetäkseen tässä todeksi muuttuneessa pelissä. No Game No Lifessa esiintyy kiitettävän monimuotoisia ja erilaisia pelejä aina tavallisesta shakista vähän oudompiinkin mittelöihin. Pelitilanteet on rakennettu dynaamisesti, ja hahmojen täytyy oikeasti käyttää aivonystyröitään ja taktikoida voittaakseen pelin. Välillä jotkin pelikohtaukset on viety niin täysin yli, että niitä on viihdyttävä katsoa ja ottelun aikaansamaan tunnelman takia. Tästä huolimatta kamppailut ovat melko ennalta-arvattavia voittajan suhteen. Ei myöskään liene mikään spoileri, että Sora ja Shiro ovat pääasiassa aivan ylivoimaisia pelaajia. Joutuvathan he kiperiin paikkoihin ja joutuvat tosissaan miettimään seuraavia siirtojaan, varsinkin joutuessaan erilleen toisistaan, mutta tästä huolimatta nämä voittavat silti jollain konstilla. Tämän takia pelit jäävät yllätyksettömiksi, ja itselläni ainakin loppui kiinnostus usein kesken ottelun.

Sora ja Shiro ovat hyviä hahmoja erillään, mutta puuduttavia yhdessä. Nämä kaksi ovat aina yhdessä ja he saavat jäätävän paniikkikohtauksen jos joutuvat liian pitkäksi aikaa eroon toisistaan. Sora on kaksikon taktikko ja hän pystyy suunnittelemaan pelisiirtonsa usean siirron päähän ja päättelemään vastustajan aikeet. Shiro on taas pieni matikkanero, joka kykenee matemaattisen lahjakkuutensa avulla laskemaan mm. korttipakan kortit. Lisäksi nämä kaksi ovat sisaruksia ja omaavat erittäin huonot sosiaaliset taidot, josta revitäänkin huumoria ajoittain. Soralla ja Shirolla on mielenkiintoisia piirteitä sekä yksilöinä että yhtenä yksikkönä. Molemmat tuovat selvästi jotain mukaan heidän väliseen suhteeseensa kuin myös pelitilanteisiin. Heidät kuvataan enemmän yhtenä toimivana organismina, mutta sarjan edetessä heistä tuodaan ilmi myös yksilöllisiä piirteitä. Paha vaan etten tuntunut välittävän tai oikeasaan pitäväni kummastakaan päähahmosta. Shiro ei jaksanut alusta alkaenkaan herättää mitään tunteita, sillä en ole mitenkään söpöjen moetyttöjen perään. Shiro muutenkin tuntui persoonattomammalta hahmolta kuin Sora. Sorasta taas pidin aluksi ja onhan hänellä sarjassa omat hyvät hetkensä, Hän on myös huomattavasti erottuvampi hahmo kuin Shiro, jonka luonteenpiirteet tulevat paremmin esille. Mutta lopulta Sora päätyi vain toistamaan samoja kuvioita koko ajan ja hän käy melko tylsäksi hahmoksi. Olisin myöskin halunnut kuullaa lisää näiden kahden menneisyydestä, sillä sitä ehdittiin sivuamaan vain muutaman minuutin verran sarjan viimeisissä jaksoissa. Lisäksi sarja vie näiden kahden sisarussuhteen aivan väärille teille. Sarja nimittäin antaa ymmärtää yhtä jos toistakin näistä kahdesta. Insestinen vihjalu jotenkin särähti omaan korvaani erittäin paljon ja häiritsi lopulta koko katsomiselämystäni.

Muut hahmot taas eivät erotu järin edukseen ovat kaikki melko stereotyyppisiä massatapauksia. He eivät myöskään Soran ja Shiron rinnalla jaa mitään tarkoitusta olla mukana sarjassa. Heidän päätehtävänsä on olla välillä äänessä ja tarjoilla katsojille annos fanservicea. Jota viljellään sarjassa erittäin paljon. Sarja tuntuu turhan paljon keskittyvän Shiron pikkuhousuihin, Jibrilin rintavarustukseen ja Stephanien häpäisemiseen. Fanservice ei tuo sarjalle mitään lisäarvoa eikä sen siivittämä huumorikaan ole edes viihdyttävää. Varsinkin tyhjäpäistä Stephiä, jolla ei ole muuta tarkoitusta olla mukana kuin olla Soran kiusaamana, käy välillä erittäin kovaa sääliksi. Lisäksi kenen loistava idea oli vilautella jatkusvasti 11 vuotiaan tytön pikkuhousuja? Tämä sarja ei olisi kaivannut tällaista turhaa irstailua, vaan olisi jopa pärjännyt paremmin ilman sitä.

Steph ei ole penaalin terävin kynä mitä Shiro hyödyntää säälimättä, Tyttö ei esim. osaa antaa periksi silloin kun pitäisi.

Onneksi kuitenkin raastavan sisarusrakkauden vihjailun sekä silmät päästä polttavan fanservicen rinnalla sarja näyttää erittäin hyvältä. No Game No Lifen virtuaalitodellisuus on värikäs, tarkka sekä täynnä erilaisia muotoja ja kuvioita. Disboardin maailma onkin kuin suoraan videopelistä temmattu ja se on sopivan hullunkurinen, mutta silti vakavasti otettava. Sarjan animaatio on todella nättiä ja studio Madhouselle täytyy kyllä antaa kunniaa sarjan leikkisyydestä. Hahmojen desingit ovat myös kivaa katsottavaa ja hahmojen asut oikeaa silmäruokaa. Sarjan värimaailmassa vallitsee punaisen eri sävyt, joita on käyetty hyväksi myös hahmojen ääriviivoissa, jotka värittyvät punaiseksi mustan sijaan. Tämä luo sarjaan iluusion, joka saa sarjan tuntumaan hiukkasen taianomaiselta. Se jaksaa miellyttää silmää kauemmin ja luo melankolisen tunnelman. Myös alku- ja lopputunnareiden animaatio on upeaa katsottavaa.. Alkutunnarin tunnelma ja meininki sopii hyvin No Game No Lifen maailmaan ja se kuvaa melko hyvin sitä mitä tämä sarja on. Lopputunnarin kaunis ja erilainen animaatio taas erottuu muusta animaatiosta, ja se antaa hieman vinkkiä Shiron ja Soran menneisyydestä.

Sarjan musiikki on taas erittäin mahtipontista ja energistä, jolla sarja saa nostettua tunnelmaa varsinkin toimintatilanteissa. Musiikki voisi olla hyvinkin jostakin seikkailupelistä, mikä saa sarjan tuntumaan vielä enemmän pelimäiseltä. Tosin vaikka sarjassa soitettavat biisit ovatkin hyviä, niin ei niitä jaksa kuunnella animen ulkopuolella. "The Kings Plan" on ost:n muistettavimpia kappaleita, joka kuvaa sarjan tunnelmaa melko pitkälle. Alkutunnarin biisi on parempaa kamaa, joka kuitenkin tuli kulutettua loppuun jo paria vuotta sitten. Enää "This Game"-kappale ei jaksa sykähdyttää samalla tavalla kuin ennen, mutta siitä sarjan silti tunnistaa edelleen. Ja täytyy sanoa, että alun piano-osuus on aivan upeaa kuunneltavaa.

Summati summarim

No Game No Life ei ollut sitä miksi sitä luulin. Oma katsomiskokemukseni sen kohdalla tuntui siltä, kuin olisin kiivennyt vuorelle ilman turvaköyttä. Toisaalta ymmärrän miksi sarjalla on faninsa ja miksi porukka tykkää siitä niin paljon. Itse en vain yksinkertaisesti pitänyt sarjasta monestakin syystä. Loistavasti konseptista ja upeasta animaatiosta huolimatta sarja tuntuu jäävän puolitiehen ja se keskittyy turhanpäiväisiin asioihin. Pikkuhousut ja rinnat vilahtamat turhan usein kuvaruudussa, mikä syö sarjan uskottavuutta ja vievät huomion tärkeämmiltä asioilta. Lisäksi pääkaksikko jää melko yksiulotteiseksi taustatarinan puuttuessa ja kehityksen jäädessä melko mitättömäksi. Lisäksi sarja jää kesken, eikä läheskään kaikkia rotuja olla ehditty edes tutustuttaa katsojille. En tiedä kuinka moni tulee pettymään tästä, mutta oma komeukseni No Game No Lifen kanssa oli sen verran kurja, että annan sille arvosanaksi Dropattavan. Sarja löytää kyllä katsojansa, mutta ei ehdottomasti sovi kaikille. Jos animeltaan haluaa laadukkaampaa viihdettä ilman turhaa fanservicea niin parempiakin sarjoja löytyy.

Popcult Day - hellettä ja ohjelmaa

Popcult Daystä on nyt kulunut kaksi viik... ei anteeksi, kolme viikoa, ja olenkin yllätyksekseni näinkin aikaisin kirjoittamassa siitä postausta. Hyvä minä! Oikeastaan koko Popcult Dayhin lähtö tuli vähän yllätyksenä, sillä alun alkaen mun ei ollut tarkoitus lähteä sinne ollenkaan. Mutta jonkin onnen kantamoisen kautta onnistuin voittamaan twitterissä järjestettävässä arvonnassa lipun tapahtumaan, joten pakkohan sinne oli sitten lähteä. En ole aikoihin ollut yhden päivän kestävässä conissa, sillä nykyään kaikki conit joissa käyn ovat lähes poikkeuksetta koko viikonlopun kestäviä. Tähän on ensisijasesti syynä sen, että en välttämättä jaksa vaivautua lähtemään tapahtumaan yhdeksi päiväksi toiselta puolen Suomea. Mutta Popcult Dayn jälkeen muistin taas kuinka paljon hyviä puolia päivän kestävissä tapahtumissa on. Ei tarvitse rahdata puolta omaisuutta mukana ja säästyy majoituskuluilta, jos tapahtumapaikalla saapuu vasta tapahtumapäivänä. Lisäksi oli jotenkin tosi rentoa olla Popcult Dayssä, kun ei ollut sitä tiettyä vaivannäköä mukana raahattavana eikä tarvinnut stressata seuraavaa conipäivää.

Mutta siis hieman siitä miten conipäivä sujui. Ihan mukavasti, kiitos kysymästä. Tällä kertaa mukanani oli hieman erilaista matkaseuraa, sillä olin saanut erään ystävän, joka ei ollut koskaan ennemmin käynyt conitapahtumissa, puhuttua ympäri lähtemään meikäläisen mukaan. Kyseinen henkilö itsekin tuumasi päivän päätteksi, että tapahtuma oli oikein mukava ja mieltäavartava, muttei välttämättä jaksaisi tällaista touhotusta koko viikonloppua xD. Mutta siis eniwei, matkaan lähdettiin junalla jo aikaisin aamulla, jotta ehtisimme conipaikalle hyvissä ajoin. Tietenkään aamu ei sujunut niin sutjakkaasti kuin oli tarkoitus, sillä minä höynä onnistuin unohtamaan kännykkäni kotiin, jota tietenkin piti lähteä vielä noutamaan. Junaan kuitenkin ehdittiin, hieman ylinopeusrajoituksia rikkoen, mutta ehdittiin kuitenkin.

Helsinkiin saavuimme noin 45 minuuttia ennen conin aukeamista, mikä ei antanut syytä kiirehtiä, olimmehan päättäneet kävellä Kulttuuritalolle. Eihän matkaa ollut kuin pari kilometriä rautatieasemalta. Matka sujuikin ihan mukavasti, ellei oteta huomioon sitä, että olimme paistua rapeiksi heti alkujaan kuumassa kevätauringossa. Muutenkin koko päivä oli todella aurinkoinen ja oli hienoa, että sään valtiaatkin suosivat joskus conittajia. Onneksi kuuma ja helteinen ilma ei niin paljon haitannut, sillä Kultturitalon ilmastointi pelitti kohtalaisen hyvin. Lukuunottamatta suljettuja ja pienimpiä luentosaleja, joissa haisi aina mukavasti ohjelman loputtua sukkamehu.

Mutta siis paikanpäälle päästiin ja päätettiinkin suunnata ensimmäisenä Godzilla-luennolle. Godzilla — Atomipommin symbolista pop-kulttuurin ikoniksi oli ehkä päivän parhaimia ohjelmia, sillä vaikka asiassa ei menty niin syvälle kuin oltaisiin voitu, niin itse ainakin sain paljon lisätietoa tuoteperheestä. Ja oli todella mukava kuunnella ohjelmapitäjiä täyden ajan, sillä he näyttivät oikeasti pitävän aiheestaan. Ei edes haitannut vaikka pieni jännitys ja kokemattomuus näkyikin hieman ohjelman pitämisessä.

Mun minimalistinen conilootti

Seuraava ohjelma alkoikin melkein heti perään, nimittäin Avatar — enemmän kuin lastenohjelma?. Lähdin innoissani kuuntelemaan höpinää Avatarista, sillä varsinkin Iitunesin, Pixeffectin ja Sipsinekkun tuntien luvassa ei voinut olla kuin hyvää keskustelua, mukava ilmapiiri ja kunnon naurut. Ja sitä sitten sainkin mitä odotin. Panelistit käsittelivät todella laajasti ja syvällisesti eri aiheita Avatar-sarjasta, joita en itsekään ole tajunnut pohtia. Lisäksi tunnelma oli koko ajan rento, eikä ollut minkäänlaista kynnystä osallistua parilla sanalla mukaan keskusteluun. Harmi, kun vajaa kaksi tuntinen meni niin nopeasti, sillä olisin jaksanut kuunnella porukan höpötyksiä vaikka toisenkin mokoman.

Ohjelmia ohjelmien perään, sillä seuraavaksi laukattiin pienen pohdinnan jälkeen seuraavalle luennolle. Stranger Thingsin animeversio!? — Boku dake ga inai machi kiinnosti ohjelmakonseptina todella paljon, mutta olikin melkoinen pettymys. Ohjelma tuntui yhdeltä suurelta sähläykseltä, sillä ohjelmapitäjä hyppi asiasta toiseen koko ajan eikä ohjelmalla ollut lainkaan rakennetta. Oli hienoa, että ohjelmanpitäjä piti aiheestaan ja käsiteltävistä sarjoista, mutta ohjelmaa kuunnelessa tuntui, että pitäjä oli vain kirjoittanut ajatuksensa paperille ja kertoi niitä sitä mukaa kuin oli kirjoittanutkin. Lisäksi minua häiritsi tavattomasti se, että ohjelmakuvauksessa ja itse paikanpäälläkin kerrottiin ettei ohjelma tule sisältämään spoilereita. Mikä ei lainkaan pitänyt paikkaansa, sillä ainakin Boku dake ga inai machista kerrottiin hyvin suuriakin spoilereita ja melkein jo pelkäsin, että pitäjä lipsauttaisi pääpahiksenkin nimen vielä. Onneksi olin itse jo katsonut kyseisen anime-sarjan, mutta kävi vähän harmi muita kuulijoita jotka eivät sitä olleet vielä katsoneet. Konsepti oli siis kiva ja mielenkiintoinen, mutta toteutus ja sisältö eivät vain nyt onnistuneet.

Seuraavaksi arvoimme taas kahden ohjelman välillä, sillä vastassa oli Disney ja Game of Thrones. Itse olisin varmaan lähtenyt katsomaan Disney: Sankareita, onko heitä?-ohjelmaa, mutta koska olin rohdannut kaveria melkein puolipäivää itseäni kiinnostavissa ohjelmissa, niin annoin päätäntävallan hänelle. Joten eksyimme Game of Thrones — adaptaatio vai mikä?-ohjelmaa kuuntelemaan. Odotin ohjelmalta ehkä vähän toisenlaista sisältöä, sillä lopulta pääasiassa pitäjä vain luetteli fanktoja, jotka itsekin jo tiedostin. Ohjelman parasta antia oli ehdottomasti spekulointi sarjasta, sen tulevaisuudesta ja kirjailijasta muiden osallistujien kanssa, vaikka ohjelmapitäjän anti jäi mielestäni vähäiseksi.

Tämän jälkeen maistuikin jo ruoka ja koska kaveria piti sisvistää, niin tiemme kulki läheiseen nepalilaiseen ravintolaan. Kaverikin yllättyi postiivisesti ruuasta ja saimma kyllä vatsamme täyteen. Ennen ja jälkeen ruokailin kierrimme myös yhdistypöydät, taidekujan ja myyntipöydät. Yhdistyspöydillä nyt kävi turisemassa mukavia kuten aina, mutta myyntipöytäsalista ei tällä kertaa tarttunut matkaan mitään. Taidekujaltakin mukaan sattuivat vain pari arttia ja yhdistyspöydiltä Aiconin kangasmerkki. Tosin taidekujalta olisin halunnut ostaa vaikka ja mitä, mutta en vain antanut itseni langeta.

Muutenkin syömisen jälkeen vaeltelimme ympäri conipaikkaa, sillä molemmat odottivat kellon lyövän tarpeeksi seuraavia ohjelmia varten. Kaveri lähti kuuntelemaan päivän viimeisenä ohjelmana Ympäristö tarinankertojana videopeleissä, mutta koska itseäni ei videopelit jaksa nykyään kiinnostaa niin päätin itse ujuttautua kuuntelemaan Sinä ja fuusiosi — Sukupuoli ja seksuaalisuus Steven Universessa-ohjelmaa. En ole Steven Universea koskaan katsonut, mutta sen hahmot ja pääidea olivat ennestään tuttuja. Ohjelma oli todella hauska ja Metteä oli kiva kuunnella, mutta hän ei mielestäni mennyt tarpeeksi syvälle aiheeseensa. Ohjelma ei ollut niin syvällistä analyysia kuin olin odottanut eikä ohjelma oikeastaan antanut mitään uutta, mutta Metteä oli vain kiva kuunnella. Tosin ohjelman aikana minua häiritsi yleisön jatkuva kommentointi läpi ohjelman. Pari kysymystä ei haittaa, mutta kun kysymyksiä ja kommentteja tulee joka välissä niin se rupaa ärsyttämään. Varsinkin kun nämä kommentit eivät välillä mitenkään liittyneet ohjelman sisältöön. Jos sinulla on paljon asiaa ohjelmasta säästä kysymykset loppuun tai pidä oma ohjelma.

No, ohjelmian loputtua lähdimmiken kohti rautatieasemaa kaupana kautta ja jätkien kera. Olin varautunut päivään aivan liian paksuilla housilla, joten käveleminen oli välillä melko kuumottavaa. Junamatka kohti kotia sujui mukasti, joskin hieman väsyneissä merkeissä ja liian tunkkaisessa vaunussa. Popcult Day oli oikein onnistunut päivä ja olen tyytyväinen, että lähdin sinne. Kaveria tuli nyt vedettyä paikasta toiseen, mutta loppukartoituksessa onneksi selvisi, että päivä oli ollut oikein mieluisa. Tekemistä riitti koko ajan ja ohjelmaa oli runsaasti moneen makuun. Ohjelma osoittautui pääosin todella hyväksi ja oli harmillista, että niin moni ohjelma meni ohi suun. Tapahtumapaikkana Kulttuuritalo ei ehkä ole kaikista paras vaihtoehto, sillä paikoitellen käytävät ja portaat olivat ahtaat. Tämäpä tosin taitaa olla ainoa miinus tapahtumapaikasta. Sijainti oli hyvä ja ilmastointikin pelitti kohtuullisen hyvin. Ohjelmasaleja oli useita ja taidekujalla oli suhteellisen isot tilat. En voi kun kehua tapahtumaa, sillä siitä jäi päällimmäiseksi hyvä mieli päälle. Ensi vuonna on hyvä sitten jatkaa näillä näkymin Popcultin parissa. Viime viikonloppuna oli Matsuconi, joten siitä on tulossa postaus jossakin kohtaa, jahka innostun siitä kirjoittamaan. Näillä näkymin seuraava coni on Desucon, joten minä kiitän ja kuittaan tältä erää. Näkyillään taas!