Umicon 2018 - tilaa, tilaa ja happea

Kerrankin olen aikaisin asialla kirjoittamassa coniraporttia, sillä Umiconista on ehtinyt vierähtää vasta pari päivää. Conin jälkeen jäikin niin paljon asiaa mieleen, josta haluaisin avata suuni, joten oli tavallista helpompaa istua koneen ääreen ja alkaa kirjoittamaan. Umiconhan järjestettiin nyt ensimmäistä kertaa ja paikaksi oli valikoitunut Turun Logomo. Turku oli itselle suhteellisen uusi valloitus, sillä siellä ei ole tullut käytyä muuta kuin laivalle lähtiessä.

Kun conin järkkäämisestä ilmoitettiin olin aivan innoissani. Etenkin siksi, että yhdeksi kunniavieraaksi oltiin kiinnitetty Arina Tanemura. Tanemuran sarjojen parissa tuli vietettyä lähes koko nuoruusikä, joten hänen teoksillaan on hyvin merkittävä osa oman harrastukseni kehittymisessä. Oli siis ensimmäinen kerta, kun lähdin coniin pelkästään kunniavieraan innoittamana. Otin silti kuitenkin hieman varman päälle, sillä hain ohjalmanjärjestäjäksi kaverin kanssa ja pääsinkin. Ei siis tarvinnut maksaa melko suolaista hintaa lipuista ja uuteen tapahtumaan pääsi tutustumaan melko riskittömästi. Muuten lähdin kuitenkin coniin avoimin mielin.

Kerrankin olin hieman panostanut vkolopun asuun.

Omalla kohdallani Umiconi meni ihan hyvin ja pidin varsinkin Logomon ilmavista tiloista. Kerrankin conissa ei tarvinnut tuntea olevansa tientukkeena eikä happikaan loppunut kesken. Liikuntarajoitteistenkin oli helppo liikkua tapahtumassa. Taidekuja oltiin myös sijoitettu hyviin tiloihin, joissa oli tarpeeksi tilaa eikä ruhkaakaan tuntunut syntyvän. Mikä osittain johtui siitä, että kävijöitä oli melko vähän. Itseäni niukka kävijämäärä ei haitannut, sillä oli mukavaa kulkea törmäilemättä toisiin ihmisiin. Logomon tilat olivat kuitenkin ehkä hieman liian isot kävijöiden määrään nähden. Varsinkin myyntipöytäsali ammotti välillä tyhjyyttään, sillä kävijöiden lisäksi myyntipöytiäkään ei ollut huimasti. En tiedä olivat SCT:n ihmiset yliarvioineet kävijämäärän, mutta tällä kertaa Logomoa pienempi paikka olisi toiminut paremmin. Olin hieman myös pettynyt, sillä oheisohjelmaa ei ollut lähes ollenkaan, sillä varsinkin karaoken puuttuminen sai aikatauluni huutamaan tyhjyyttään ohjelmistossa. Karaoke nyt yleensä on kuulunut conien oheisohjelmistoon, jossa on ainakin omasta mielestäni kiva hengailla ohjelmien välissä. Myöskin vesipisteiden puuttuminen lauantaina pisti ikävästi silmään, vaikkei se meikäläistä koskenutkaan kun olin varautunut omilla juomilla.

Tanmuran ohjelmassa oli kuvauskielto, joten otin vain lavasta kuvan ennen ohjelman alkua.

Pienoinen pettymys oli myös muun ohjelman vähyys, sillä keskimääräiseen coniin verrattuna Umiconissa oli melko vähän ohjelmaa. Tietenkään peruutuksille ja sairastumiselle ei voi mitään, mutta oli hyvin vähäinen ohjelma söi ainakin omaa viihtyvyyttäni. Olen niitä ihmisiä jotka tulevat yleensäkin coniin ohjelman takia, joten ohjelman niukkuus oli melko suuri miinus. Tosin oli välillä kiva viettää coni vain hengäillen, eikä aika toisaalta käynyt pitkäksikään. Myös ohjelmat, joita kävin katsomassa olivat kyllä hyviä. Lauantaina oma ohjelmamme aika oli heti aamusta, joten saimme sen heti pois alta. Ohjelman vetäminen meni ihan hyvin, vaikka aihe ei ollut aivan omalla mukavuusalueella. Lauantain ohjelmasaldoon kuului kolme ohjelmanumeroa, joista ensimmäinen oli Anime muuttaa elämän. Kiva ja rento luento, joka kesti kuitenkin aivan liian vähän aikaa - 15 minuuttia. Ainakaan ei tullut kiirettä Tanemuran Q&A-ohjelmaan, jonka toteutumisesta oltiin vähän jännän äärellä, sillä Tanemura oli kaatunut ja hänen vointinsa kerrottiin olevan heikko. Onneksi Tanemura kuitenkin käveli itse lavalle ja oli ihanan herttainen sekä iloinen. Kerrankin olin hommannut paikkaliput ajoissa ja saanut hyvän paikan toiselta riviltä. Päivän viimeiseksi ohjelmaksi jäi Vedetään Otakuista!-show joka oli aivan ylivertainen. Mua oikein harmitti että Tanemuran ohjelma oli osittain päällekkäin shown kanssa, sillä puolet ohjelmasta meni aivan ohi. Se mitä nyt kuitenkin katsotuksi tuli niin olin erittäin tyytyväinen. Iitu poppoineen veti aivan järkyttävän hyvin kaikki sketsit ja saivat yleisönkin mukaan.

Sunnuntai alkoi jonotuksella, sillä Tanemuran nimikirjoitustilaisuus oli heti aamusta. Olin positiivisesti yllättynyt Umiconin lippukäytännöstä, sillä jotta nimikirjoituksen sai täytyi olla lippu. Itse pidin tästä käytännöstä, sillä nyt ei syntynyt samanlaista kaaosta jonotuksen suhteen, kuin tavallisesti. Tietenkin kaikki halukkaat eivät saaneet tällöin nimikirjoitusta, mikä herätti twitterissä vähän närää. Varsinkin kun asiasta oltiin mainttu vain ehkä kerran ohjelmalehtisessä. Tämä saattaa kuulostaa ilkeältä, mutta ei mielestäni se ei ole järjestäjien vika, jolleivat kävijät itse ole lukeneet tekstiä loppuun. Nimikirjoitustilaisuus soljui kuitenkin rauhallisesti. Itse muutuin ujoksi fanitytöksi, kun pääsin kättelemään Tanemuraa. Olin tajunnut ostaa kerrankin jotain ja annoinkin Tanemuralle Fazerin kuuluisaa sinistä suklaata, josta Tanemura oli oikein kiitollinen. Tanemura oli myös kovin iloinen saadessaan singeerata päivän ensimmäisen Idol Dreamsin (ja ehkä viimeisen).

Huudan Tanemuran nimmari!

Conilootti oli aika iso ja suurin osa taidekujalta

Muuten sunnuntai oli rauhallinen, eikä meidän poppoo viettänyt koko päivää conipaikalla. Maho Shoujo genrenä-ohjelman jälkeen nimittäin lähdettiin syömään nepalilaiseen vatsojen jo kurniessa. Ruoka oli aivan järjettömän hyvää ja veljetkin pääsivät tutustumaan itämaisen ruuan saloihin. Ruuan jälkeen olikin meidän osalta coni ohi ja lähdimme ajelemaan kohti Etelä-Pohjamaata.

Umiconi ei ehkä yltänyt kokonaisuudessa odotuksiini, enkä onneksi joutunut ostamaan näinkin suolaisen hintaista lippua. Tapahtumassa oli kuitenkin hyviäkin puolia, kuten taidekujan sijainti, Logomo paikkana, nimikirjoitustilaisuuden organisointi ja aivan ihana ohjelmavastaava. Olen kuullut paljon huonjakin asioita, mitä Umiconissa on tapahtunut mm. ohjelmien ja jv:den suhteen, mutta itseni kohdalla Umiconi ei jäänyt toivottomaksi tapaukseksi. Valitettavasti osa kävijöistäkään ei oikein osannut käyttäytyä, sillä varsinkin useampi naisten vessa oli tukittu eikä kunniavieraiden toivetta kuvauskiellosta kunnioitettu. Parille nuorelle tuli myös huomautettua taidekujalla heidän puheistaan kujalaisista ja kujan tarjonnasta. Umiconin järjestäjien kannattaisi ottaa ehkä tähtäimekseen ennemminki vakiinnuttaa coni Turkuun, kuin ylpistellä huikeilla kunniavierailla ja aivan liian isoilla tiloilla. Aina löytyy kehittämisen varaa, ja jos järjestäjät ottavat onkeensa tämän vuoden palautteesta, niin en näe mitään estettä ettei Umicon voisi olla tulevaisuudessa ihan hyväkin tapahtuma. Okei kaikkia ei voi miellyttää, mutta mielestäni osalla kävijöistä ja ihmisistä on vähän huono asenne SCT:tä kohtaan. Mikä on osittain oikeutettua, mutta menee aika ajoin vähän yli. En kuitenkaan rupea enempää saarnaamaan. Kiitos kaikille kivasta conista! Seuraava con onkin sitten Oulun Matsucon.

#33. Made in Abyss

Made in Abyss kietoutuu yhden ison mysteern ympärille. Nimittäin suuren ja mittaamattoman syvän kuilun, jota myös Abyssiksi kutsutaan. Kukaan ei kuitenkaan tiedä miten Abyss on syntynyt, kuinka syvä sen ja mitä sen pohjalta löytyy. Abyss ei ole myöskään mikä tahansa kuoppa, sillä se sisältää kirouksen. Kyseenalaistettavaa on hieman se, että kenen nerokas mielleyhtymä on ollut rakentaa kokonaisen kaupunkin kuilun reunalla ja täten samalla altistua Abyssin kiroukselle. Kirous nimittäin ajaa ihmiset hulluuteen hitaasti mutta varmasti ja se onkin läsnä ihmisten jokapäiväisessä arjessa. Abyssiin mentäessä kirouksen aikaansaamat oireet pahenevat mitä syvemmälle uskaltautuu. Tässä olisi tietenkin helppo ratkaisu olla menemättä sinne, kun ottaa huomioon mitä hirviöitä sen sisällä lymyille. Mutta Abyssistä kuitenkin löytyy harvinaisia ja rahan arvoisia reliikkejä, joista on tullut osa tämä kaupungin taloutta. Näin ollen osa ihmisistä uskaltautuvat Abyssiin ja heitä kutsutaan Cave Raideriksi, joilla on jopa oma arvojärjestys. Aloittelijat ovat punaisia pillejä ja syvimmälle tasoille uskaltautuvat konkarit ovat taas valkoisia pillejä. Päähahmomme Riko haluaa selvittää Abyssin salat ja tulla äitinsä kaltaiseksi arvostetuksi valkoiseksi pilliksi. Hänen äitinsä Lysa on kuitenkin kadonnut viimeisimmällä retkellään eikä kukaan ole kuullut tästä sen jälkeen. Mutta eräänä päivänä Riko saa viestin, joka on todennäköisesti hänen äidiltään, Abyssin pohjalta. Näin Riko ja tämän robottiystävä Reg, päättävät matkata Abyssin syövereihin ja etsiä Lysan.

Kun Made in Abyss alkoi vuonna 2017, en ollut järin kiinnostunut sarjasta. En olisi odottanutkaan, että katsoisin sarjan näin pian sen ilmestymisen jälkeen. Ihmiset jaksoivat kuitenkin puhua siitä ja moni kaverikin oli jo mulle sitä ehtinyt suositella. Eli Made in Abyss kuuluu ihanaan sarjaamme, sarjat-joita-mun-ei-pitänyt-koskaan-katsoa. Välillä mietin, että olenko mä vähän liikaa vaikutuksille altis xD.

Okei heti ensimmäisenä mua häiritsi tämän tarinan setuppi. Ensinnäkin se, että 12 vuotias lapsi päättää lähteä vaaralliselle matkalle Abyssin pohjalle, mistä hyvin harva konkarikaan on palannut takaisin, ja joka on täynnä toinen toistaan karmaisempia ja vaarallisempia hirviöitä. Ja motivaationa tähän kaikkeen on paperilappu, jonka alkuperää eikä kirjoittajaa voida edes vahvistaa. Täytyy sanoa, että nämä lapset heivataan aika liian heppoisin perustein vaaralliselle matkalle, varsinkin kun Rikon pitäisi periaatteessa kyllä tietää kuinka vaarallinen Abyss voi olla. Myös se, että kuinka helposti Riko ja Reg päättävät lähteä kohti Abyssin pohjaa ilman sen kummemaa suunnitelmaa tai varustusta. Huomioikaa heillä ei ole edes mitään aseita mukana. Tähän vielä päälle joidenkin aikuisten outo suhtautuminen koko lasten seikkailuun ja miten he katsovat koko touhun läpi sormiensa.

Mutta jahka sarja pääsee irti kankeasta ja kiireisestä aloituksestaan niin lähtee se etenemään todella mielenkiintoiseen suuntaan. Koska heti sarjan alussa oli tiedossa mitä Abyss mahdollisesti pitää sisällään ja koko ajan on pelko takapuolessa, koska Abyssin kirous voi iskeä, niin tämä sarja muuttuu jännittäväksi heti kaksikon laskeuduttua ensimmäiselle Abyssin tasolle. Tällä sarjalla oli sellainen tietty lataus ja jännitysmomentti mukana, mikä piti mielenkiinnonkin yllä. Eikä Made in Abyss paljon lupauksiaan riko, sillä mitä enemmän Riko ja Reg etenevät kohti Abyssin pohjaan, sitä karmivammaksi tämä homma muuttuu.

Made in Abyss osaa myös hyvin esitellä sen maailmaa ja tutkia sitä. Se on täynnä erilaista tietoa aina Abyssin sisällä lymyävistä hirviöistä sen eri kerrosten upeisiin ympäristöihin. Sarjassa on oiken tutkimusmatkailun fiilis ja siitä tulee mieleen seikkailupelit, joissa edetessäsi kartoitat sinua ympäröivää maailmaa. Silti tämä sarja ei ole mikään huviretki. Vaikka se rakentaa todella kaunista ja ihmeellistä maailman kuvaa, niin samalla päähahmomme ovat koko ajan hengenvaarassa. Kontrasti kauniin ja vaarallisen välillä on todella huima ja se saa rauhallisinakin hetkinä niskakarvat irsottamaan. Made in Abyss tavallaan huijaa katsojaansa uskomaan rentoon ja hyvänmieliseen seikkailuun, kunnes taas hetken päästä se iskee jotakin kamaluuksia päähahmojemme tielle. Raaka todellisuuden tunne on kokoa ajan sarjassa mukan eikä se katoa missään vaiheessa.

Kaiken päälle se, että Abyss muuttuu sitä epäystävällisemmaksi ja vaarallisemmaksi mitä syvemmälle pääsemme. Eivätkä tätä ole ainoastaan hirviöt tai ympäristöt, vaan myös jotkin Abyssissa kohtaamat ihmiset. Ihmisiä kohdatessa Abyssissa ei voi olla milloinkaan varma miten he kohtelevat päähahmojamme ja kuinka vihamielisesti nämä suhtautuvat kahteen uhkarohkeaan lapsoseen. Ja tämä sarja tuntuu muuttuvan aina vain synkemmäksi mitä enemmän se etenee. Se paljastaa sen loppupuolella todella pimeitä ja ahdistavia asioita sekä surullisia hahmokohtaloita. En olisi aluksi uskonut kuinka henkisesti rikki tämä sarja sai mut. Sen lopetus on niin surullinen ja lopullinen, että se sai mut tirauttamaan pari kyyneltäkin.

Nanachi on varmaan sarjan söpöin ja karismaattisin hahmo

Sitten päästäänkin kahteen päähahmoomme, ja voi pojat, että kun mulla on puhuttavaa Rikosta. Aloitetaan nyt kuitenkin ensin Registä. Reg on robotti, jonka Riko löysi Abyssin syövereistä ja joka lähtee tämän mukaan myös takaisinkin sinne. Reg on kahdesta päähahmostamme paljon pidettävämpi ja samaistuttavampi. Hän reagoi kaikkeen uuteen ja ihmeelliseen juuri niin kuin hänen ikäisen lapsen kuuluisikin. Ja kiinnostavinta on, että hän tuntuu kaikista inhimillisimmältä hahmolta. Mikä on tietenkin vähän jännä, kun Reginhän pitäisi olla robottii. No mulle on omat epäilyksensi tästä asiasta. Reg on tosi herttainen ja huomaavainen hahmo, joka on aina valmis puolustamaan ystäviään. Onkin vähän sääli, että hän ei tunnu saavan sitä ansatsemaansa kunnioitusta. Pidin Regin hahmosta todella paljon , kuten myös sarjan lopetuksesta, koska Regillä oli siinä suurempi osa. Eikä eräällä toisella...

Mistä pääsemmekin sitten toiseen päähahmoomme Rikoon. Siinä missä Reg on lapsenomaisen, terveen kiinnostunut kaikesta ja on varustettu maalaisjärjella - jossain suhteessa - niin Riko on taas aivan toista maata. Sillä Riko tuntuu innostuvan asioista joista normaalisti sen ikäiset lapset eivät kovinkaan pitäisi. Esimerkiksi, jos tämä sattuu löytämään irtonaisen jalan, niin tämän reaktio olisi tyyliin "hei mä löysin jalan, vähänks hienoo!". Häneltä tuntui myös puuttuvan se tietty maalaisjärki, sillä vaikka hän tietää Abyssin kauheuksista ja vaarallisuudesta niin tämä ei tunnu tajuavan sitä. Hän tuntuu vain paahtavan täysillä eteenpäin eikä ajattele nenäänsä pidemmälle. Ja juuri tämän aseenteen takia Reg joutuukin pelastamaan hänet useammankin kerran. Toisaalta ymmärrän miksi Riko on niin innokas pääsemaan tutkimaan Abyssia, mutta hän ei tunnu silti ymmärtävän kuinka vaarassa hän ja Reg koko ajan ovat. En oikein osaa sanoa pidinkö Rikon hahmosta, sillä suurimmaksi osaksi hän tuntui vain ärsyttävältä, eikä näe koko kuvaa Abyssistä. En myöskään pitänyt siitä miten hän kohtelee Regiä välillä hyvin tylysti ja esiinneellistää tätä koko ajan. En tiedä onko Riko muuten vain sekaisin vai onko hän elänyt liian kauan Abyssin lähellä.

Kyllä mäkin kyseenalaistaisin Rikon toimia

Kaksikon välinen suhde on pääosin todella synmpaattista katsottavaa ja se on juuri sellainen hellyttävä ja viaton. Sarjan edetessä tulee kuitenkin selväksi, että Regillä voisi olla joitain isompia tunteita pelissä. Minun kävikin vähän sääliksi Regiä, sillä tämä tuntuu aidosti välittävän Rikosta, kun taas Riko tuntuu vain ajattelevan Regiä mielenkiintoisena tutkimuskohteena. Välillä kysyinkin vain itseltäni, että mitä Reg loppujen lopuksi näkee Rikossa.

Kun katsoin Made in Abyssin ensimmäisen jakson niin olin myyty. Sen animaatio on nimittäin jotain lumoavan kaunista. Vaikka hahmojen ulkonäkö on yksinkertainen ja lapsenomainen, niin sarjan taustat ovat taas todella tarkkoja sekä yksityskohataisia. Yksinkertaiset hahmomallit ja yksityiskohtaiset taustat peilaavat hyvin toisiinsa ja korostavat toisiaan todella hyvin. Melkein hävettää myöntää, etten aikonut katsoa tätä sarjaa pelkästään sen hahmomallien takia. Sarjassa myös Abyssin eri kerrokset oltiin animoitus tosi hyvin, sillä kaikki ne eroavat toisistaan, mutta eivät kuitenkaan niin paljon, että kerrosten välinen yhteys katkeaisi. Pidin myös siitä miten sarjan tunnelma muuttuu koko ajan synkemmäksi ja tummemaksi mitä syvemmälle Abyssiin mennään. Sarja osaa luoda sen tunnelman todella hyvin ja se saa aikaan todella painostavia sekä ahdistavia hetkiä animaationsa avulla. Myös kaikki hirviöt mitä sarjassa nähdään oltiin tehty todella hyvin ja sarja onkin täynnä mitä kummallisempi elukoita. En olisi uskonut että Kimea Citrus onnistuu tuottamaan näin upeaa jälkeä.

Myös Made in Abyssin alkutunnarin animaatio on todella nättiä katsottavaa. Se on todella värikäs ja pirteä ja siitä puskee läpi tietty seikkuilun tuoksu. Tunnarin merkitys kuitenkin muuttuu koko ajan sarjan edetessä, eikä sitä katso enää viimeisen jakson jälkeen samalla lailla kuin ensimmäisen aikana. Myös alkutunnarin musiikki oli hyvää kuultavaa. "Deep in Abyss" niminen biisi on todella kaunista kuultavaa ja pidin varsinkin tunnarin aloituksesta, sillä se saa todella innostumaan tästä sarjasta. Olisin ehkä muuten toivonut vähän energisempää biisä mutta pidin kappaleen temmosta ja rytmistä näinkin.

Lopputunnari oli taas puolestaan paljon rauhallisempi ja siinä on tietty happy-go-lucky fiilis. Tunnari on pirteä ja iloinen, mikä eroaa huomattavasti sarjan todellisesta luonteesta. Pidin myös tunnarin pelimäisestä animaatiosta sekä sen yksinkertaisuudesta. Musiikiltaan tunnari ei kuitenkaan pärjää alkutunnarille.

Aluksi luulisi, että Made in Abyssin ost olisi täynnä iloisia ja hyvän tuulisia biisejä, jotka innostavat katsojaa ja nostavat mieltä. Miettikääpä uudelleen, sillä suurin osa sarjan ost:n kappaleista ovat synkkiä ja surumielisiä, jotka saavat katsojan mielen laskemaan kuin uppoavan laivan. Mutta se on silti todella kaunista kuultavaa. Musiikki on hyvin piano-painotteistä ja siinä on tiettyä herkkyyttää sekä melankolisuutta mukana. Osa kappaleista ovat myös todella mielekiintoisia ja omalla tavallaan karmaisevia, sillä niissä on yhdistetty sekä herkkää melodiaa että karmivia äänitehosteita. Hyvänä esimerkkinä tästä on esimerkiksi karmivan kaunis "Depths of the Abyss" sekä "Air", jotka nostattavat vilun väreet varpaista asti. Mutta upeimmat kappaleet, mitkä jäävät takuulla katsojan mieleen ja joista Made in Abyssin muistaa, ovat "Underground River", sekä ehdoton suosikkini Takeshi Saiton säestämä "Hanezeve Caradhina". Tämä biisi saa mieleni aina haikeaksi ja se jotenkin kuvastaa hyvin Made in Abyssin surullisuutta. Myös Saiton hempeä ja herkkä ääni saa vain kuuntelemaan musiikkia ja uppoamaan sen laineille. Sarjan musiikki lumoaa ja muita hyviä biisejä sarjasta ovat mm. "New World Shiro Fue no Yobigoe ", "Nanachi in the Dark", "Saber tooth", "The First Layer", "Tomorrow" sekä "Pathway".

Summa summarum

Okei, tässä vaiheessa mulla on vaan yksi kysymys: koska tulee toinen kausi? Mulla oli tietyt epäilykset sarjaa aloittaessa enkä todellakaan uskonut pitäväni siitä näin paljon. Eihän sarja ole täydellinen, sillä sen alku on vähän hutaistu ja pitkäveteinen, eikä sen toinen päähahmo vedä kovinkaan puoleensa. Mutta kun sarjan loppupuolella alkoi ilmetä pimeitä ja ennenkuulumattomia asioita, niin en voi sanoa ettenkö olisi jäänyt sarjaan koukkuun. Kuten olettaa saattaa, niin Made in Abyss jää pahasti kesken. Riko ja Reg eivät ole pääseet vielä puoleenkaan väliin Abyssia, joten kuilun pohjalle on vielä pitkä matka. Haluiaisn vain saada tietää enemmän Abyssista, sen hirvöistä ja siitä, mitä tämän kaiken takana lopulta on. Mutta onneksi toinen kausi on jo julkistettu, joten nyt vain odottamaan sen alkamista. Vaikka sarjassa oli paljon asioita joista en niin pitänyt, niin kyllä Made in Abyss on silti Suositeltavan arvoinen. Antakaa tälle sarjalle mahdollisuus, sillä se muuttuu koko ajan mielenkiintoisemmaksi ja syvällisemmäksi mitä aluksi luulisi.

#32. Erased

Tarina kertoo Satoru Fujinumasta, 29-vuotiaasta aloittelevasta manga-artistista, joka on elämänsä suhteen hieman hukassa. Satoru ei ole kuitenkaan tavallinen nuori mies, sillä hän omaa kyvyn nimeltään Revival. Tämän kyvyn avulla Satoru kykenee vaistoamaan kuoleman tai onnettomuuden lähettyvillään; tällöin Revival lähettää hänet ajassa taaksepäin hetkeen ennen kuolemaa tai onnettomuutta, jotta Satoru voi estää sen. Ja tämä tapahtuu niin monta kertaa kunnes Satoru saa päivän pelastettua. Joku on kuitenkin Satorun perässä ja tämä lavastetaan syylliseksi murhaan. Hän onnistuu kuitenkin jotenkin Revivalin avulla hyppäämään ajassa taaksepäin aina ala-asteaikaan asti. Satoru tajuaa, että nykyajassa tapahtunut murha on jotenkin kytköksissa murhiin, jotka tapahtuivat tämän ollessa vielä ala-asteella. Tuolloin kolme lasta murhattiin, joista kaksi olivat Satorun luokalla. Murhaaja ei kuitenkaan koskaan saatu kiinni, sillä tämä onnistui aina lavastamaan jonkun muun niihin. Nyt Satorun on estettävä kaikki murhat, jotta tämä saisi tulevaisuutta muutettua ja pystyisi palaamaan takaisin.

Erased on sarja, johon olin koukussa jo ensimmäisestä jaksosta lähtien. Se on yksi niistä sarjoista, jotka jaksavat olla kutkuttavia alusta loppuun asti. Heti alussa Satorun kyky hypätä ajassa eteen- ja taaksepäin tuntui todella mielekiintoiselta, vaikkakin vähän kulutetulta idealta. Satorun kyvyllä on kuitenkin iso heikkous; siitä ei oikein selitetä mitään. Sarjan aikana ei avata milloin, miksi tai minkä takia Satorulla on tämä kyky. Onko se ollut hänellä aina vai onko sen koko tarkoitus vain saattaa Satoru ratkaisemaan lapsimurhat. Ja lisäksi, koska Satoru on menneisyyteen hypättyään aikuinen lapsen kehossa, niin olisi ollut kiva tietää mitä tälle oikeastaan tapahtuu tämän hyppiessä ajasta toiseen. On melko suuri sääli ettei Revivelista saada sen enempää irti, vaikka se onkin sarjan keskeisimpiä asioita.

Tarinallisesti Erased on kuitenkin todella hyvä ja mielenkiintoinen. Se vetää heti mukaansa ja on tunnelmaltaan aivan loistava. Katsoja saa jännittää mitä tulee tapahtumaan seuraavaksi ja onnistuuko Satoru lopulta tehtävässään. Tämä sarja on synkkä, eikä se paljon armoa hahmoilleen tai katsojalle jakele. Sarjalla on nimittäin ikävä tapa kumota kaikki hyvät asialla syöksemällä hahmojen niskaan tuplasti enemmän kurjia ja pahoja asioita. Murhamysteerinäkin sarja astuu varmasti jonkun varpaille, sillä lapsimurhat eivät ole arkipäivää missää viihteessä. Lapsimurhien lisäksi sarjalla on myös muita lukuisia ahdistavia teemoja, kuten lapsen pahoinpitely, lapsiporno ja itsemurha.

Sarjan alkupuolisko keskittyy selvästi yhden murhan estämiseen, mutta sarja muuttuukin sen loppu puolella tyypilliseksi hyvä vastaan paha asetelmaksi. Tämä ei ole huono juttu, mutta mysteerin jännittäminen ja murhaajan arvaaminen eivät olleet toteutteuttu parhaalla mahdollisella tavalla. Nähkääs katsojalle ei anneta juuri vaihtoehtoja mahdollisista murhaajista, jolloin murhaajan arvuuttelu jää vain unelmaksi. Todellisen tekijän tajuaa jo vähän liian aikaisin, mikä söi vähän tunnelmaa. Mutta sarjan idea onkin siinä, että katsoja haluaa uskotella itselleen ettei tämä tekijä voisikaan olla se murhaaja. Itselleni ainakin kävi näin ja se oli omalla tavalaan musertava hetki, kun sarja antoi varmistuksen murhaajasta.

Murhaaja itsessään on kaksipiippuinen tapaus. Sarjan alussa hänet esitetään laskelmoivana, fiksuna ja julmana sadistina, joka onnistuu aina pääsemään kuin koira veräjästä. Sarjan lopussa tämä osoittautuu kuitenkin erittäin pakkomielteiseksi ja hieman hömelöksi hahmoksi, joka tekee kasoittain virheitä. Hahmosta annetut kuvat ovat niin ristiriidassa keskenään, että ne saivat hahmon tuntumaan kahdelta eri hahmolta. Tämä valitettavasti narskutteli kuvaa vinksahtaneesta ja vaarallisesta murhaajasta, ja olisinkin halunnut nähdä pahiksen olevan oikeasti sitä mitä tämän kuvattiin oleavan. Myös murhaajan motiivi murhien taustalla oli vähän outo. En väitä, että ymmärtäisin murhaajien ajatusmaailmaa ja voi ollakin, että jolla kulla voi olla tämän tyyppinen syy, mutta tällä kertaa se tuntui vain hieman typerältä ja äkkiä kirjoitetulta.

Sarjan lopetus on ilmeisesti jakanut porukkaa kahteen leiriin, sillä jotkut tuntuvat pitävän siitä ja joillekin se on ollut pettymys. Omasta mielestäni sarja hoiti lopetuksensa melko hyvin ja siitä jäi kiva fiilis. Kerrankin ei mitään inhottavaa cliffhangeria vain tyydyttävän hyvä lopetus.

Sanomattakin selvää varmaan on, että sarjan päätähdeksi nousee Satoru ja tämän rinnalla kulkee koko ajan mm. Kayo, Satorun äiti ja muutama koulukaveri. Satoru pysyy kuitenkin koko ajan sarjan toiminnallisena hahmona, jota muiden hahmojen käytös ja tekemiset tukevat. Satorulle sattuu ja tapahtuu, sillä hän joutuu sarjan aikan epäilyksi murhasta, hänen läheisiään kuolee tai on vähällä kuolla ja hän joutuu puolipakolla ryhtymään salapoliisiksi. Satoru on kuitenkin erittäin hyvä hahmo, jota on mielenkiintoista seurata. Hän tuntuu inhimmilliseltä hahmolta ja hän reagoi tapahtumiin juuri niin kuin oikeatkin ihmiset reagoisivat. Hän käy läpi monia tunneskaaloja ja hahmosta on hieno huomata, ettei tämä pysy samanlaisena kaikkien tapahtumien läpi. Satoru reagoi tapahtumiin ja se tekee hänestä mielenkiintoisen seurattavan. Satorun hahmo myös kehittyy sarjan aikana ja hän kasvaa paljon aikuisemmaksi ja vastuullisemmaksi hahmoksi. Pidin myös hänen tyylistään sanoa välillä omia ajatuksiaan ääneen.

Kayo on myös hyvä hahmo vaikka hieman erilaisista syistä kuin Satoru. Varsinkin sarjan alussa hän on se mystinen hiljainen hahmo, josta katsoja vain haluaa tietää enemmän. Mutta kun Kayon hahmosta alkaa selvitä koko ajan enemmän ja enemmän asioita, niin sitä enemmän katsoja haluaisi vain ottaa hänet pois sarjasta. Sillä tämä tyttö jos kuka saa aivan liikaa paskaan niskaansa. Kayon hahmossa kuitenkin kietytyy todellisuuskin, sillä valitettavasti hänen kaltaisiaan tapauksia on oikeasti olemassa. Kayon hahmon kehitystä on myös kiva seurata. Hän on juuri niitä hahmoja, joiden kuoresta ulos tuleminen on sarjan parhaita hetkiä. Kayon ja Satorun suhteen kehitys on myös mukavaa seurattavaa. Heidän välinen suhteensa on juuri sellainen suloinen ja viaton mitä alakouluikäisillä nyt onkin. Jos ei oteta sitä huomioon, että Satoru ajatteli pääasiassa lähes kaikki asiat kolmekymppisen aikuisen näkökulmasta.

Harmikseni muiden sivuhahmojen rooli jäi lopulta melko pieneksi. Olisin halunnut joidenkin hahmojen roolin nousevan merkityksellisemmäksi kuin mitä se lopulta oli. Varsinkin Kenyan roolia Satorun ystävänä ja auttajana olisin halunnut tuoda enemmän esille, sillä Kenya jäi ikävän vähille antimille. Myös joidenkin hahmojen merkitys koko tarinalle jäi melko epäselväksi. Mutta nostetaan vielä jalustalla varmaan paras äitihahmo mitä olen animessa nähnyt. Nimittäin Satorun äiti Sachiko. Sachiko on erittäin monitahoinen hahmo, sillä hän on lempeä, mutta tosipaikan tullen niin badass että lyö luun kurkkuun kelle tahansa. Hän omaa myös jonkin sortin kyvyn, jotta hän kykenee huomaamaan mitä toiset ajattelevat tai jos toinen valehtelee tai salaa jotain. Satoru kutsuukin äitiään tämän takia oniksi, sillä äidin vaistolta ei saa kauheammin yksityisyyttä. Hän myös ymmärtää asioita myös lasten kannalta, eikä ole kaavoihin kangistunut aikuinen.

Animaatioltaan sarja toimii todella hyvin. Varsinkin tunnelman luonnissa sarja loistaa ja se osaa käyttää valaistusta ja ympäristöään hyväksi. Erasedin perusilme on harmaa ja väritön, jota korostaa vielä talviaika. Sarja osaa kuitenkin repiä iloisia ja rauhallisia hetkiä lisäämällä lämpimiä ja iloisia pieniä elementtejä kohtauksiin. Sarja on pieniliikkeinen animaation suhteen, muttas se toimii siltikin erittäin hyvin. Pidin myös videonauhaelementistä sekä sarjan elokuvamaisuudesta silloin, kun ollaan Satorun menneisyydessä. Hahmodesing oli myös kivaa katsottavaa ja hahmoissa huomasi selkeitä ulkonäöllisiä eroja, eikä hahmot olleet tyypillisen animehahmojen näköisiä. Oli kuitenkin hyvä, että animen ulkoasua oltiin hieman siloteltu verrattuna alkuperäiseen mangaan. Muutenkin sarjan animaatio oli kaunista ja terävää, vaikka ajoittainen 3D-animaatio pisti liikaa silmään.

Alkutunnarin animatiokaan ei ole hullumpaa. Se yhdistelee monenlaisia elementtejä ja heittää katsojan monenlaisiin animaatiotyyleihin. Tunnarin pyöriessä siitä etsii koko ajan vinkkejä sarjan tapahtumista ja mahdollisesta loppuratkaisusta. Pidin myös jakson 11 versiosta, joka on omalla tavallaan karmiva ja mielenkiintoinen. Asian Kung-Fu Generationin esittämä biis "Re:Re" on myös todella hyvä. Ensin en pitänyt sitä kovinkaan sarjaan sopivana, sillä sen meno tuntui liian iloiselta sarjan muuhun tunnelmaan verrattuna. Mitä enemmän sitä kuitenkin kuunteli, sitä paremmin se alkoi tuntua sarjaan sopivalta. Rakastin myös sitä miten musiikki oli kivasti synkattu animaation kanssa. Sarjan lopputunnari on taas paljon rauhallisempi kuin alkutunnari, mutta on kuitenkin ihan hyvä tapaus. Visuaalisesti lopputunnari on taas todella näyttävä. Sen animaatio poikkeaa täysin muusta sarjan animaatiosta. Se on erikoinen ja siinä on käytetty värejä todella upeasti. Tunnarin animaatio on todella melankolinen, mutta samalla se on kaunis ja upea.

Muu sarjan OST on myöskin täynnä hyviä tapauksia. Erasedin soundtrack on täynnä erilaisia biisejä hyvinkin laidasta laitaan. Sen musiikki vaihtelee susrullisesta pianonsoitosta aina mahtipontisempaan toimintamusiikkiin. Sarja onnistui luomaan musiikin avulla todella koskettavan ja herkän tunnelman, joka välittyy pelkkää musiikkia kuunnellessa. Osa kappaleista ovat jopa hieman karmivia ja saavat niskakarvat nousemaan pystyyn. Erityisen maininnan arvoisia biisejä ovat mm. "Only I am missing", "The Mystery Begins", "Runaway from here" sekä "Ihave to save Her".

Summa summarum

Loppujen lopuksi sarja onnistui tarinallisesti todella hyvin, ja se tuntui oikeastaan jopa pidemmältä kuin vain 12 jakson adaptiolta. Voimakkaat ja synkät teemat ovat aina vetäneet mua puoleensa ja sarja käsittelee niitä todella hyvin. Pääpahis oli pienoinen pettymys lopussa, eikä katsoja pääse kunnolla arvailemaan pahiksen todellista identiteettiä vaihtoehtojen vähyyden takia. Erasedin muut hahmot taas ovat tavalla taikka toisella rakastettavia ja hyviä tapauksia. Muutamista epäkohdista huolimatta sarja on todella kutkuttava ja raastava, joten se ansaitsee Suositeltava-arvosanan. Jos tykkäät vähänkään synkemmistä tai vahva teemaisista hahmoista niin Erasediin kannattaa kyllä tutustua.